Dmitri Šostakovitš

Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (ven. Дми́трий Дми́триевич Шостако́вич; 25. syyskuuta (J: 12. syyskuuta) 1906 Pietari, Venäjän keisarikunta – 9. elokuuta 1975 Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto) oli venäläinen säveltäjä. Hänet tunnetaan erityisesti sinfonioistaan ja jousikvartetoistaan, joita hän sävelsi kumpiakin 15 teosta. Lisäksi hän kirjoitti muun muassa runsaasti elokuvamusiikkia. Šostakovitš oli Neuvostoliiton merkittävimpiä säveltäjiä ja yksi musiikinhistorian suurista sinfonikoista.

Dmitri Šostakovitš
Šostakovitš vuonna 1950
Henkilötiedot
Syntynyt	25. syyskuuta 1906 Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut	9. elokuuta 1975 (68 vuotta) Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto
Ammatti	säveltäjä
Muusikko
Tyylilajit	sinfonia, kamarimusiikki ja ooppera
Soittimet	piano
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.shostakovich.ru
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Elämä

Nuoruus

Šostakovitš vuonna 1925

Šostakovitš syntyi Pietarissa poliittisesti vapaamieliseen, juuriltaan puolalaiseen perheeseen (Szostakowicz). Keskiluokkaisten pietarilaisten tapaan Šostakovitšit harrastivat klassista musiikkia. Lapsena Dmitri ei aluksi ollut kovinkaan kiinnostunut musiikkiopinnoista, ja vuonna 1915 pianonsoiton opettaja -äiti joutui taivuttelemaan hänet opiskeluun. Aluksi hän opiskelikin äitinsä opastuksella. Hän kuitenkin edistyi niin hyvin, että äiti vei hänet Ignati Albertovitš Gljasserin musiikkikouluun. Siellä hän opiskeli aluksi vuoden verran Gljasserin vaimon johdolla, minkä jälkeen vielä noin vuoden Ignati Gljasserin johdolla. Helmikuussa 1917 Šostakovitš kuitenkin kyllästyi Gljasserin opetukseen ja vastoin äitinsä tahtoa lopetti pianotunnit.^lähde?

Šostakovitš oli poikkeuksellisen varhaiskypsä pianisti ja säveltäjä: 12-vuotiaana vuonna 1918 hän sävelsi hautajaismarssin kahden bolševikkien murhaaman Kadettipuolueen johtajan kunniaksi. Vuonna 1919, ollessaan 13 vuoden ikäinen, hän pääsi opiskelemaan Pietarin konservatorioon, jota tuolloin johti Aleksandr Glazunov. Šostakovitš ei ollut juuri kiinnostunut politiikasta, eikä hän vuonna 1926 läpäissyt marxilaisen metodiikan tutkintoa. Opinnäytetyönä valmistunut ensimmäinen sinfonia (1924–1925) oli säveltäjän ensimmäinen merkittävä teos.

Pianisti ja säveltäjä

Valmistuttuaan Šostakovitš ryhtyi ammattipianistiksi ja säveltäjäksi. Hänen kuivakkaa soittotapaansa ei kuitenkaan arvostettu, ja pian hän esitti vain omia sävellyksiään. Vuonna 1927 Šostakovitš sävelsi lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhlille toisen sinfonian (Lokakuulle). Niihin aikoihin hän alkoi säveltää Nikolai Gogolin tarinaan perustuvaa satiirista oopperaa Nenä (Нос), jota stalinistinen taidesäätiö RAPM arvosteli vuonna 1929 formalistiseksi, mistä seurasi seuraavana vuonna ensiesityksen jälkeen pääasiassa huonoja arvosteluja.^lähde?

Vuonna 1927 Šostakovitš myös tutustui professori ja muusikko Ivan Sollertinskiin, josta tuli hänen läheinen ystävänsä kuolemaansa asti. Sollertinski tutustutti Šostakovitšin Gustav Mahlerin musiikkiin, mikä vaikutti suuresti tämän tuotantoon neljännestä sinfoniasta eteenpäin.^lähde?

1920-luvun lopulta 1930-luvun alkuun Šostakovitš työskenteli nuorison työväenteatterissa TRAMissa, jossa hän oli pääasiallisesti suojautuakseen auktoriteettien ideologisilta hyökkäyksiltä. Pääasiassa hän keskittyi kuitenkin säveltämään oopperaa Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth (Леди Макбет Мценского уезда), jonka ensiesitys vuonna 1934 oli menestys. Yleisö piti sävellyksestä, kriitikot eivät.

