Itävallan historia vuodesta 1945

Itävallan historia vuodesta 1945 alkaa toisen maailmansodan lopputilanteesta. Itävalta oli liitetty natsi-Saksaan vuonna 1938. Liittoutuneet valtasivat maan aivan toisen maailmansodan lopussa ja alueliitos purettiin laittomana.

Toisen tasavallan perustaminen

Neuvostoliiton joukkojen edetessä kohti Wieniä, ne valloittivat kaupungin, jossa sosialistien johtaja Karl Renner vietti eläkepäiviään. Huolimatta neuvostovastaisesta maineestaan, Renner valittiin muodostamaan ja johtamaan väliaikaishallitusta. Miehittäjät uskoivat luultavasti hänestä tulevan manipuloitavissa olevan keulakuvan. Renner perusti kuitenkin auktoriteettinsa asemaansa viimeisen vapaasti valitun parlamentin puhemiehenä, eikä Neuvostoliiton tukeen. Viimeisen parlamentin jäseniä ei saatu kutsuttua kokoon, kuten oli tehty 1918, joten Renner kääntyi kolmen Neuvostoliiton salliman ei-fasistisen puolueen johtajien puoleen ja perusti väliaikaisen hallituksen Wieniin huhtikuun alussa. Hallituksessa olivat mukana vanhasta SDAP:sta luotu SPÖ (Sozialistische Partei Österreichs), kansanpuolue ÖVP (Österreichische Volkspartei), vanhasta CSP:sta ja kommunistinen KPÖ (Kommunistische Partei Österreichs).

Renner nimitti ministerit hallitukseensa ennen vuotta 1934 vallinneen tilanteen mukaan, mutta nationalistista blokkia ei otettu mukaan ja kommunistien edustusta lisättiin. SPÖ:llä oli kymmenen ministeriä, ÖVP:llä yhdeksän ja KPÖ:llä vain kolme, mutta se sai tärkeät sisäministerin, joka hallitsi poliisia, ja opetusministerin paikat. Kolme ministeriä nimitettiin ilman puoluetaustaa. Kommunisteihin kohdistuneen epäluulon vuoksi Renner perusti alivaltiosihteerin paikat toisille puolueille kommunistien hallitsemissa ministeriöissä.

27. huhtikuuta 1945 väliaikaishallitus antoi asetuksen, joka peruutti Anschlussin ja perusti uudelleen itsenäisen ja demokraattisen Itävallan tasavallan vuoden 1920 perustuslakiin ja sen 1929 lisäykseen perustuen. Koska sota jatkui vielä, Neuvostoliiton perustaman väliaikaishallitus yllätti länsiliittoutuneet, jotka eivät vielä olleet saavuttaneet Itävaltaa. Länsiliittoutuneet pelkäsivät Rennerin hallituksen olevan Neuvostoliiton nukkehallitus ja kieltäytyivät tunnustamasta sitä. Rennerin hallitus jäi näin ainoastaan Neuvostoliiton takaamaksi, jonka puolestaan oli annettava sille keinot saavuttaa myös länsivaltojen luottamus. Kun ensimmäisen tasavallan ajan johtajat nousivat esiin muiden maiden miehitysvyöhykkeillä, Rennerin hallitus sai luvan pitää yllä kontaktia heidän kanssaan, vaikka Neuvostoliitto oli suunnitellut eristävänsä oman miehitysvyöhykkeensä.

Liittoutuneet eivät olleet sopineet vedenpitävästi mistään Itävaltaa koskevasta ennen sodan loppua ja miehitysvyöhykkeiden rajat asetettiin lopulta vasta heinäkuussa 1945. Wienin keskusta asetettiin neljän vallan yhteiseen hallintaan ja loppu kaupungista jaettiin niiden vyöhykkeisiin. Ylintä päätösvaltaa maassa piti liittoutuneiden valvontakomissio, jossa olivat edustettuina vyöhykkeiden komentajat. Jokaisella liittoutuneista oli veto-oikeus.

Valvontakomissio tapasi ensi kerran syyskuun alussa, mutta länsiliittoutuneet kieltäytyivät edelleen tunnustamasta Rennerin hallitusta. Pian tämän jälkeen väliaikaishallitus tapasi Wienissä. Mukana oli edustajia kaikilta miehitysvyöhykkeiltä. Päinvastoin kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, osavaltiot eivät osoittaneet merkkejä separatismista. Anschlussin kokemukset ja toinen maailmansota olivat opettaneet arvostamaan itävaltalaisuutta. Väliaikaishallitusta laajennettiin kansallisten vähemmistöjen edustajilla ja vaaleista sovittiin. Valvontakomissio tunnusti väliaikaishallituksen 20. lokakuuta 1945 pian tämän jälkeen.

Ensimmäiset vaalit

Ensimmäiset kansalliset vaalit sitten vuoden 1930 järjestettiin 25. marraskuuta 1945. Natsipuolueen jäsenet eivät saaneet osallistua, mikä leikkasi jyrkästi nationalistileirin vaaliosallistumista, eikä näkökantaa kannattamaan syntynyt yhtään puoluetta. ÖVP sai täten koko vasemmistonvastaisen äänestäjäkunnan äänet. Äänestäjien enemmistö antoi äänensä demokratiaa kannattaville puolueille: ÖVP sai lähes puolet äänistä ja 85 paikkaa Nationalratissa ja SPÖ 45 % äänistä ja 76 paikkaa. Kommunistien KPÖ sai vain 5 % äänistä, paljon alle sen tavoitteen 25 %, ja neljä paikkaa.

ÖVP:llä oli nyt hallussaan absoluuttinen enemmistö, mutta kansleri Leopold Figlin johtama hallitus säilytti kolmen puolueen koalition. Ministerinpaikkoja jaettiin kuitenkin uudelleen ja kommunistit saivat vain erityisesti heille muodostetun ja vaikutusvallattoman sähköistysministerin paikan. Joulukuussa parlamentti valitsi Rennerin seremonialliseen asemaan tasavallan presidentiksi. Itävallan kehitys kääntyi demokratian tielle, mikä oli länsiliittoutuneiden mieleen, mutta harmisti Neuvostoliittoa.

