Wikipedia

Aimery de Lusignan

11 muutosta tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 29. lokakuuta 2024.

Aimery de Lusignan (lat. Aimericus; kreikk. Amorí); kutsuttu virheellisesti Amalriciksi tai Amauryksi aikaisemmassa historiankirjoituksessa; (n. 1153 / ennen vuotta 1155[1] – 1. huhtikuuta 1205) oli Kyproksen ensimmäinen kuningas, joka hallitsi vuodesta 1196 aina kuolemaansa asti. Hän hallitsi myös Jerusalemin kuninkaana avioiduttuaan Jerusalemin kuningatar Isabella I:n kanssa, jure uxoris vuodesta 1197 aina kuolemaansa asti.[2]

Aimery de Lusignan
Kyproksen kuningas Aimeryn sinetti. Kääntöpuoli esittää Aimerya kruunattuna ja istumassa valtaistuimella, pitelemässä valtakunnanomenaa ja valtikkaa. Teksti: + AIMERICVS DEI GRA[TIA] REX IER[USA]L'M ET CIPRI (Aimery, Jumalan armosta Jerusalemin ja Kyproksen kuningas) Kääntöpuolella kolme Jerusalemin tärkeintä monumenttia: Pyhän haudan kirkko, Daavidin torni ja Kalliomoskeija. Kirjoitus: + CIVITAS · REGIS · REGVM OMNIVM (kaikkien kuningasten kuninkaan kaupunki)
Kyproksen kuningaskunta
Valtakausi 1196–1205
Kruunajaiset syyskuu 1197
Seuraaja Hugues I
Jerusalemin kuningaskunta, yhteishallinto Isabella I:n kanssa
Valtakausi 1198–1205
Kruunajaiset tammikuu 1198
Edeltäjä Isabella I
Seuraaja Isabella I
Syntynyt n. 1153 / ennen 1155
Kuollut 1. huhtikuuta 1205
Puoliso

Eschiva d'Ibelin (naim. n. 1176, k. 1196)

Isabella I (naim. 1198, k. 1205)
Lapset

Bourgogne, Toulousen kreivitär; Helvis, Antiokian ruhtinatar; Hugues I, Kyproksen kuningas; Sibylla, Armenian kuningatar; Melisende, Antiokian ruhtinatar;

Amalric
Suku Lusignan
Isä Hugues VIII de Lusignan
Äiti Burgundia de Rancon

Aikaisemmat historiantutkijat kutsuivat häntä virheellisesti nimellä Amalric tai ranskalaisittain Amaury, mutta asiakirjatodisteet osoittavat, että häntä todella kutsuttiin Aimericukseksi, joka on erillinen nimi, vaikka se sekoitettiin joskus Amalricukseen jo keskiajalla.[3][4] Englantilainen historioitsija Steven Runciman[5] ja muut nykyajan historioitsijat kutsuvat häntä virheellisesti Jerusalemin kuningas Amalric II:ksi, koska he sekoittivat hänet kuningas Amalric I:een.[3][4]

Suku

muokkaa

Aimery oli Hugues "le Vieux" VIII de Lusignanin (1106–1110 tai 1125 jälkeen – 1165 -1171) ja Fontenayn dame, Bourgundie de Ranconin viidenneksi vanhin poika kaikkiaan kuudesta veljeksestä.[6][7] Lusignanin suku oli ollut tunnettu ristiretkeläissuku Poitoussa sukupolvien ajan. Hänen isoisoisänsä, Hugues VI de Lusignan kaatui Ramlan taistelussa vuonna 1102. Aimeryn isoisä Hugues VII de Lusignan osallistui toiseen ristiretkeen.[8] Aimeryn isä oli mennyt Pyhään maahan vuonna 1163, jossa joutui muslimien vangiksi Harimin taistelussa ja kuoli vankeudessa vuonna 1165-1171.[8][9]