Šostakovitš solmi vuonna 1932 ensimmäisen avioliiton Nina Varzarin kanssa. Alkuvaikeudet johtivat avioeron kolme vuotta myöhemmin käynnistämiseen, mutta pari palasi pian takaisin yhteen.^lähde?

Ensimmäinen tuomio

Vuonna 1936 Šostakovitš oli vähällä menettää uransa ja jopa henkensä. Josif Stalinin aloitteesta julkaistiin Pravdassa artikkeli nimeltä ”Sekasotkua musiikin asemesta” (Сумбур вместо музыки), jossa säveltäjän tuoreet teokset, kuten neljäs sinfonia ja Lady Macbeth, tyrmättiin täysin. Teosten atonaalisuus ja modernistisuus eivät vastanneet Stalinin näkemyksiä soveliaasta musiikista. Neljännen sinfonian harjoitukset aloitettiin, mutta poliittisista syistä teosta ei voitu esittää ennen kuin vasta vuonna 1961. Vuoden 1936 kuluessa alkoivat Stalinin suuret puhdistukset, joiden aikana useita säveltäjän ystäviä ja sukulaisia vangittiin tai teloitettiin. Samana vuonna syntyi Šostakovitšien ensimmäinen tytär Galina, poika Maksim syntyi kaksi vuotta myöhemmin.

Tietoisena uhkaavasta tilanteestaan Šostakovitš palasi viidennessä sinfoniassaan (1937) konservatiivisempaan tyyliin eikä ottanut siinä kantaa poliittisiin kysymyksiin. Šostakovitšin nimissä julkaistussa artikkelissa sitä kutsuttiin ”neuvostosäveltäjän luovaksi vastaukseksi oikeutettuun kritiikkiin”. Teos oli arvostelu- ja yleisömenestys. Säveltäjän nähdään kuitenkin piilottaneen sinfonian näennäisen soveliaaseen ulkokuoreen ironiaa ja ivaa Stalinin totalitarismia vastaan: esimerkiksi finaalin iloiselta kuulostavaan huipentumaan siirrytään väkinäisesti, ikään kuin jotakuta pakotettaisiin hymyilemään vastoin tahtoaan. Samana vuonna hän alkoi säveltää ensimmäisiä jousikvartettojaan ja lisäksi opettaa säveltämistä konservatoriossa, mikä takasi hänelle taloudellisen toimeentulon mutta häiritsi luomistyötä.^lähde?

Sota

Šostakovitš sai Stalinin palkinnon, kun se ensimmäisen kerran myönnettiin vuoden 1941 alussa. Pääministeri Vjatšeslav Molotovin 50-vuotispäivän kunniaksi 9. maaliskuuta 1940 hän kuitenkin kieltäytyi säveltämästä mitään.^lähde?

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941. Leningradin piirityksen aikaan Šostakovitš pysytteli kaupungissa ja sävelsi seitsemättä sinfoniaansa, mutta lokakuussa 1941 säveltäjä perheineen evakuoitiin Kuibyševiin (nykyään Samara), jossa hän viimeisteli sinfonian. Teoksesta tuli Neuvostoliitossa vastarinnan symboli.

Keväällä 1943 Šostakovitšit muuttivat Moskovaan. Samana vuonna valmistunut, sodan tunnelmaa esittävä kahdeksas sinfonia oli synkkyydessään liikaa viranomaisille, ja sen esittäminen kiellettiin vuoteen 1960 saakka.^lähde?

Toinen tuomio

Vuonna 1948 Šostakovitšia syytettiin jälleen formalismista niin sanotussa Ždanovin päätöslauselmassa. Useimmat hänen töistään asetettiin pannaan, ja hänet pakotettiin julkiseen katumukseen. Hänen perheensä asemaa heikennettiin. Juri Ljubimovin mukaan säveltäjä vietti usein öitä ulkona odottaessaan mahdollista pidätystään, ettei hänen muu perheensä häiriintyisi.^lähde?

Seuraavina vuosina hänen sävellystyönsä jakautui elokuvamusiikkiin, virallisiin teoksiin, joiden tavoitteena oli säveltäjän yhteiskunnallisen arvostuksen palauttaminen, sekä ”vakaviin” teoksiin, jotka päätyivät aluksi pöytälaatikkoon. Viimeksi mainittuihin kuuluivat ensimmäinen viulukonsertto ja laulusarja Juutalaisesta kansanrunoudesta; säveltäjä koetti joko mukautua viralliseen ideologiaan hyödyntämällä kansanperinnettä tai tukea juutalaisia ystäviään, jotka olivat joutuneet antisemitistisen kampanjan kohteeksi.^lähde?