Vuonna 1946 Neuvostoliitto suostui kuitenkin muutoksiin neljän vallan valvontasopimukseen, joka koski liittoutuneiden valvontakomission ja Itävallan hallituksen suhdetta. Alun perin Itävallan lain muutokset oli täytynyt hyväksyttää valvontakomissiolla, jossa jokaisella liittoutuneista oli veto-oikeus. Demokraattisen suunnanmuutoksen vuoksi länsiliittoutuneet halusivat myöntää Itävallalle oikeuden säätää lakeja, jollei valvontaneuvosto yksimielisesti käyttänyt veto-oikeuttaan. Vaikka Neuvostoliitto periaatteessa vastusti luopumista veto-oikeudesta, se toivoi saavansa Itävallalta hallintaansa sen öljyteollisuuden, eikä halunnut muiden liittoutuneiden lopulta estävän sopimuksen syntyä. Kesäkuussa 1946 päädyttiin kompromissiin; sopimuksiin Itävallan ja miehittäjävallan välillä ei tarvittu hyväksyntää. Perustuslaillisiin muutoksiin vaadittiin valvontakomission hyväksyntä, mutta kaikki muut lait tulisivat voimaan 31 päivän kuluessa, elleivät liittoutuneet yksimielisesti hylkäisi niitä.

Neuvostoliitto huomasi erehdyksensä kun saksalaisesta omaisuudesta Itävallassa nousi kiista. Heinäkuun alussa 1946 Neuvostoliitto takavarikoi saksalaisen omaisuuden miehitysvyöhykkeellään sotakorvauksina. Tähän kuuluivat kaivokset, teollisuuslaitokset, maatalousmaa ja koko Itävallan öljyteollisuus. Suojellaakseen Itävallan taloutta uusilta takavarikoilta Itävallan hallitus kansallisti kaiken saksalaisen omaisuuden. Neuvostoliitto yritti estää lain voimaantulon, mutta muut miehittäjävallat torjuivat tämän. Neuvostoliitto sai estettyä kansallistamisen omalla vyöhykkeellään, mutta silti valvontasopimuksen muutos antoi Itävallan hallitukselle lisää omaa päätäntävaltaa. Vuoteen 1953 mennessä hyväksyttiin yli 550 lakia, joita Neuvostoliitto oli vastustanut.

Kääntyminen länteen

Neuvostoliiton odotukset vallanvaihdosta Itävallassa olivat perustuneet kommunistien vaalimenestyksen vakavaan yliarviointiin. Todellisuudessa KPÖ joutui turvautumaan ulkoparlamentaarisiin keinoihin. Neuvostoliiton miehittäessä maanteollisuuskeskuksia, KPÖ pyrki aluksi saamaan työväenliikkeen hallinnan ja käyttämään siten vaikean taloudellisen tilanteen aihettamaa tyytymättömyyttä painostaakseen hallitusta. Kommunistit pyrkivät myös heikentämään sosiaalidemokraatteja rohkaisemalla ryhmäkuntalaisuutta ja heikentämällä pääpuolueiden välejä. Samanlainen taktiikka toi kommunistit valtaan muissa Itä-Euroopan maissa 1940-luvun lopulla. Itävallassa sosialistit kuitenkin ryhmittyivät Rennerin sosiaalidemokratian ympärille ja pääsivät voitolle ammattiyhdistyksissä, kuten ennenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Vuonna 1947 ja 1948 Neuvostoliitto yritti estää Itävaltaa osallistumasta Yhdysvaltain apuohjelmiin, kuten Marshall-suunnitelmaan (oik. European Recovery Program). Syksyllä 1947 kommunistien KPÖ erosi hallituksesta kiistan vuoksi. Ironisesti juuri Neuvostoliiton myönnytys valvontasopimukseen antoi Itävallalle mahdollisuuden apuun ja liittymiseen OEEC:hen (Organisation for European Economic Co-operation), joka hallinnoi Marshall-apua. OEEC-jäsenyys johti Itävallan taloudelliseen integraatioon länteen ja antoi pohjan parlamentaariselle demokratialle sodan jälkeen.

Vuoden 1955 valtiosopimus ja puolueettomuus

Vuoden 1945 hallitusten päätavoite oli päättää maan miehitys ja estää sen pysyvä jako. Liittoutuneiden suurempi kiinnostus Saksaan viivytti neuvottelujen alkua tammikuuhun 1947. Nyt kylmän sodan alku varjosti neuvotteluja. Neuvostoliitto luopui tuestaan Jugoslavian aluevaatimuksille vuonna 1948 maiden välien rikkouduttua. Uudet huolenaiheet estivät kuitenkin sopimuksen synnyn: Berliinin saarto, Naton perustaminen, Saksan jako kahteen valtioon 1949 ja Korean sodan alku 1950.

Josif Stalinin kuoleman maaliskuussa 1953 jälkeen Itävallan uusi kansleri Julius Raab etsi ratkaisua pattitilanteeseen ehdottamalla, että Itävalta lupaisi olla liittymättä mihinkään sotilasliittoon. Intian Moskovan suurlähettiläs, joka toimi itävaltalaisten välimiehenä, meni pidemmälle ja ehdotti pysyvää puolueettomuutta sopimuksen perustaksi. Länsiliittoutuneet eivät innostuneet ehdotuksesta ja Neuvostoliitto vaati ensin Saksan kysymyksen ratkaisua.