Vanhin veli Hugues de Lusignan (n. 1141–1169) hallitsi isänsä kanssa vuodesta 1164 lähtien; Robert de Lusignan kuoli lapsena n. 1150; Geoffroy de Lusignan (ennen 1150–1216) oli Moncontourin, Soubisen, Vouventin ja Merventin herra sekä Jaffan ja Askalonin kreivi vuosina 1191-1193, saapui Pyhään maahan kolmannen ristiretken mukana vuonna 1188 rankaisuna kapinoinnistaan Ranskassa ja osallistui Akkon valtaukseen vuonna 1191. Hän luopui kreivin arvonimistä palattuaan Ranskaan. Hänen puolisoitaan olivat Humberge de Limoges sekä Vouventin ja Merventin dame Eustache de Chabotin; Pierre de Lusignan (ennen 1155 – joulukuun 1174 jälkeen); Guy de Lusignan, josta tuli Jerusalemin kuningas ennen Aimeryä ja Kyproksen kuningas hänen jälkeensä sekä nuorin veli Guillaume de Lusignan de Valence (1163 jälkeen – ennen 1208) kihlautui Beatrix de Courtenayn, Edessan kreivi Joscelin III:n tyttären kanssa vuonna 1186, mutta avioliitto ei toteutunut.[10]

Aimery liittyi kapinaan Poitouta hallinnutta Englannin Henrik II:ta vastaan vuonna 1168 Robert de Torignin kronikan mukaan, jonka Henrik murskasi. Aimery lähti Pyhään maahan ja asettui Jerusalemin valtakuntaan. Hänet vangittiin taistelussa ja pidettiin vankeudessa Damaskoksessa. Suosittu perimätieto, jonka kirjasivat ylös ensimmäisinä 1200-luvulla eläneet kronikoitsijat Filippo di Novara (n. 1200 – n. 1270) ja Jaffan ja Askalonin kreivi, juristi Jean d'Ibelin (1215–1266) väittivät, että Jerusalemin kuningas Amalric I lunasti hänet henkilökohtaisesti.[8][6]

Kronikoitsija Ernoul, jonka luotettavuus on kyseenalaistettu, väitti, että Aimery oli kuningas Amalric I:n entisen puolison kreivitär Agnes de Courtenayn rakastaja.[11] Aimery avioitui ennen vuotta 1176 Eschiva d'Ibelinin (1160–1196) kanssa, joka oli Balduin d'Ibelinin ja Richelda de Beisanin vanhin tytär, Balduin oli yksi Jerusalemin kuningaskunnan vaikutusvaltaisimmista aatelisista.[12] Amalric I kuoli vuonna 1174 ja häntä seurasi Agnes de Courtnayn kanssa saatu 13-vuotias poika Balduin IV, joka sairasti lepraa.[13] Aimerysta tuli hovin jäsen appensa tuella.[14] Aimeryn nuorempi veli Guy de Lusignan avioitui vuonna 1180 Balduin IV:n sisaren, leskeksi jääneen prinsessa Sibyllan kanssa huhtikuussa 1180.[15]

Jerusalemin konnetaabeli

muokkaa
 
Aimeryn nuoremman veljen, Guy de Lusignanin ja Jerusalemin prinsessa Sibyllan avioituminen vuonna 1180
 
Itäinen Välimeri vuonna 1197, Aimeryn hallituskaudella.

Aimery mainitaan ensimmäisen kerran Jerusalemin konnetaabelina (lat. comes stabuli) 24. helmikuuta 1182.[16] Hänelle oli myönnetty virka pian edeltäjänsä Onfroy II de Toron kuoltua huhtikuussa 1179.[17][18] Aimeryn nimitys oli seurausta hänen veljensä Guyn kasvavasta vaikutusvallasta ja hänet nimitettiin vasta vuoden 1181 tienoilla.[16]

Egyptin ja Syyrian aijubidi sulttaani Saladin aloitti sotaretken Jerusalemin kuningaskuntaa vastaan 29. syyskuuta 1183.[15][19] Aimery voitti joukkoineen sulttaanin joukot pienessä kahakassa appensa Balduin d'Ibelinin ja tämän veljen Balian d'Ibelinin tuella. Voiton jälkeen ristiretkeläisten pääarmeija pystyi etenemään Saladinin leirin lähellä olevalle lähteelle asti, mikä pakotti tämän vetäytymään yhdeksän päivää myöhemmin.[20] Sotaretken aikana kävi ilmi, että useimmat valtakunnan paronit eivät halunneet tehdä yhteistyötä Aimeryn veljen Guy de Lusignanin kanssa, joka oli Balduin IV:n perillinen.[21] Sairas kuningas erotti Guyn ja teki viisivuotiaasta veljenpojastaan Balduin V:stä kanssahallitsijansa 20. marraskuuta 1183.[22]