Šostakovitšin säveltäjäntyö ja elämä helpottuivat vuonna 1949, koska hänet haluttiin mukaan merkittävistä neuvostoliittolaisista koottuun Yhdysvaltain-valtuuskuntaan. Samana vuonna hän sävelsi Stalinin käynnistämän uudelleenmetsityshankkeen kunniaksi kantaatin Metsien laulu (Песнь о лесах). Vuonna 1951 hänet valittiin valtuutetuksi Korkeimpaan neuvostoon.^lähde?

Šostakovitš vuonna 1950.

Stalinin kuolema vuonna 1953 merkitsi huomattavaa helpotusta Šostakovitšin yhteiskunnallisessa asemassa, mitä säveltäjä juhlisti kymmenennessä sinfoniassaan. Teoksessa esiintyy lukuisia musiikillisia kannanottoja ja koodeja, kuten säveltäjää itseään edustava motiivi DSCH (nuotit D–Es–C–H tulevat säveltäjän saksaksi translitteroiduista nimikirjaimista D. Sch.), joka murskaa finaalissa alleen Stalinin pahuutta kuvaavan teeman. Sinfonia on nykyään viidennen sinfonian ohella säveltäjän suosituimpia teoksia. Lisäksi monet säveltäjän ”pöytälaatikkosävellyksistä” saivat ensiesityksensä 1953.^lähde?

1940- ja 1950-luvulla Šostakovitšilla oli läheinen suhde kahteen oppilaaseensa, Galina Ustvolskajaan ja Elmira Nazirovaan. Ustvolskaja oli oppilaana 1937–1947, ja hänestä tuli melko tunnettu modernistinen säveltäjä. Suhteiden tarkka luonne on tuntematon. Samaan aikaan säveltäjä jatkoi avioliittoaan Nina Varzarin kanssa tämän kuolemaan saakka 1954. Vuonna 1956 Šostakovitš meni naimisiin Margarita Kainovan kanssa, mutta suhde ei kestänyt ja pari erosi kolmen vuoden kuluttua. 11. sinfonia (Vuosi 1905, 1956–1957) on nimellisesti omistettu Venäjän vallankumousyritykselle, mutta siinä voi nähdä myös viittauksia sinfonian säveltämistä edeltäneeseen, verisesti tukahdutettuun Unkarin kansannousuun. Teoksessa lainataan vallankumouslauluja, joiden sanoissa halveksitaan tyranneja.^lähde?

Vuonna 1958 säveltäjälle myönnettiin Wihurin rahaston Sibelius-palkinto, jonka hän saapui itse vastaanottamaan Suomeen. Palkintoon kuului myös 7,5 miljoonan markan arvoinen rahapalkinto. Hän vieraili Suomessa myöhemminkin.^lähde?

Liittyminen puolueeseen

Šostakovitšin elämässä tapahtui käännekohta vuonna 1960, kun hän liittyi kommunistiseen puolueeseen. Säveltäjän läheisten mukaan näin ei tapahtunut hänen omasta tahdostaan, vaan häntä oli kiristetty ja liittymisen jälkeen hän vaipui kyyneliin. Lev Lebedinskin mukaan säveltäjällä oli itsemurha-ajatuksia. Toisaalta Stalinin jälkeen puolueen ilmapiiri oli huomattavasti vähemmän painostava, mikä saattoi helpottaa liittymispäätöksen tekemistä. Samaan aikaan säveltäjä alkoi kärsiä poliosta, jonka oli saanut vuonna 1958. Musiikissa hänen tilanteensa kuvastui kahdeksannessa jousikvartetossa, jossa kymmenennen sinfonian tavoin on runsaasti musiikillisia sitaatteja ja DSCH-monogrammi.^lähde?

Vuonna 1962 Šostakovitš meni naimisiin kolmannen kerran. Puoliso oli 27-vuotias Irina Antovna Supinskaja, ja avioliitto kesti hänen kuolemaansa saakka. Samana vuonna säveltäjä palasi käsittelemään antisemitismia 13. sinfoniassaan (Babi Jar op. 113). Teoksessa käytetään laulutekstinä useita Jevgeni Jevtušenkon runoja, joista ensimmäinen on kirjoitettu juutalaisten kansanmurhan muistoksi. Sinfonia ei joutunut pannaan, mutta siitä tuli kiistanalainen teos.^lähde?