Myöhään 1954 ja 1955 alussa sekä länsiliittoutuneet ja Neuvostoliitto alkoivat pelätä, että toinen puoli liittäisi oman miehitysvyöhykkeensä sotilasliittoonsa. Helmikuussa Neuvostoliitto yllättäen ilmoitti olevansa valmis sopimaan Itävallan kysymyksen. Huhtikuussa Raabin, Figlin, Adolf Schärfin ja Bruno Kreiskyn muodostama delegaatio matkusti Moskovaan, ja neljän päivän intensiivisten neuvottelujen jälkeen sopimusluonnos Itävallan puolueettomuudesta oli valmis. Länsiliittoutuneet hyväksyivät sopimusluonnoksen vain kakistellen, pelätessään siitä tulevan malli myös Saksan puolueettomuudelle. Erityisesti länsi vastusti ehdotusta neljän vallan takuusta puolueettomuudelle, pelätessään sen antavan Neuvostoliitolle mahdollisuuden väliintuloon maassa. Lännen vastustuksen vuoksi Neuvostoliitto luopui sopimuskohdasta.

Itävallan valtiosopimus allekirjoitettiin 15. toukokuuta 1955. Sopimus kielsi yhdistymisen Saksaan tai Habsburgien monarkian paluun valtaan ja turvasi kroaatti- ja sloveenivähemmistöjen oikeuksia. Itävallan puolueettomuus ja vieraiden sotilastukikohtien kielto liitettiin perustuslakiin 26. lokakuuta 1955. Neuvostoliiton 40 000 miehen joukot vetäytyivät syyskuun loppuun mennessä. Länsivaltojen pienemmät joukot vedettiin lokakuun lopussa.

Ulkopolitiikkaa 1955–1970

Valtiosopimuksen jälkeen Itävallan ulkopolitiikka keskittyi kolmeen pääasiaan: Etelä-Tiroliin, Euroopan taloudelliseen yhdentymiseen ja puolueettomuuden toteuttamiseen. Asukkailtaan saksankielisen Italian Etelä-Tirolin asema oli ollut Itävallan huolenaihe siitä lähtien kun maakunta liitettiin Italiaan ensimmäisen maailmansodan lopussa. Itävalta toivoi, että Italian jääminen toisen maailmansodan häviäjien joukkoon saattaisi saada liittoutuneet palauttamaan alue Itävallalle. Länsiliittoutuneiden strategiset edut pakottivat Itävallan tyytymään vuoden 1946 sopimukseen, jolla Italia myönsi maakunnalle autonomian.

Vuonna 1948 Italia kuitenkin muutti Etelä-Tirolin asemaa laajentamalla autonomian kattamaan koko Trentinon alueen, jonka asukkaista 2/3 oli italialaisia. Etelätirolilaiset vetosivat Itävallan apuun. YK:n yleiskokouksen päätös vuonna 1960 kehotti Itävaltaa ja Italiaa neuvotteluihin asiasta. Tämä vahvisti Itävallan oikeuden puolustaa saksankielisten asemaa, mutta tuloksiin ei päästy ennen vuotta 1969. Tällä välin etelätirolilaiset aktivistit aloittivat terrorikampanjan, josta Italia syytti Itävallan löyhää rajavalvontaa. Vuoden 1969 sopimuksessa vahvistettiin Etelä-Tirolin autonomia, mukaan lukien oikeus käyttää saksaa virallisena kielenä. Haagin kansainvälinen tuomioistuin sai valtuuden tuomita erimielisyydet ja Itävalta luopui oikeuksistaan puuttua Etelä-Tirolin asioihin.

OEEC toimi edelleen taloudellisen yhdentymisen välineenä Marshall-avun päätyttyä 1952, mutta kuusi sen jäsentä haki tiukempaa yhdentymistä. Itävallan pääasialliset kauppakumppanit Länsi-Saksa ja Italia kuuluivat Euroopan talousyhteisöön (ETY/EEC), mutta ETY-sopimus sisälsi velvoitteita sodan varalta, joita pidettiin Itävallan puolueettomuutta vaarantavina. ETY-sopimus herätti myös epäluuloja Saksaan yhdistymisestä, mikä oli valtiosopimuksen vastaista. Itävalta muodosti kuuden muun maan kanssa löyhemmän vapaakauppa-alueen, EFTA:n, vuonna 1960. Tämä ei ollut täysin tyydyttävä ratkaisu, ja 1961 Itävalta haki rajoitettua liitännäisjäsenyyttä ETYssä (vuodesta 1967 Euroopan yhteisö, EY).

Neuvostoliitto vastusti Itävallan ETY-jäsenyyttä maan puolueettomuuden rikkomisena. Itävalta vastasi puolueettomuuden olevan Itävallan lainsäädännön asia ja ainoastaan Itävallan tuomioistuimilla oli oikeus tulkita mikä rikkoi sitä. Tästä huolimatta Itävalta eteni varovasti varoen ärsyttämästä Neuvostoliittoa. Myös ETYn jäsenet asettivat jäsenyyden kyseenalaiseksi. Italia esti ETY/EY-jäsenyyden 1967 Etelä-Tirolin kiistan vuoksi. Ranskan presidentti Charles de Gaulle pysyi myös kylmänä jäsenyydelle, koska halusi pysyä väleissä Neuvostoliiton kanssa, ja arveli Itävallan jäsenyyden vahvistavan Länsi-Saksan asemaa Ranskan kustannuksella. Itävallan ja EY:n välinen sopimus solmittiin vasta 1972 Etelä-Tirolin kiistan lauettua ja de Gaullen jäätyä eläkkeelle.

Puolueettomuuspolitiikka ei Itävallassa merkinnyt moraalista puolueettomuutta. Itävallan sympatiat olivat lännen puolella ja kantaa vahvisti Neuvostoliiton Unkarin miehitys 1956 ja Tšekkoslovakian 1968. Itävalta piti kuitenkin yllä hyviä suhteita neuvostoblokin maihin, joihin suuntautui 1960-luvun puolivälissä kuudennes sen viennistä. Itävalta hyötyi lännen ja idän liennytyksestä détenten myötä 1960-luvun lopusta ja 1970-luvun alussa. Tavoite luoda Itävallasta idän ja lännen välinen silta, itävaltalaisten jo 1945 esittämä idea, jäi kuitenkin toteutumatta.