Alkuvuodesta 1185 Balduin IV määräsi, että paavia, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisaria sekä Ranskan ja Englannin kuninkaita tuli lähestyä, jotta joku heistä valitsisi perilliseksi joko hänen sisarensa Sibyllan tai sisarpuolensa Isabellan, jos Balduin V kuolisi ennen täysi-ikäisyyttä.[23] Lepraa sairastanut kuningas kuoli huhti-toukokuussa 1185 ja hänen veljenpoikansa loppukesällä 1186.[24] Balduin IV:n määräyksistä välittämättä Sibyllan kannattajat julistivat tämän kuningattareksi ja hän kruunasi puolisonsa Guy de Lusignanin kuninkaaksi.[25] Aimery ei ollut seremoniassa läsnä olleiden joukossa, mutta hän ilmeisesti tuki veljeään ja kälyään.[26]

Konstaapelina Aimery järjesti Jerusalemin kuningaskunnan armeijan yksiköiksi ennen Hattinin taistelua, joka päättyi Saladinin ratkaisevaan voittoon 4. heinäkuuta 1187.[27] Useimmat ristiretkeläisarmeijan komentajat ja Aimery vangittiin taistelukentällä.[28] Askalonin piirityksen aikana Saladin lupasi kaupungin puolustajille vapauttavansa kymmenen heidän nimeämäänsä henkilöä, jos nämä antautuisivat.[29] Aimery ja Guy olivat niiden joukossa, jotka puolustajat nimesivät ennen antautumistaan 4. syyskuuta, mutta Saladin lykkäsi heidän vapauttamistaan aina kevääseen 1188 saakka.[30]

Useimmat valtakunnan paroneista ajattelivat, että Guy de Lusignan menetti oikeutensa Jerusalemin kuningaskuntaan Sibylla ja heidän tyttärensä kuoltua vuoden 1190 lopulla, mutta Aimery pysyi uskollisena veljelleen.[31][32] Guyn vastustajat tukivat Konrad de Monferratoa, joka avioitui Sibyllan sisarpuolen Isabellan kanssa marraskuun lopulla.[33] Valtakunnan aatelisten kokous julisti yksimielisesti Konradin lailliseksi kuninkaaksi 16. huhtikuuta 1192.[34] Konrad salamurhattiin kaksitoista päivää myöhemmin ja hänen raskaana oleva leskensä Isabella avioitui nopeasti runsaan viikon sisällä kreivi Henri II de Champagnen kanssa, joka valittiin Jerusalemin kuninkaaksi nimellä Henrik I.[35] Korvatakseen Guylle Jerusalemin menetyksen, Rikhard I Leijonamieli valtuutti hänet ostamaan Kyproksen saaren, jonka Rikhard oli valloittanut toukokuussa 1191 Temppeliherroilta.[36] Hänen oli myös maksettava Rikhardille 40 000 kultabesanttia, joka lahjoitti oikeuden kerätä summa Guylta kuningas Henrik I:lle.[37] Guy de Lusignan asettui Kyprokselle toukokuun 1191 alussa.[38]

Aimery jäi Jerusalemin kuningaskuntaan,[38] jonka alue pieneni kapeaksi maakaistaleeksi Välimeren rannikolla Jaffasta Tyrokseen.[39] Henrik I määräsi Pisan kauppiaat karkotettavaksi Akkosta toukokuussa syyttäen heitä juonittelusta Guy de Lusignanin kanssa.[40] Kun Aimery puuttui asiaan kauppiaiden puolustajana, kuningas antoi pidättää hänet. Aimery vapautettiin ainoastaan Temppeliherrojen ja Johanniittojen suurmestarien tekemän pyynnön vuoksi. Hän vetäytyi Jaffan kreivikuntaan, jonka Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli oli antanut Aimeryn vanhemmalle veljelle Geoffroy de Lusignanille vuonna 1191.[41]