Viimeiset elinvuodet

Šostakovitš oli jo kuolemansairas, kun Neuvostoliitossa julkaistiin adressi, jossa tuomittiin toisinajattelija Andrei Saharov. Šostakovitšin leski on myöhemmin kertonut, että säveltäjän nimi liitettiin siihen tältä lupaa kysymättä.

Viimeisinä vuosinaan Šostakovitš kärsi monista sairauksista: hänen polionsa paheni, ja lisäksi hän kärsi sydänvaivoista 1960-luvun puolivälistä lähtien. Useimmat myöhäisen kauden teokset, kuten neljästoista ja viidestoista sinfonia sekä myöhäiset jousikvartetot, ovat luonteeltaan hyvin synkkiä ja itsetutkiskelevia. Länsimaissa kriitikot ovat arvostaneet niitä lämpimästi, sillä niitä eivät rasita samat tulkintaongelmat kuin aikaisempia, julkisempia ja siten enemmän valtakoneiston kritiikin alaisia teoksia. Šostakovitš kuoli keuhkosyöpään vuonna 1975. Hänet haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovaan.^lähde?

Šostakovitšin poika Maksim Šostakovitš (s. 1938) on pianisti ja kapellimestari. Hän johti useiden isänsä teosten kantaesityksiä, ja isä omisti hänelle useita teoksiaan. Šostakovitšin leski Irina Šostakovitš toivoi, että säveltäjän viimeinen koti Brjusovilla avattaisiin kotimuseoksi.

Teokset

Pääartikkeli: Luettelo Dmitri Šostakovitšin sävellyksistä

Monissa Šostakovitšin teoksissä häntä itseään edustaa motiivi DSCH, joka koostuu nuoteista D-E♭-C-H.

Šostakovitšin musiikissa näkyy useiden hänen ihailemiensa säveltäjien vaikutteita: Johann Sebastian Bachin fuugat ja passacagliat, Ludwig van Beethovenin myöhäiset jousikvartetot, Mahlerin sinfoniat ja Alban Bergin musiikilliset sitaatit ja koodit. Hänen teoksensa ovat pääasiassa tonaalisia, ja ne jatkavat siltä osin romantiikan perinnettä, mutta ne sisältävät myös modernismiin kuuluvia atonaalisia ja kromaattisia aineksia. Modernistina hän oli varsin maltillinen mutta ei riittävän maltillinen neuvostohallinnolle. Hän yhdisteli musiikissaan hyvin dramaattisesti vastakkaisia tunnelmia, kuten syvää tragiikkaa ja kirpeää satiiria. Musiikissa on usein havaittavissa myös irvokasta huumoria. Šostakovitšin soitinnukset ovat tehokkaan yksinkertaisia.

Šostakovitšin teoksissa on havaittavissa selvä muutos kokeellisuudesta kohti konservatiivisuutta vuoden 1936 syytösten jälkeen. Kertomansa mukaan säveltäjä olisi ilman ”puolueen ohjausta” kyennyt loisteliaampaan ja sarkastisempaan ilmaisuun ja ideoidensa toteuttamiseen ilman turvautumista naamiointiin. Huolimatta lähes koko elämänsä aikana kohtaamastaan sensuurista hän pystyi mukautumaan rajoituksiin ja juuri ovelalla naamioinnilla ilmaisemaan teoksissaan muutoin mahdottomia asioita, kuten yhteiskuntakriittistä ivaa. Sitä on jossain määrin havaittavissa myös enemmän tai vähemmän pakon alaisena sävelletyissä teoksissa, kuten Stalinin kunniaksi tehdyissä hymneissä ja muissa viranomaisten tilaamissa, soveliaiksi katsotuissa töissä.

Pitkän uransa aikana Šostakovitš ehti säveltää runsaasti erityyppisiä teoksia. Hän oli yksi viimeisistä suurista sinfoniasäveltäjistä ja sävelsi valmiiksi 15 sinfoniaa. Šostakovitšin työtahti oli usein varsin nopea: esimerkiksi kahdeksannen sinfonian hän sävelsi hieman yli kuukaudessa ja kahdeksannen jousikvarteton vain kolmessa päivässä. Teokset ovat opusnumeroituja (1–147), ja lisäksi on useita opusnumerottomia teoksia sekä luonnoksia ja merkintöjä sävellyssuunnitelmista, jotka eivät koskaan valmistuneet.^lähde?