Vaalit ja puolueet

Neljissä parlamenttivaaleissa vuosien 1955 ja 1970 välillä muutokset olivat pieniä. ÖVP piti suurinta paikkamäärää Nationalratissa ja siten ÖVP–SPÖ-koalitiossa, ns. suuressa koalitiossa, vaikka se saikin vähemmän ääniä vuoden 1959 vaalissa kuin SPÖ. Ennen vuoden 1966 vaaleja ÖVP:n äänisaalis oli 44–46 %. Saatuaan kyseisenä vuonna 48 % äänistä, se sai 85 paikkaa ja absoluuttisen enemmistön. Julius Raab toimi kanslerina 1953–1961, jonka jälkeen häntä seurasi Alfons Gorbach. Gorbach toi mukanaan puolueen johtajistoon nuorempia poliitikkoja, jotka pyrkivät uudistuksiin. Yksi näistä nuorista miehistä, Josef Klaus, seurasi Gorbachia kanslerina 1964 ja johti ÖVP:n hallitusta 1966–1970. Hänen valtakautensa ja Raabin ja Figlin kuolema merkitsivät vallan siirtymistä nuoremmalle sukupolvelle, joka ei ollut kokenut 1930-lukua.

Sosiaalidemokraattien SPÖ sai 42–45 % äänistä neljissä vaaleissa. Hallituksissa se oli heikommassa asemassa, mutta presidentin paikka meni säännöllisesti SPÖ:lle kun suora kansanvaali otettiin jälleen käyttöön 1951. Theodor Körner, joka oli seurannut Renneriä 1951, kuoli virassaan ennen 1957 presidentinvaaleja. Schärf, SPÖ:n johtaja vuodesta 1945, voitti 1957 vaalin helposti ja valittiin uudelleen 1963. Kun hän kuoli 1965, häntä seurasi Wienin pormestari Franz Jonas.

VdU muodostettiin uudelleen 1956 Itävallan vapauspuolueeksi (Freiheitliche Partei Österreichs, FPÖ). Se sai äänistä viidestä kahdeksaan prosenttia. Sen kannattajakunta koostui kirjavasta joukosta liberaaleja, kirkon vastaisia konservatiiveja, monarkisteja ja entisiä natseja.

KPÖ:n asemaa heikensi sen yhdistäminen Neuvostoliittoon ja tapahtumat Itä-Euroopassa, etenkin Unkarin kansannousu. Puolueen äänimäärä ennenkin pieni jatkoi vähenemistään, 4,5 %:sta vuonna 1956 vähän oli 3 %:een 1962. Vuoden 1959 jälkeen KPÖ:llä ei ollut edustajia Nationalratissa.

Suuren koalition aika

Miehitysvallan aika ja jälleenrakennus loi pohjan poliittiselle yhteistyölle ja taloudelliselle kukoistukselle. Marshall-apu päättyi 1951. Vuonna 1957 perustettiin pariteettikomissio (Paritätische Kommission) työntekijä- ja työnantajaliittojen välille. Komissio ylitti pian tarkoituksensa valvoa hintoja ja palkkoja ja siitä tuli maan talouspolitiikan perusta. Se toi yhteen kaikki tärkeimmät eturyhmät (sosiaalipartnerit, Sozialpartner) ja konsensuspolitiikan ansiosta siitä tuli tärkeä yhteiskunnan vakauttaja. Sosiaalidemokraattien pyrkimys laajentaa kannatustaan johti katolisen kirkon roolin selkiytymiseen. SPÖ oli perinyt liberaalin ja marxistisen uskonnonvastaisuuden, mikä esti sitä saamasta kannattajia tunnustavien katolilaisten joukosta. Se etääntyi marxilaisesta retoriikasta ja puolueen johtajat ryhtyivät rakentamaan siltaa SPÖ:n ja uskovien välille. Lopulta koalitiohallituksen jäsenet jättivät taakseen vuoden 1934 erimielisyyksiä aiheuttaneen konkordaatin. Uusi sopimus Pyhän istuimen kanssa tehtiin 1960.

ÖVP–SPÖ-koalition ja pariteettikomission sosiaalipartneriuden vuoksi parlamentin vaikutusvalta väheni. Suurimmat taloudelliset ja sosiaaliset päätökset tehtiin parlamentin ulkopuolella ja Nationalrat vahvisti ne yleensä yksimielisesti. Poliittisia erimielisyyksiä ei juuri syntynyt ja vaalit määrittivät vain kannatuksen koalition jäsenille. Kun toisen maailmansodan ja miehityksen muistot alkoivat jäädä taakse, molempien puolueiden jäsenet alkoivat kyseenalaistaa koalition ja sen sietämät väärinkäytökset ja julkisten virkojen väärinkäytön. Vuoden 1966 vaaleissa ÖVP:n johtaja Klaus julisti suuren koalition ajan olevan ohi. Kuitenkin voitettuaan absoluuttisen enemmistön, ÖVP asetti ehdot koalition jatkamiselle, jotka Kreisky ja SPÖ:n muut johtajat yrittivät turhaan saada puolueensa hyväksymään. Huolimatta suuren koalition hajoamisesta, ÖVP:n neljän hallitusvuoden kausi ei tuonut juurikaan muutoksia vanhoihin toimintatapoihin. Tämän jälkeen vuonna 1970 alkoi pitkä SPÖ:n hallituskausi Kreiskyn alaisuudessa.