Hallitsija

muokkaa

Kyproksen herra

muokkaa

Guy de Lusignan kuoli toukokuussa 1194 ja testamenttasi Kyproksen vanhemmalle veljelleen Geoffroylle, joka oli jo vuonna 1193 palannut takaisin Moncontouriin tai Poitouhun Ranskaan, joten Guyn vasallit valitsivat Aimeryn uudeksi herrakseen.[42] Henrik I vaati oikeutta tulla kuulluksi Kyproksen kruununperimyksessä, mutta Kyproksen aateliset jättivät hänet huomiotta. Samoihin aikoihin Henrik vaihtoi Aimeryn tilalle Jean d'Ibelinin Jerusalemin konnetaabelina.[41]

Aimery tajusi, että Kyproksen rahakammio oli lähes tyhjä, koska hänen veljensä Guy oli kronikoitsija Ernoulin mukaan antanut suurimman osan saaren maaomaisuudesta kannattajilleen. Hän kutsui vasallinsa koolle. Korostettuaan, että jokainen heistä omisti enemmän maata mitä hänellä itsellään oli, hän suostutteli heidät yksitellen "joko väkisin tai ystävyydellä tai sopimalla" luovuttamaan osan maavuokratuloistaan ja maistaan.[43]

 
Keisari Henrik VI, joka valtuutti Aimeryn kruunaamisen sen jälkeen, kun Aimery tunnusti hänen ylivaltansa

Aimery lähetti suurlähetystön paavi Celestinus III:n luo ja pyysi tätä perustamaan roomalaiskatolisia hiippakuntia Kyprokselle.[42] Hän lähetti myös edustajansa Rainier de Gibeletin keisarin Henrik VI :n luo ehdottaen, että tämä tunnustaisi keisarin ylivallan, jos keisari lähettäisi hänelle kuninkaan kruunun.[44] Aimery halusi ensisijaisesti turvata keisarin avun mahdollista Bysantin hyökkäystä vastaan,[43] mutta halusi myös vahvistaa omaa legitimiteettiään kuninkaana.[45] Rainier de Gibelet vannoi uskollisuutta Henrik VI:lle Aimeryn puolesta Gelnhausenissa lokakuussa 1196.[46] Keisari, joka oli päättänyt johtaa ristiretken Pyhään maahan, lupasi kruunata Aimeryn kuninkaaksi henkilökohtaisesti. Hän lähetti Brindisin ja Tranin arkkipiispat viemään kultaisen valtikan Aimerylle symbolina tämän oikeudesta hallita Kyprosta.[47]

Kyproksen kuningas

muokkaa

Henrik VI:n kaksi lähettilästä nousi maihin Kyproksella huhti- tai toukokuussa 1196. Aimery on saattanut ottaa käyttöön kuninkaan tittelin noihin aikoihin, koska paavi Celestinus III nimitti häntä kuninkaaksi kirjeessään jo joulukuussa 1196.[45][48] Samassa kuussa paavi perusti roomalaiskatolisen arkkihiippakunnan Nikosiaan, jossa oli kolme avustavaa piispaa Famagustassa, Limassolissa ja Pafosissa.[45] Kyproksen ortodoksisen kirkon piispoja ei karkotettu, mutta uudet katoliset prelaatit takavarikoivat heidän omaisuutensa ja tulonsa.[49]

Henrik VI:n kansleri, Hildesheimin piispa Konrad, kruunasi Aimeryn kuninkaaksi Nikosiassa syyskuussa 1197.[45][44] Aateliset, jotka omistivat läänityksiä sekä Kyproksella että Jerusalemin kuningaskunnassa, halusivat saada aikaan sovinnon Aimeryn ja Henrik I:n välillä.[50] Yksi heistä, Kyproksen konstaapeli Balduin de Beisan suostutteli Henrik II:sta vierailemaan Kyproksella vuoden 1197 alussa.[41][51]