Esittämättömät teokset

Marraskuussa 1939 Šostakovitš sai Leningradin sotilaspiiriltä tehtäväkseen muokata ja sovittaa suomalaisia kansanlauluja orkesterille. Teos Sarja suomalaisiin teemoihin valmistui 3. joulukuuta 1939. Teoksen kantaesitys oli vuonna 2001 Kaustisella. Šostakovitšin leski Irina Šostakovitš osti sarjan tutkijalta, joka oli saanut nuotit Šostakovitšilta talvisodan puhjettua, ja toi sen julkisuuteen. Hänen mukaansa teos oli tarkoitettu sotilaspiirin musiikkiyhtyeen esitettäväksi eikä edessä olevan sodan voitonjuhliin, kuten esimerkiksi sotahistorioitsija Ohto Manninen arveli kantaesityksen aikoihin. Lesken mukaan Šostakovitš ymmärsi, ettei teosta esitettäisi, ja antoi nuotit siksi pietarilaiselle tutkijalle.

Venäläinen musiikintutkija Olga Digonskaja löysi vuonna 2006 Šostakovitšin viimeisen asunnon arkistoista Orango-nimisen oopperan vuodelta 1932. Brittiläinen säveltäjä Gerard McBurney viimeisteli 40-minuuttisen johdannon soitinnuksen. Teoksen kantaesitti 2. joulukuuta 2011 Los Angelesin filharmonikot johtajanaan Esa-Pekka Salonen. Ohjaus oli Peter Sellarsin. Šostakovitš sai oopperasta valmiiksi johdannon solisti-, kuoro- ja balettiosuuksineen, ja pianosäestys ennakoi orkestrointia. Libreton siihen tekivät kirjailija Aleksei Tolstoi ja toimittaja Aleksandr Startšakov. Bolšoi-teatterin johto sai kuulla johdannon vuonna 1932, mutta asia jäi sikseen.

Kustantamo ja arkisto

Šostakovitšin leski Irina Šostakovitš pitää tekijänoikeustuloilla yllä DSCH-kustantamoa, joka julkaisee koko tuotannon uutena laitoksena, ja myös Šostakovitšin arkisto jäljennetään Pariisiin. Mukana työssä on tutkija Olga Digonskaja.

Sinfoniat

• Sinfonia nro 1 f-molli op. 10
• Sinfonia nro 2 H-duuri op. 14 ”Lokakuulle”
• Sinfonia nro 3 Es-duuri op. 20 ”Toukokuun ensimmäinen”
• Sinfonia nro 4 c-molli op. 43
• Sinfonia nro 5 d-molli op. 47
• Sinfonia nro 6 h-molli op. 54
• Sinfonia nro 7 C-duuri op. 60 ”Leningrad”
• Sinfonia nro 8 c-molli op. 65 ”Stalingrad”
• Sinfonia nro 9 Es-duuri op. 70
• Sinfonia nro 10 e-molli op. 93
• Sinfonia nro 11 g-molli op. 103 ”Vuosi 1905”
• Sinfonia nro 12 d-molli op. 112 ”Vuosi 1917”
• Sinfonia nro 13 b-molli op. 113 ”Babi Jar”
• Sinfonia nro 14 op. 135
• Sinfonia nro 15 A-duuri op. 141

Konsertot

• Konsertto pianolle, trumpetille ja jousille (Pianokonsertto nro 1) c-molli op. 35
• Viulukonsertto nro 1 a-molli op. 77 (joskus op. 99)
• Pianokonsertto nro 2 F-duuri op. 102
• Sellokonsertto nro 1 Es-duuri op. 107
• Sellokonsertto nro 2 op. 126
• Viulukonsertto nro 2 cis-molli op. 129

Muuta

• balettimusiikkia
• sarjoja jazzorkesterille
• kamarimusiikkia
  • 15 jousikvartettoa
  • pianokvintetto
  • sonaatteja ja trioja jousisoittimille
• pianomusiikkia
  • kaksi pianosonaattia
  • 24 preludia ja fuugaa op. 87
• oopperoita
  • Nenä op. 15
  • Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth op. 29
  • Orango (keskeneräinen)
• lauluteoksia, kuten romansseja ja runoja, sekä Juutalaisesta kansanrunoudesta
• elokuvamusiikkia

Šostakovitš näytelmissä ja elokuvissa

David Pownallin näytelmä Mestariluokka (engl. Master Class, 1983) kuvaa säveltäjiä Dmitri Šostakovitš ja Sergei Prokofjev Josif Stalinin inkvisitiossa vuonna 1948. Syytösten esittämisessä Stalinia avustaa Andrei Ždanov. Näytelmässä diktaattori vaatii taiteilijoita säveltämään puolueen linjan mukaista musiikkia ja syyttää heidän edellisiä teoksiaan kansanvastaisiksi.^lähde?