Kreiskyn kausi 1970–1983

Kun Itävallan talous kehittyi 1950- ja 1960-luvuilla, äänestäjäkunnan rakenne muuttui vähitellen. Maa- ja metsätalouden vähenevä osuus söi ÖVP:n kannattajakuntaa. Kasvu tapahtui enimmäkseen palvelualoilla, ei raskaassa teollisuudessa tai valmistuksessa, jotka olivat SPÖ:n perinteistä kannattajakuntaa. Vuonna 1970 palvelualoilla työskenteli hiukan alle 40 % työvoimasta ja molemmat puolueet siirtyivät poliittista keskustaa kohti houkutellakseen näiden ääniä. Bruno Kreiskyn alaisuudessa SPÖ onnistui mukautumaan paremmin muutokseen.

Kreiskyn henkilökohtainen suosio oli suuri osa SPÖ:n menetystä. Hän oli kotoisin varakkaasta juutalaisesta perheestä, mutta julistautui agnostikoksi. Hänet oli vangittu 1930-luvulla poliittisesta aktiivisuudesta, mutta natsit antoivat hänen viimein muuttaa Ruotsiin, jossa hän tutustui paikallisiin sosialisteihin ja tapasi Willy Brandtin, myöhemmän Länsi-Saksan sosiaalidemokraattien johtajan. Kreisky palasi Itävaltaan sodan jälkeen ja työskenteli 1950-luvulla ulkoministeriössä ja ryhtyi aktiiviseksi puoluepolitiikassa. Kanslerina hän toi SPÖ:tä lähemmäs poliittista keskustaa ja houkutteli katolilaisten ja maaseudun edustajien ääniä. SPÖ:n sovittelua Itävallan historian kanssa kuvasti vuoden 1979 kampanjajuliste, jossa Kreisky istui keisari Frans Joosef I:n kuvan alla. SPÖ:n kilpailija ÖVP ei kyennyt löytämään itselleen identiteettiä Kreiskyn vallatessa keskustan.

Vuoden 1970 vaaleissa SPÖ:stä tuli suurin puolue, vaikka se ei saavuttanutkaan määräenemmistöä. Yritys uudistaa suuri koalitio epäonnistui. Kreisky ei saanut myöskään FPÖ:tä houkuteltua hallitukseen. FPÖ suostui kuitenkin tukemaan SPÖ:n budjettia vastineeksi vaaliuudistuksesta. Kreisky muodosti vähemmistöhallituksen 1970 ja uudet vaalit järjestettiin uuden lain mukaan lokakuussa 1971.

Vaaliuudistus nosti Nationalratin paikkamäärää 165:stä 183:een ja lisäsi äänimäärän ja edustajanpaikkojen vastaavuutta, mikä paransi pienpuolueiden asemaa. SPÖ saavutti vaalissa määräenemmistön, saaden 50 % äänistä ja 93 paikkaa laajennetussa parlamentissa. VPÖ sai 80 paikka 43 %:llä äänistä. FPÖ sai 5,5 prosenttia, saman kuin 1970 ja 10 paikkaa. Vuoden 1975 vaalissa toistuivat samat tulokset. Vuonna 1979 SPÖ lisäsi ääniosuuttaan 51 %:iin ja voitti 95 paikkaa. ÖVP sai 42 % ja 77 paikkaa ja FPÖ 6 % ja 11 paikkaa.

Äänestäjistö oli valinnut sosiaalidemokraattisen kanslerin ja jatkoi myös sosialistien presidenttiehdokkaiden tukemista koko Kreiskyn kauden. Kuusi kuukautta ennen 1970 parlamenttivaalia Franz Jonas valittiin uudelleen Kurt Waldheimia vastaan. Jonas kuoli 1974 ja häntä seurasi Kreiskyn ulkoministeri, Rudolf Kirchschläger. Hän ei ollut SPÖ:n jäsen, vaan poliittisesti riippumaton ja vakaumuksellinen katolilainen, ja oli tullut Kreiskyn hallitukseen 1970. Hänellä ei ollut vastustajaa uudelleenvalinnassa 1980.

Kreiskyn suosiota vahvisti maan taloudellinen ylämäki 1970-luvulla. Lainsäädäntö ja talous rakentuivat konsensukselle ja sosiaalipartnerien hyväksynnälle. Monet uudistukset menivät läpi ilman vastustusta Nationalratissa. Työntekijöiden etuja laajennettiin, työviikko lyheni 40 tuntiin ja lainsäädäntö takasi naisille tasa-arvon. Asevelvollisuusaika lyheni yhdeksästä kuuteen kuukauteen.

Kansaa jakoivat kuitenkin kolme asiaa. Vuonna 1973 sosialistit ajoivat ÖVP:n ja FPÖ:n vastustuksesta huolimatta läpi abortin laillistavan lain. Katolisen kirkon tukema kansanliike keräsi vetoomuksen, joka toi asian parlamenttiin toisen kerran keväällä 1976. Laki pysyi kuitenkin voimassa.

1970-luvun alussa OPECin ja arabien järjestämän öljynboikotin aiheuttama kansainvälinen öljykriisi osoitti Itävallan riippuvuuden energian tuonnista. Vähentääkseen riippuvuutta öljystä Kreisky jatkoi ydinvoimalan rakennustöitä Zwentendorfissa, 60 km Wienistä ja suunnitteli kolme uuden voimalan rakennusta. Kun Zwentendorfin voimala alkoi valmistua 1970-luvun lopulla, yleinen mielipide osoitti huolestumista ydinvoiman turvallisuudesta. SPÖ ei halunnut jäädä ilman vihreän liikkeen ääniä, eikä myöskään ammattiyhdistysten, jotka olivat hankkeen puolella. Asiasta järjestettiin kansanäänestys 5. marraskuuta 1978. Huolimatta Kreiskyn kampanjasta voimalan puolesta, äänestäjäkunta hylkäsi hankkeen niukasti ja voimala jäi avaamatta.

Täyttääkseen vuoden 1955 valtiosopimuksen velvoitteet maan kroaatti- ja sloveenivähemmistöjen asemasta, parlamentti vahvisti 1972 lain, joka määräsi kaksikieliset kyltit alueille, joilla oli vähintään 20 % vähemmistö. Kyltit pystytettiin kahteensataan Kärntenin 2900 kylästä ja kaupungista. Paikallinen saksankielinen väestö kuitenkin repi kyltit alas paikallisten viranomaisten ja poliisin tuella närkästyneenä Jugoslavian aluevaateista toisen maailmansodan jälkeen. Selvittääkseen asiaa hallitus järjesti 1976 väestönlaskennan Kärntenin väestöjakauman selvittämiseksi. Sloveeniväestön osuus oli vähentynyt vuodesta 1914, jolloin se oli 25 %, joten sloveenien edustajat kehottivat boikotoimaan väestönlaskentaa, eikä sen tuloksia pidetty varmoina. Kaksikieliset kyltit pystytettiin 1977 alueille, joilla vähemmistön uskottiin olevan yli 25 %.

Ulkopolitiikassa

Kreiskyn aikana Itävalta haki aktiivista roolia kansainvälisessä politiikassa erityisesti YK:n kautta. Itävallan puolueettomuus tunnustettiin ja Waldheim, vuoden 1970 presidentinvaalin häviäjä, valittiin YK:n pääsihteeriksi 1971 ja uudelleen 1976. Itävalta loi siltaa idän ja lännen välille, ja Wienissä järjestettiin joitain Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisten SALT-neuvotteluiden kierroksia. Kreisky ryhtyi henkilökohtaisesti välittämään Israelin ja arabien välisessä konfliktissa. Huolimatta tuestaan Israelin turvallisuudelle, hän kritisoi Israelin palestiinalaisten kohtelua. Vuonna 1980 Itävalta tunnusti de facto Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n hyväksymällä sen valtuutetun edustajan Wieniin. Koko 1970-luvun Itävalta oli myös Neuvostoliiton juutalaisten läpikulkumaa Israeliin ja länteen.

Itävalta solmi edullisemman kauppasopimuksen EY:n kanssa 1972, mutta EY jatkoi kehittymistään Länsi-Euroopan poliittisen integraation suuntaan. Vaikka Kreisky ilmoitti mahdolliseksi koordinoida Itävallan lainsäädäntöä EY:n kanssa, hän korosti, ettei Itävalta voisi puolueettomana hakea täysjäsenyyttä, jollei EY laajenisi koko Euroopan laajuiseksi.

Kreiskyn kauden jälkeen

Kreiskyn aikana Itävalta oli noussut ennennäkemättömään taloudelliseen hyvinvointiin. Kun huhtikuun 1983 vaalit lähestyivät, SPÖ:llä oli vähän uusia ideoita äänestäjien houkutteluun. Sen julkisuuskuvaa himmensivät erilaiset skandaalit. SPÖ ehdotti veronkorotuksia korkeimmissa tuloluokissa rahoittaakseen uusien työpaikkojen luomisen. ÖVP puolestaan vastusti veronkorotuksia ja kannatti olemassa olevien tulojen tarkempaa käyttöä.

ÖVP ei saanut sosiaalidemokraatteja syrjäytettyä suurimman puolueen asemasta, mutta SPÖ menetti määräenemmistönsä ja sai 90 paikkaa, viisi vähemmän kuin vuonna 1979. ÖVP sai neljä lisäpaikkaa ja yhteensä 81. FPÖ sai lisäpaikan ja yhteensä 12, huolimatta sen ääniosuuden laskusta. Kaksi vihreää puoluetta, Itävallan yhdistyneet vihreät (Vereinigte Grüne Österreichs, VGÖ) ja vaihtoehtoinen lista (Alternative Liste Österreichs, ALÖ) keräsivät äänestäjiä ympäristökysymyksillä. Ne saivat yhteensä 3,3 % äänistä, mutteivat paikkoja parlamentissa.

Kreisky oli kampanjoinut määräenemmistön puolesta ja erosi mieluummin kuin johti koalitiohallitusta. Hänen opetusministeristään, Fred Sinowatzista, tuli SPÖ–FPÖ-hallituksen kansleri. Kreiskyn lähtö oli yksi käännekohta Itävallan sodanjälkeisessä historiassa ja Sinowatzin hallitus siirtymävaihe nykyaikaan.

SPÖ–FPÖ-koalitio 1983–1986

SPÖ:n menettäessä määräenemmistönsä vuoden 1983 vaalissa, kolmentoista vuoden ajan kanslerina toiminut sosiaalidemokraattien Kreisky siirtyi syrjään ja hänen tilalleen tuli jokseenkin väritön Fred Sinowatz. Vapauspuolue tuli ensimmäistä kertaa hallitukseen. FPÖ:n maltillinen puhemies Norbert Steger nimitettiin varakansleriksi ja valtiovarainministeriksi. FPÖ sai lisäksi puolustus- ja oikeusministerin salkut. Koalitiohallitus kesti vain kolme vuotta, eikä saanut aikaan merkittäviä uudistuksia. Hallitus piti ympäristönsuojelua arvossa, mutta päätös rakentaa vesivoimala Hainburgiin Wienistä itään kohtasi protestien vyöryn ja hanke oli pakko peruuttaa.

Hallituksen maine sai toisen kolauksen kun 1985 FPÖ:n puolustusministeri Friedhelm Frischenschläger järjesti tervetuliaistilaisuuden Walter Rederille, entiselle Waffen-SS-miehelle, joka oli sovittanut Italiassa elinkautista vankeusrangaistusta siviilien teloittamisesta maailmansodan aikana, mutta oli sittemmin armahdettu. Jotkut hallituksen sosiaalidemokraattiministerit uhkasivat erota tapauksen johdosta, mutta Frischenschläger sai jäädä virkaansa. Tapaus vahingoitti etenkin sosiaalidemokraattien mainetta valitsijakuntansa joukossa.

Vuoden 1985 skandaaleihin kuului vielä tapaus, jossa itävaltalaisiin viineihin oli sekoitettu myrkyllistä dietyleeniglykolia mahdollisesti tappavia määriä. Viinit olivat peräisin kansleri Sinowatzin kotiosavaltiosta Burgenlandista. Sisäpoliittisesti merkittävämpi oli kuitenkin Linzissa sijaitsevien Itävallan yhdistyneiden rauta- ja terästehtaiden (Vereinigte Österreichische Eisenund Stahlwerke, VÖEST; yleensä VÖEST-Alpine) talousskandaali, joka oli seurausta luvattomista riskisijoituksista öljyalalla. Menetyksien paikkaamiseen tarvittiin valtion avustusta. Lisäksi koko valtion omistuksessa olevaa teollisuussektoria oli saneerattava ja työpaikkoja leikattiin.

Teollisuusyritysten johto oli malliesimerkki ÖVP:n ja SPÖ:n keskenään jakamasta suhteellisesta edustuksesta valtionyhtiöiden johdossa. Erityisesti SPÖ menetti kannatustaan yksityistämis- ja irtisanomisprosessin seurauksena.

Kurt Waldheim presidentiksi

Vuonna 1986 valmistuttiin presidentinvaaliin. Ehdokkaista merkittävimmät olivat ÖVP:n Kurt Waldheim ja SPÖ:n Kurt Steyrer. Lisäksi ehdokkaina olivat vihreiden aktivisti ja entinen FPÖ:n jäsen. Waldheim oli ehdottomasti Itävallan kansainvälisesti tunnetuin edustaja oltuaan kaksi kautta YK:n pääsihteerinä 1970-luvulla. Hän liittyi ÖVP:hen vasta 1985 puolueen tarjottua hänelle presidenttiehdokkuutta. Waldheim esiteltiin äänestäjäkunnalle "miehenä, johon maailma luottaa." Steyrer puolestaan oli terveys- ja ympäristöministerinä SPÖ–FPÖ-hallituksessa. Hänen kampanjansa korosti perhearvoja.

Presidentinvaalikampanja olisi tuskin herättänyt lainkaan huomiota Itävallan ulkopuolella, jollei wieniläinen tutkivaan journalismiin erikoistunut Profil-lehti olisi julkaissut maaliskuusta 1986 alkaen juttusarjaansa, jossa se paljasti Waldheimin jättäneen kertomatta yksityiskohtia urastaan Wehrmachtissa toisen maailmansodan aikana. Muutamaa kuukautta aiemmin julkaistussa omaelämäkerrassaan Waldheim unohti suurimman osan palveluksestaan ja väitti viettäneensä suurimman osan sodasta Wienissä opiskellen lakia haavoituttuaan. Profil, ulkomaiset sanomalehdet ja World Jewish Council New Yorkissa kaivoivat esiin todisteita, joiden mukaan Waldheim oli palvellut Balkanilla ja Salonikassa Kreikassa, joissa Saksan armeija oli taistellut brutaalia sotaa partisaaneja vastaan ja kuljettanut Kreikan juutalaisia keskitysleireille Keski-Eurooppaan. Waldheim, jota ei henkilökohtaisesti syytetty näistä teoista, väitti ettei ollut kuullut Saksan armeijan teoista Balkanilla tai Kreikassa mitään ennen kuin oli lukenut niistä lehdistä. Hän pysyi väitteessään, että oli ollut muualla kun julmuuksia oli tehty, ja puolusti itseään sanomalla, että oli tehnyt vain velvollisuutensa sotilaana.

Kun kohu Waldheimin ympärillä koveni, äänestäjät jakaantuivat suhtautumisessa Waldheimiin. Monet vanhemmat itävaltalaiset, erityisesti Saksan armeijassa palvelleet hyväksyivät hänen selityksensä velvollisuuden suorittamisesta. Toisten kohdalla epäluulo vain syveni kuin ilmeni todisteita, että Waldheim oli mahdollisesti liittynyt natsipuolueeseen edistääkseen uraansa. Presidentinvaalista tuli loanheittokampanja ja ÖVP hyökkäsi SPÖ:n ehdokasta vastaan.

Huolimatta myrskyisästä kampanjasta, Waldheim sai 4. toukokuuta 1986 49,7 % äänistä vastaan Steyrerin 43,7 %. Hän jäi vain 16 000 ääntä vajaaksi määräenemmistöstä, joten kahden ehdokkaan välillä järjestettiin toinen kierros 8. kesäkuuta. Waldheim sai lopulta 54 % äänistä. Waldheim keräsi sympatiaääniä jouduttuaan monien mielestä väärin syytetyksi, kun taas Steyreriä rasitti hallitusta kohtaan koettu tyytymättömyys.

Waldheimin presidenttiydestä tuli painolasti Itävallalle. Huhtikuussa 1987, tutkittuaan asiaan vuoden verran, Yhdysvaltain oikeusministeriö asetti Waldheimin ei-toivottujen ulkomaalaisten listalle. Ministeriön mielestä oli selvää, että "Kurt Waldheim oli avustanut tai muuten osallistunut henkilöiden vainoon rodun, uskonnon, kansallisen alkuperän tai poliittisen mielipiteen vuoksi." Waldheimista tuli ensimmäinen valtionpäämies, joka asetettiin Yhdysvalloissa 40 000 kapinallisen, terroristin ja rikollisen listalle. Hän joutui kansainvälisesti eristetyksi ja sai tukea vain Neuvostoliitosta, joiltakin Itä-Euroopan kommunistihallituksilta ja arabimailta, kuten Jordaniasta, jotka olivat harvoja maita, joissa hän pääsi vierailemaan presidenttikautenaan.