Kaksi kuningasta tekivät rauhan ja sopivat, että Aimeryn kolme poikaa avioituisivat Henrikin kolmen tyttären kanssa. Henrik antoi Aimeylle myös anteeksi velan, jonka tämä oli velkaa Kyproksesta, ja antoi tämän varustaa joukkojaan Jaffassa. Aimery lähetti Reynald Barlaisin ottamaan Jaffan haltuunsa. Aimery käytti jälleen Jerusalemin konstaapelin arvonimeä marraskuussa 1197, mikä viittaa siihen, että hän oli myös saanut tuon viran Henrik I:n kanssa tekemänsä sopimuksen seurauksena.[51]

Kahden valtakunnan kuningas

muokkaa

Kuningas Henrik I putosi palatsinsa ikkunasta ja kuoli Akkossa 10. syyskuuta 1197. Ylhäissyntyinen ja köyhä, Galilean ruhtinas ja Jerusalemin senesalkki Raoul de Saint Omer (k. 1220) oli yksi oman veljensä Hugues II de Saint Omerin ehdottamista mahdollisista ehdokkaista kuninkaan seuraajaksi, mutta ritariveljeistöjen suurmestarit vastustivat tätä kiivaasti hänen varattomuutensa vuoksi. (Saint Omer teki Aimeryä vastaan murhayrityksen vuonna 1198 ja karkotettiin maasta.) Muutamaa päivää myöhemmin Al-Adil I, Egyptin aijubi-sulttaani, miehitti Jaffan.[52]

 
Aimeryn toisen puolison Isabella I:n ja tämän ensimmäisen puolison Onfroy IV de Toronin avioliitto

Mainzin arkkipiispa Conrad von Wittelsbach, joka saapui Akkoon 20. syyskuuta, oli ensimmäinen, joka ehdotti kruunun tarjoamista Aimerylle. Koska Aimeryn ensimmäinen puoliso oli kuollut, hän saattoi avioitua leskeytyneen Jerusalemin kuningatar Isabella I:n kanssa.[53] Vaikka Jerusalemin patriarkka Aymar totesi, että avioliitto olisi epäkanoninen, Tyroksen arkkipiispa Joscius aloitti neuvottelut Aimeryn kanssa, joka hyväksyi tarjouksen. Patriarkka myös peruutti vastalauseensa ja kruunasi Aimeryn ja Isabellan kuninkaaksi ja kuningattareksi Tyroksessa tammikuussa 1198.[54][55]

Kyproksen armeija taisteli Jerusalemin kuningaskunnan puolesta Aimeryn valtakauden aikana, mutta muuten hän hallitsi kahta valtakuntaansa erikseen.[54] Jo ennen kruunaustaan Aimery yhdisti joukkonsa saksalaisten ristiretkeläisten kanssa, jotka olivat Brabantin herttua Henrik I:n komennossa aloittaakseen sotaretken aijubidien joukkoja vastaan. He pakottivat Al-Adilin vetäytymään ja valloittivat Beirutin 21. lokakuuta. Hän piiritti Toronin, mutta hänen täytyi keskeyttää piiritys 2. helmikuuta, koska saksalaiset ristiretkeläiset päättivät palata Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan saatuaan tietää, että keisari Henrik VI oli kuollut.[56]

Aimery allekirjoitti aselevon sulttaani Al-Adilin kanssa 1. heinäkuuta 1198 ja piti rannikon Akkosta Antiokiaan asti ristiretkeläisten hallussa vielä viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta.[57][58] Bysantin keisari Aleksios III Angelos oli kiinnostunut saamaan Kyproksen takaisin osaksi omaa valtakuntaansa. Hän lupasi auttaa uuden ristiretken järjestämisessä, jos paavi Innocentius III julistaisi Aimeryn ekskommunikaatioon ja näin olisi vuonna 1201 mahdollistanut bysanttilaisten joukkojen tekemän saaren valtauksen. Innocentius kieltäytyi ja totesi, että Bysantin valtakunta oli menettänyt oikeutensa Kyprokseen Rikhard I Leijonamielen valloitettua joukkoineen saaren vuonna 1191.[59]

Aimery säilytti rauhan muslimien kanssa, vaikka Reynald II de Dampierre, joka saapui 300 ranskalaisen ristiretkeläisen johtajana, vaati häntä aloittamaan sotaretken muslimeja vastaan vuoden 1202 alussa. Kun Aimery muistutti tätä, että yli 300 sotilasta tarvitaan käymään sotaa aijubideja vastaan, Reynald lähti Jerusalemin kuningaskunnasta Antiokian ruhtinaskuntaan. Egyptiläinen emiiri valloitti Sidonin lähellä sijaitsevan linnoituksen, josta käsin hän teki ryöstöretkiä ympäröivälle alueelle. Koska Al-Adil ei onnistunut pakottamaan emiiriä kunnioittamaan aselepoa, Aimeryn laivasto takavarikoi 20 egyptiläistä alusta ja hyökkäsi Al-Adilin valtakuntaan. Al-Adilin poika Al-Mu'azzam Isa ryösti kostoksi Akkon alueen. Toukokuussa 1204 Aimeryn laivasto valtasi pienen kaupungin Niilin suistossa. Aimeryn ja Al-Adilin lähettiläät allekirjoittivat uuden kuuden vuoden aselevon syyskuussa 1204. Al-Adil luovutti Jaffan ja Ramlehin Jerusalemin kuningaskunnalle ja helpotti kristittyjen pyhiinvaeltajien vierailuja Jerusalemissa ja Nasaretissa. [1][60][61][62][2]

Kuolema

muokkaa

Syötyään valkokelttiä, erään lähteen mukaan liikaa, Aimery sairastui vakavasti ruokamyrkytykseen. Hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen 1. huhtikuuta 1205. Hänen kuusivuotias poikansa Hugues I (1194/1195–1218) seurasi häntä Kyproksen kuninkaana ja hänen leskensä Isabella hallitsi Jerusalemin valtakuntaa kunnes kuoli myös neljä päivää myöhemmin. [1][2][63]

Perintö

muokkaa

Historioitsija Mary Nickerson Hardwicke on kuvaillut Aimeryä "itsevarmaksi, poliittisesti viisaaksi, joskus kovaksi, harvoin sentimentaalisesti lempeäksi" hallitsijaksi.[64] Hänen hallituskautensa oli rauhan ja vakautumisen aikaa.[65] Hän aloitti Jerusalemin kuningaskunnan lakien tarkistamisen kuninkaallisten oikeuksien määrittelemiseksi.[66] Jerusalemin valtakunnan oikeusoppineet pitivät häntä suuressa arvossa.[65] Yksi heistä, Jean d'Ibelin korosti, että Aimery oli hallinnut sekä Kyprosta että Jerusalemia "hyvin ja viisaasti" kuolemaansa asti.[67]

Avioliitot ja jälkeläiset

muokkaa

Aimeryn ensimmäinen puoliso oli Eschive d'Ibelin (1160–1196), joka oli Balduin d'Ibelinin, Mirabelin ja Ramlehin herran ja Richelda de Beisanin vanhin tytär. [68][69] He avioituivat ennen vuotta 1176.[70]

Heille syntyi viisi lasta:

  • Bourgogne, avioitui (1) Raimund VI de Toulousen kanssa vuonna 1193 (ero 1196, ei perillisiä);[71] (2) Walter de Montbéliardin kanssa vuonna 1204, joka oli Kyproksen valtionhoitaja nuoremmalle veljelle Hugues I:lle vuosina 1205–1210.[72]
  • Helvis (n. 1190 – n. 1218), avioitui Antiokian ruhtinas Raymond-Roupenin[73]kanssa
  • Guy, kuoli lapsena[41]
  • Jean, kuoli lapsena[41]
  • Hugues I (1194/1195 – 10. tammikuuta 1218), avioitui Alix de Champagnen, äitipuolensa kuningatar Isabellan ja tämän edellisen puolison, kuningas Henrik I:n tyttären kanssa,[41] seurasi isäänsä Kyproksen kuninkaana

Aimeryn toinen puoliso Isabella I [74] oli Amalric I:n ja Bysantin prinsessa Maria Komnenan ainoa tytär.[75]

Heille syntyi kolme lasta:

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d Runciman 1989b, s. 103
  2. ↑ a b c Amalric II | Crusader, Crusader King & Jerusalem | Britannica www.britannica.com. Viitattu 29.10.2024. (englanniksi)
  3. ↑ a b Hill 2010, ss. 32 (alaviite 3), 45 (alaviite 1)
  4. ↑ a b Hazard 1975, s. 108 (alaviite 125)
  5. ↑ Runciman 1989b, s. 506
  6. ↑ a b Edbury 1994, s. 23
  7. ↑ Painter 1957, ss. 39–40
  8. ↑ a b c Hamilton 2000, s. 97
  9. ↑ Painter 1957, s. 41
  10. ↑ Painter, Sidney: "The Houses of Lusignan and Chatellerault 1150-1250". Speculum. 30 (3 July) 1955. The University of Chicago Press: ss. 374–384. doi: 10.2307/2848076. JSTOR 2848076. S2CID 162997835. S. 376
  11. ↑ Hamilton 2000, ss. 9, 97–98
  12. ↑ Hamilton 2000, ss. 35, 98
  13. ↑ Lock 2006, s. 61
  14. ↑ Hamilton 2000, s. 99
  15. ↑ a b Lock 2006, s. 66
  16. ↑ a b Hamilton 2000, s. 167
  17. ↑ Runciman 1989a, ss. 419, 424
  18. ↑ Barber 2012, s. 274
  19. ↑ Barber 2012, s. 281
  20. ↑ Hamilton 2000, s. 190
  21. ↑ Hamilton 2000, s. 191
  22. ↑ Lock 2006, s. 68
  23. ↑ Runciman 1989a, s. 443
  24. ↑ Lock 2006, s. 70
  25. ↑ Runciman 1989a, ss. 447–448
  26. ↑ Hamilton 2000, s. 218
  27. ↑ Barber 2012, ss. 303–304, 365
  28. ↑ Barber 2012, s. 304
  29. ↑ Barber 2012, s. 309
  30. ↑ Painter 1969, s. 55
  31. ↑ Runciman 1989b, s. 30
  32. ↑ Edbury 1994, ss. 26–27
  33. ↑ Runciman 1989b, s. 31
  34. ↑ Runciman 1989b, s. 64
  35. ↑ Lock 2006, ss. 77–78
  36. ↑ Runciman 1989b, ss. 66–67
  37. ↑ Edbury 1994, s. 28
  38. ↑ a b Runciman 1989b, s. 67
  39. ↑ Lock 2006, s. 78
  40. ↑ Runciman 1989b, s. 83
  41. ↑ a b c d e f Runciman 1989b, s. 84
  42. ↑ a b Edbury 1994, s. 29
  43. ↑ a b Furber 1969, s. 604
  44. ↑ a b Runciman 1989b, s. 85
  45. ↑ a b c d Edbury 1994, s. 31
  46. ↑ Lock 2006, s. 80
  47. ↑ Johnson 1969, s. 119
  48. ↑ Hardwicke 1969, s. 528
  49. ↑ Runciman 1989b, s. 86
  50. ↑ Hardwicke 1969, s. 525
  51. ↑ a b Edbury 1994, s. 32
  52. ↑ Runciman 1989b, s. 93
  53. ↑ William B. Runciman, William B. Runciman, Desmond F. Gorman, Robert K. Webb, Walter J. Russell, John E. Gilligan, David W. Parsons: Differing Opinions on Hyperbaric Oxygen Therapy. Chest, 1988-09, 94. vsk, nro 3, s. 671–672. doi:10.1016/s0012-3692(16)30206-9 ISSN 0012-3692 Artikkelin verkkoversio.
  54. ↑ a b Edbury 1994, s. 33
  55. ↑ Runciman 1989b, ss. 94–95
  56. ↑ Hardwicke 1969, s. 530
  57. ↑ Lock 2006, s. 81
  58. ↑ Runciman 1989b, s. 98
  59. ↑ Furber 1969, s. 608
  60. ↑ Hardwicke 1969, s. 531
  61. ↑ Runciman 1989b, s. 102
  62. ↑ Lock 2006, s. 86
  63. ↑ Lock 2006, s. 87
  64. ↑ Hardwicke 1969, s. 532
  65. ↑ a b Edbury 1994, s. 34
  66. ↑ Runciman 1989b, s. 95
  67. ↑ Furber 1969, s. 605
  68. ↑ Hamilton 2000, s. 35
  69. ↑ Runciman 1989a, s. 423, Appendix III: Genealogical trees, Number 4
  70. ↑ Edbury, Peter W.: The Conquest of Jerusalem and the Third Crusade: Sources in Translation. Routledge, 2017. ISBN 978-1-351-89242-1.
  71. ↑ William of Puylaurens 2003, s. 18
  72. ↑ Runciman 1989b, s. 134, Appendix III: Genealogical trees, Number 1.
  73. ↑ Runciman 1989b, s. 138, Appendix III: Genealogical trees, Number 1
  74. ↑ Tyerman 2006, s. 493
  75. ↑ Hamilton 2000, s. 31
  76. ↑ Runciman 1989b, s. 95, Appendix III: Genealogical trees, Number 1. and 4.
  77. ↑ Runciman 1989b, s. 95, Appendix III: Genealogical trees, Number 1-2.

Lähteet

muokkaa
  • Barber, Malcolm: The Crusader States. Yale University Press, 2012. ISBN 978-0-300-11312-9
  • Edbury, Peter W.: Kingdom of Cyprus and the Crusades. Cambridge University Press, 1994. ISBN 978-0-521-45837-5
  • Furber, Elizabeth Chapin: ”The Kingdom of Cyprus, 1191–1291”, A History of the Crusades, Volume II: The Later Crusades, 1189–1311, s. 599–629. The University of Wisconsin Press, 1969. ISBN 0-299-04844-6
  • Hamilton, Bernard: The Leper King and His Heirs: Baldwin IV and the Crusader Kingdom of Jerusalem. Cambridge University Press, 2000. ISBN 978-0-521-64187-6
  • Hill, George Francis: A History of Cyprus, Volume II. Cambridge University Press, 2010. ISBN 978-1-108-02063-3
  • Hardwicke, Mary Nickerson: ”The Crusader States, 1192–1243”, A History of the Crusades, Volume II: The Later Crusades, 1189–1311, s. 522–554. The University of Wisconsin Press, 1969. ISBN 0-299-04844-6
  • Johnson, Edgar N.: ”The Crusades of Frederick Barbarossan and Henry VI”, A History of the Crusades, Volume II: The Later Crusades, 1189–1311, s. 87–122. The University of Wisconsin Press, 1969. ISBN 0-299-04844-6
  • Lock, Peter: The Routledge Companion to the Crusades. Routledge, 2006. ISBN 978-0-415-39312-6
  • Painter, Sidney: ”The Third Crusade: Richard the Lionhearted and Philip Augustus”, A History of the Crusades, Volume II: The Later Crusades, 1189–1311, s. 45–85. The University of Wisconsin Press, 1969. ISBN 0-299-04844-6
  • Runciman, Steven: A History of the Crusades, Volume II: The Kingdom of Jerusalem and the Frankish East, 1100–1187. Cambridge University Press, 1989a. ISBN 0-521-06163-6
  • Runciman, Steven: A History of the Crusades, Volume III: The Kingdom of Acre and the Later Crusades. Cambridge University Press, 1989b. ISBN 0-521-06163-6
  • Tyerman, Christopher: God's War: A New History of the Crusades. Harvard University Press, 2006.
  • William of Puylaurens: The Chronicle of William of Puylaurens: The Albigensian Crusade and its Aftermath. The Boydell Press, 2003.

Aiheesta lisää

muokkaa
  • Gerish, Deborah: "Aimery of Lusignan". Teoksessa: Murray, Alan V. (toim.). The Crusades: An Encyclopedia, 2006. Vol. 1. ABC-CLIO. s. 24. ISBN 978-1-576-07862-4


 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aimery_de_Lusignan&oldid=22754247”