Ensimmäinen intifada
Ensimmäinen intifada oli palestiinalaisten kansannousu Israelia vastaan miehitetyllä Gazan kaistalla ja Länsirannalla vuosina 1987–1993. Kansannousun syntyyn vaikuttivat paitsi miehityksen vastustaminen myös koetut taloudelliset vaikeudet.
| Ensimmäinen intifada | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Israelin tiesulku Jabaliassa Gazan kaistalla intifadan aikana.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
Chaim Herzog |
|||||||
Tilanne kehittyi yllätyksenä sekä Israelille että Palestiinan vapautusjärjestölle eli PLO:lle. PLO oli aluksi tilanteesta sivussa, mutta nousi lopulta sen johtajaksi. Samalla ilmaantui uusia liikkeitä, kuten Hamas. Kansannousu ilmeni väkivaltaisina mielenosoituksina, joissa heiteltiin kiviä ja polttopulloja. Israel ei saanut toimintaa loppumaan, mutta se hiljeni muutaman vuoden jälkeen itsestään. Loppuvuotena pidetään vuotta 1991 tai vuotta 1993.
Intifada on arabiaa ja tarkoittaa suomeksi vavahtelua tai järistystä.
Tausta
muokkaaIntifadan eli kansannousun syttymisellä oli useita eri syitä. Israel oli miehittänyt Länsirannan ja Gazan kaistan kuuden päivän sodassa vuonna 1967, mikä oli tehnyt Israelista ja palestiinalaisista osan samaa geopoliittista yksikköä. Vuonna 1982 Palestiinan vapautusjärjestö eli PLO ja Israel ajautuivat puolestaan ensimmäiseen sodanomaiseen yhteenottoonsa Israelin hyökätessä Libanoniin.[1]
Palestiinalaiset katkeroituivat Israelin miehityksestä. 1970-luvulta lähtien oli lisääntynyt esimerkiksi siirtokuntien rakentaminen, yliopistojen sulkeminen ja lehtien lakkauttaminen. Muut arabimaat ja PLO olivat puolestaan tuottaneet huomattavan pettymyksen toiminnallaan. PLO:n osoittama heikkous johti palestiinalaisten omiin ratkaisuihin Gazassa ja Länsirannalla. Samaan aikaan kärsittiin yhteiskunnallisista ongelmista. Esimerkiksi Gazan kaistan syntyvyys oli tuolloin maailman korkeimpia ja 70 % väestöstä oli alle 15-vuotiaita. Samaan aikaan vain harvat korkeakoulutetuista saivat töitä. Palestiinalaisten oli ollut mahdollista matkustaa esimerkiksi Persianlahden maihin töihin ja lähettää rahaa kotiin, mutta 1980-luvulla tätäkin vaikeutti öljyn hinnan voimakas lasku 1980-luvulla.[1]
Intifada
muokkaa
8. joulukuuta 1987 tapahtui liikenneonnettomuus, jossa israelilainen rekka törmäsi palestiinalaisia työläisiä kuljettaneeseen autoon Gazassa. Useita palestiinalaisia kuoli ja pian lähti liikkeellee huhu, jonka mukaan rekka olisi ajanut palestiinalaisten päälle tahallaan. Gazassa ihmiset alkoivat järjestää mielenosoituksia, jotka levisivät myös Länsirannalle. Nopeasti mielenosoitusten tyypillisiksi piirteiksi nousivat lakkoilu, kivien ja polttopullojen heittely, sekä autonrenkaiden polttaminen.[1]
Intifadan syttymistä ei ollut osattu odottaa Israelissa, eikä siitä ollut tietoinen myöskään PLO. Intifada alkoi kuitenkin muuttua poliittiseksi kapinaksi, jonka johtoon perustettiin niin sanottu Yhdistynyt kansallinen johto. Sen jäseniä olivat tärkeimmät palestiinalaiset vasemmistolaiset järjestöt, sekä Fatah. Palestiinalaisten vaatimuksia olivat miehityksen päättäminen ja itsenäinen Palestiina. Vaikka PLO oli ollut aluksi intifadan ulkopuolella, se tajusi pian sen merkityksen ja alkoi osallistumaan sen koordinoimiseen saadakseen sen hallintaansa. PLO onnistuikin pitkälti saavuttamaan hallitsevan aseman kesään 1988 mennessä. Gazan kaistalla PLO:n kontrollin estivät kuitenkin islamilaiset järjestöt Hamas ja Islamilainen jihad. PLO:n täysi ylivalta palestiinalaisten johdossa oli haastettuna näin ensi kertaa.[1]
Israelissa ei oltu varmoja siitä, miten intifadaan tulisi vastata. Toisin kuin aikaisemmat uhat, palestiinalaisten uhka oli itse maan sisällä ja vihollinen käytti vain kiviä ja polttopulloja. Maan oikeiston kannan mukaan intifada oli sotilaallinen konflikti ja vuonna 1988 vaalikampanjaa tehnyt Yitshak Shamir kuvaili kyseessä olevan uhka Israelin olemassaololle. Vasemmistossa intifada nähtiin puolestaan ei-sotilaallisena levottomuutena, johon tulisi puuttua poliisin kautta mahdollisimman vähän voimaa käyttäen. Vaihtoehto ei ollut ongelmaton, sillä poliiseja oli tilanteen hallitsemiseksi todellisuudessa liian vähän, eikä esimerkiksi mellakantorjuntavarusteita ollut tarpeeksi. Armeijan kanta oli joihinkin poliitikkoihin nähden maltillinen. Yitshak Mordekhai ilmoitti, että jos sotilaat alkaisivat ampua mielenosoittajia seuraukset olisivat kohtalokkaita koko Israelin yhteiskunnalle.[1]
Lopulta pääministeri Yitzhak Rabinin linja oli kompromissi. Sotilaille jaettiin pamppuja ja heille annettiin määräys mielenosoittajien luiden rikkomisesta. Toisaalta tuliaseiden käyttöä vältettäisiin. Muita keinoja olivat kumiluodit, ulkonaliikkumiskiellot, aktivistien suurimittaiset pidätykset ja väkivaltaan syyllistyneiden tai siitä epäiltyjen talojen tuhoaminen. Uutiskuvat mielenosoittajia hakkaavista israelilaissotilaista huononsivat Israelin kuvaa maailmalla. Samaan tapaan pahennusta herätti harjoitetut kollektiiviset rangaistukset. Israelin kannatus laski jopa sen läheisessä liittolaismaassa Yhdysvalloissa. Israel yritti mielenosoituksien hillitsemisen ohella myös iskeä intifadan johtoa vastaan. PLO:n kohteita vastaan ulkomailla tehtiin useita iskuja. Esimerkiksi järjestön kakkosmies Khalil al-Waziri murhattiin Tunisiassa huhtikuussa 1988.[1]
Mikään Israelin käyttämistä keinoista ei ollut kovin tehokas, mutta kansannousu alkoi lopulta hiipua muista syistä. PLO:n kannatus kärsi palestiinalaisten keskuudessa palestiinalaisten sisäisistä väkivallanteoista. Intifada alkoi hiljetä kolmantena vuotenaan ja virallisesti se päättyi Oslon sopimukseen 1993. Käytännössä se oli kuitenkin ohi jo Madridin rauhankonferenssiin mennessä lokakuussa 1991.[1]
Seuraukset
muokkaaEnsimmäisen intifadan jälkeen arabien–Israelin konflikti oli muuttunut valtioiden välisestä konfliktista jälleen palestiinalaisten ja israelilaisten väliseksi konfliktiksi. Intifadalla oli selkeitä piirteitä palestiinalaisten kansallisesta itsenäisyystaistelusta, joka vertautui esimerkiksi arabikapinaan vuosina 1936–1939.[1] Lopulta Israelin kanssa käytyjen neuvottelujen ehtona PLO tunnusti Israelin valtion olemassaolon oikeuden vuonna 1988 ja Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajana Oslo I-sopimuksella. Oslon sopimuksen perusteella luotiin myös Palestiinalaishallinto, jolle annettiin hallittavaksi osia Länsirannasta ja Gazan kaistasta.[2]
Ihmishenkien määrässä palestiinalaiset kärsivät huomattavasti suuremmat menetykset kuin Israel. Joidenkin ihmisoikeusaktivisten arvioiden mukaan vuoteen 1993 mennessä surmansa oli saanut toista tuhatta palestiinalaista. Palestiinalaisissa lähteissä luku on arvioitu suuremmaksikin. Suurin osa uhreista syntyi Israelin armeijan tai siviilien takia. Palestiinalaisten samaan aikaan käymissä sisäisissä yhteenotoissa kuoli muutamia satoja ihmisiä esimerkiksi Israelin vakoojiksi epäiltynä.[1] Israelilaisten surmansa saaneiden määrä oli noin kolmaososa kuolleiden palestiinalaisten määrästä.[2]
Intifada johti myös Hamasin syntymiseen ja jatkossa islamilaiset järjestöt alkoivat turvautua entistä enemmän aseellisiin iskuihin Israelia vastaan.[1] Toinen intifada alkoi syyskuussa 2000.[2]