Kesäkuussa 1987 Wienin SPÖ vaati Waldheimia eroamaan. Kansleri Vranitzky ja SPÖ:n puhemies Sinowatz puolustivat häntä sen perusteella, että hänet oli valittu demokraattisesti. Tapaus alkoi rasittaa hallituspuolueiden välejä ja hallitus ilmoitti asettavansa historiantutkijoista ja ihmisoikeusasiantuntijoista koostuvan paneelin tutkimaan tapauksen. Tulokset julkaistiin helmikuussa 1988 ja paneeli ilmoitti tuloksenaan, ettei se löytänyt todisteita Waldheimin osallistumisesta sotarikoksiin palveluksensa aikana, mutta päätyi johtopäätökseen, että hänen täytyi olla niistä tietoinen. Waldheim ja suuri osa ÖVP:n johtoa käsittivät lausunnon vapauttavaksi tuomioksi. Presidentti piti puheen, jossa hän sanoi uskovansa, että Itävallalle oli parasta, jos hän pysyisi asemassaan. Paneelin raportti julkaistiin kuukautta ennen Anschlussin viidettäkymmenettä vuosipäivää. Tapauksen muistoksi pidetyssä tilaisuudessa Vranitzky lausui Itävallan kansalle, että heidän tuli hyväksyä, että maa ei ollut ainoastaan Hitlerin ensimmäinen uhri, vaan myös osallisena seuranneissa tapahtumissa. Waldheim kuvasi holokaustia yhdeksi historian suurimmista tragedioista ja myönsi itävaltalaisten olleen osallisena siinä tuomiten fanatismin ja suvaitsemattomuuden. Waldheimin kriitikkojen mielestä lausunto oli vakuuttava, mutta aivan liian myöhässä.

Vuoden 1986 vaali ja suuri koalitio

Waldheimin valinnalla oli suuri vaikutus myös maan sisäpolitiikkaan. Hänen voittonsa jälkeen SPÖ:n kansleri Sinowatz erosi ja Franz Vranitzky nousi hallituksen johtoon. Vranitzky päätti purkaa SPÖ–FPÖ-koalition ja kun vapauspuolueen johtoon nousi syyskuussa 1986 kiistellyistä lausunnoistaan tunnettu Jörg Haider. Hallituksen hajottaminen johti ennenaikaisiin vaaleihin marraskuussa 1986.

Tulos oli šokki kummallekin valtapuolueelle, kun FPÖ sai suurimman ääniosuutensa sitten perustamisena 1953, 9,7 % äänistä. SPÖ menetti kymmenen paikkaa saaden kahdeksankymmentä ja ÖVP menetti neljä, saaden seitsemänkymmentäseitsemän. Pitkien neuvotteluiden jälkeen pääpuolueet päättivät muodostaa suuren koalition ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1966. Vranitzky oli edelleen kansleri ja ÖVP:n johtaja Alois Mock nimitettiin varakansleriksi ja ulkoministeriksi. Muuta paikat jaettiin tasan ja oikeusministeriksi nimitettiin puolueiden ulkopuolinen henkilö. Entinen kansleri Kreisky protestoi äänekkäästi ÖVP:n ulkoministerin paikkaa ja erosi vastalauseena SPÖ:n kunniapuheenjohtajan paikalta.

Uusi suuri koalitio ei toiminut enää vanhan hallitusyhteistyön tavoin, koska median silmällä pito oli tarkempaa kuin 1945–1966. Yhdeksi hallituksen päähuolenaiheista tuli valtion teollisuuden ja budjettialijäämän leikkaukset. VÖEST-Alpinelta vähennettiin työpaikkoja väkeä lähetettiin ennenaikaiselle eläkkeelle ja maanviljelijöiden tukiaisia leikattiin. Toimet aiheuttivat tyytymättömyyttä molempien puolueiden perinteisessä äänestäjäkunnassa, mutta ongelmien ratkaisuun ei ollut muutakaan keinoa. Hallitus hyötyi lopulta paranevista talousnäkymistä etenkin vuodesta 1988 eteenpäin. Talouskasvu välillä 1988–1990 oli vuosittain keskimäärin neljä prosenttia. Työttömyys pysyi viidessä prosentissa ja inflaatio 2,5 %:ssä.

Skandaalit vaivasivat kuitenkin etenkin SPÖ:tä. Vuoden 1988 lopussa ja alkuvuodesta 1989 kaksi korkeaa puolueen jäsentä erotettiin veronkierrosta. Sinowatzin puolueen johtajana toukokuussa 1988 korvannut kansleri Vranitzky empi aluksi erottaa ystäväänsä Günther Sallabergeria, joka oli jättänyt maksamatta 1,8 miljoonaa šillinkiä veroja. Suurempi tapaus oli Udo Prokschin ympärille syntynyt vakuutuspetosskandaali. Prokschin varustama laiva, Lucona, oli uponnut 1977 hukuttaen kuusi miehistön jäsentä. Laivan väitettiin kuljettaneen uraanin rikastuslaitteistoa, mutta lastia kuvanneet dokumentit todettiin väärennetyiksi ja Prokschin väitettiin itse upottaneen laivan. Tapauksen tutkinta eteni etananvauhtia. Alkuvuodesta 1989 tapausta tutkinut komitea keskittyi kahteen johtavaan SPÖ:n edustajaan, sisäministeri Karl Blechaan ja Nationalratin puhemieheen Leopold Gratziin. Komitean selvityksessä havaittiin Blechan viivyttäneen tahallisesti asian selvitystä, ja kun hänen vakuuttelunsa syyttömyydestä olivat epäuskottavia, Vranitzky pakotti hänet eroamaan. Gratzia, joka oli ollut ulkoministerinä Luconan lastia käsittelevien dokumenttien saapuessa Wieniin, syytettiin vielä suuremmasta peittelystä. Komitean mukaan tuli selväksi, että Gratz oli peitellyt asiaa suojellakseen Prokschia. Gratz erosi asemastaan menetettyään kaiken luottamuksensa puolueessaan. Vranitzky saattoi ainoastaan vakuutella, että oli ainakin toiminut nopeasti rangaistessaan syyllisiä.

Vuodesta 1990 eteenpäin

• 1995: Itävalta erosi EFTA:sta ja liittyi Euroopan unioniin (EU).

Lähteet

• Country Studies – Federal Research Division, Library of Congress.