Dmitri Šostakovitšista on tehty useita dokumenttielokuvia. Vuonna 2006 valmistui Oksana Dvornitšenkon ja Helga Landauerin elokuva A Journey of Dmitry Shostakovich.^lähde?

Oliver Becker julkaisi vuonna 2006 esseistisen dokumentin Lähikuvassa Dmitri Shostakovitsh, jossa äänessä ovat säveltäjää vainonnut Tihon Hrennikov, taiteilijan ystävät Kurt Sanderling, Gennadi Roždestvenski ja Mstislav Rostropovitš sekä Šostakovitšin perheen jäsenet.

Kirjallisuutta

• Brown, Malcolm Hamrick (toim.): A Shostakovich Casebook. Indiana University Press, 2004. ISBN 0-253-34364-X. (englanniksi)
• Fay, Laurel: Shostakovich. A Life. Oxford: Oxford University Press, 1999. ISBN 0-19-513438-9. (englanniksi)
• Ho, Allan B. & Feofanov, Dmitri: Shostakovich Reconsidered. London: Toccata Press, 1998. ISBN 0-907689-56-6. (englanniksi)
• Jacobsson, Stig: Dmitrij Sjostakovitj. Borås: Norma, 1983. ISBN 91-85846-35-X. (ruotsiksi)
• Kankare-Loikkanen, Marianna: D. D. Šostakovičin elämäntyön arvostus Neuvostoliitossa säveltäjän kuoleman jälkeen vuosina 1975–77. Pro gradu -työ. Helsingin yliopisto, 1981.
• MacDonald, Ian: The New Shostakovich. Oxford: Oxford University Press, 1991. ISBN 0-19-284026-6. (englanniksi)
• Manninen, Ohto: Dmitri Šostakovitšin ”Sarja suomalaisiin teemoihin”, 2001. ISBN 951-37-3694-6.
• Mikkonen, Simo: State Composers and the Red Courtiers. Music, Ideology, and Politics in the Soviet 1930s. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2007. ISBN 978-951-39-3015-8. Teoksen verkkoversio. (PDF) (englanniksi)
• Rofe, Michael: Dimensions of Energy in Shostakovich’s Symphonies. Farnham: Ashgate, 2012. ISBN 978-1-4094-0745-4 (englanniksi)
• Šostakovitš, Dmitri: Dmitri Šostakovitšin muistelmat. ((Svidetelstvo, 1979.) Koonnut Solomon Volkov. Venäjänkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut ja jälkikirjoituksella täydentänyt Seppo Heikinheimo) Helsingissä: Otava, 1980. ISBN 951-1-05770-7
• Šostakovitš, Dmitri: Kirjeitä Isaak Glikmanille. Suomentanut Eero Lappalainen. Synteesi 4 (18. vsk.) 1999, s. 43–51.
• Wilson, Elizabeth: Shostakovich. A Life Remembered. London: Faber and Faber, 1994. ISBN 0-571-15393-3. (englanniksi)
• Volkov, Solomon: Shostakovich and Stalin. The Extraordinary Relationship Between the Great Composer and the Brutal Dictator. (Шостакович и Сталин: художник и царь, 2004.) Translated by Antonina W. Bouis. London: Little, Brown, 2004. ISBN 0-316-86141-3. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Dmitri Šostakovitš Wikimedia Commonsissa

• Heikki Poroila: Yhtenäistetty Dmitri Šostakovitš. Koko sävellystuotanto listattuna.
• Music under Soviet Rule: Shostakovichiana. (englanniksi)
• Analyysi Šostakovitšin fuugasta op. 87.
• The DSCH Journal. (englanniksi)
• Helge Halme : Dmitrij Shostakovitsh ja hänen oopperansa Katarina Ismailova, Helsingin Sanomat, 23.06.1934, nro 166, s. 17, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot