Varsijousi

Varsijousi eli jalkajousi on käsijousesta kehitetty ase. Varsijousi koostuu lyhyestä, jäykästä jousesta joka on kiinnitetty poikittain laukaisukoneistolla varustettuun tukkiin. Varsijousella ammutaan lyhyitä nuolia, vasamia taikka savi- tai lyijykuulia.

Varsijousi

Arbalestin virittäminen.

Historia

Alkuperä

Varsijousen varhainen historia on huonosti tunnettu. Ensimmäinen luotettava maininta siitä on Kiinasta vuodelta 341 eaa. Ma Lingin taistelusta. Sun Tzu puhuu varsijousesta Sodankäynnin taidossaan. Ensimmäinen länsimainen maininta löytyy nelisenkymmentä vuotta myöhemmin hellenistisestä maailmasta, jossa varsijousta kutsuttiin nimellä gastraphetes (vatsajousi). Roomalaiset tunsivat varsijousen nimellä arcuballista, ja sitä käyttivät roomalaiset jousimiehet. Aseesta oli kaksi versiota: kevyempi yhden miehen ja raskaampi kahden miehen ase, joka yleensä tuettiin puujalan varaan. Meritaisteluissa aseella ammuttiin tulinuolia tai yritettiin osua vihollisalusten soutajiin ja peräsinmiehiin. Kiinassa varsijousi (nu 弩) syrjäytti käsijouset jo 200-luvulla eaa. Mielenkiintoisimpia kiinalaisia keksintöjä on chu-ko-nu, sarjatulivarsijousi, joka kykenee ampumaan kevyitä vasamia nopeana mutta epätarkkana sarjatulena.

Varsijousi keskiajan Euroopassa

Rooman valtakunnan hajotessa ase painui lännessä unohduksiin, mutta säilyi Itä-Roomassa nimellä solenarion. Varsijousi yleistyi varsinaisesti karolingisen renessanssin myötä varhaiskeskiajalla 800-luvulta alkaen, varsinkin 1100- ja 1200-luvuilla, kun jalkamiehet tarvitsivat puolustuskeinon haarniskoituja ratsumiehiä vastaan. Ase oli niin tehokas, että paavi kielsi sen käytön ensin 1097 ja myöhemmin 1139 käytettäessä kristittyjä vastaan.

Varsijousi oli ristiretkeläisten ”salainen ase”, ja se tuli Lähi-idässä tunnetuksi nimellä qaws Ferengi, ”frankkilainen jousi”. Ristiretkeläiset käyttivät sitä menestyksellisesti arabien ja turkmeenien ratsumiehiä vastaan - varsijousijalkamiehet kykenivät ampumaan tehokkaammin kuin ratsujousimiehet - ja varsijousilla oli ratkaiseva merkitys Arsufin voitossa 1191 sekä Pyhän Maan takaisinvaltaamisessa. Frankkien varsijousimiehet olivat arabimaailmassa hyvin haluttuja palkkasotureita, varsinkin arabien taistellessa mongoleja vastaan 1200-luvulla. Varsijousta käytettiin usein myös ratsailla, varsinkin Saksassa ja Skandinaviassa. Länsimaissa varsijousi vanheni sota-aseena tuliaseiden kehittyessä 1500-luvun puolessavälissä, mutta vielä kolmikymmenvuotisessa sodassa 1600-luvun alkupuolella olivat sekä pitkäjousi että varsijousi satunnaisessa käytössä.

Varsijousi sota-aseena

Varsijousen käyttö oli käsijousta helpompi omaksua ja sen tehokkuus oli valtava. Keskiajan raskaimmat kenttätaisteluissa käytetyt varsijouset heittivät nuolen yli 400 metrin päähän ja läpäisivät haarniskan 200 metrin etäisyydeltä. Vetovastus niissä oli jopa 1 500 newtonia. Aseen haittana oli sen hidas virittäminen, joka tapahtui taljakoneiston ja kampilaitteen avulla. Jalkajousi viritettiin laittamalla aseen kärjessä oleva jalustin jalkaterän ympäri. Jousen jänne kiinnitettiin ampujan vyöllä olevaan koukkuun ja suoristaessaan selkänsä ampuja viritti aseen. Arbalesti oli kaikkein raskain varsijousimalli, jota käytettiin hitautensa ja suuren kokonsa vuoksi tuelta eniten piirityksissä.

Varsijousen rakenne

Varsijousen kaari tehtiin aluksi yhdestä puusta, mutta 1100-luvulta lähtien laminoimalla vatsa sarvenkappaleista, ydin marjakuusesta tai tammesta ja selkä jänteistä sekä raakanahasta; laminoinnissa liimana käytettiin nahka- tai kalaliimaa. Usein kaari päällystettiin pergamentilla tai paperilla. Jänteenä käytettiin paksua pellava- tai hamppupunosta. 1400-luvulta lähtien teräskaaret alkoivat yleistyä, ja ne syrjäyttivät vähitellen muut materiaalit sotavarsijousten kaarissa.

Varsijousi Suomessa

Varsijousi tuli Suomeen 1200- tai viimeistään 1300-luvulla. Se oli yleisessä käytössä sota-aseena 1600-luvulle saakka. Talonpoikaisena metsästysaseena sitä käytettiin vielä 1700-luvulla ja sillä ammuttiin oravia aina 1800-luvulle saakka. Mielenkiintoisimpia varsijousen ampumatapoja on perinteinen suomalainen ”epäsuoran tulen” tyyli. Siinä varsijousen tukki asetetaan olkapään sijaan kainaloon, ja asetta pidetään vinossa kulmassa niin, että vasaman kärki on silmän korkeudella. Tähtäyslinjan muodostaa tällöin maali, vasaman kärki sekä jalustimessa oleva merkki. Vaikka ulkomaalaiset ovatkin oudoksuneet tätä tapaa pitäen sitä epätarkkana, sillä saavutetaan hyvä tarkkuus ahkeralla harjoittelulla. Ammunta on samankaltaista vaistoammuntaa kuin perinteisellä käsijousella. Koska asetta pidetään kulmassa vaakatasoon nähden, tällä tyylillä saadaan jonkin verran pitempi kantama kuin suorasuuntauksella.

Nykyaikainen varsijousi

Nykyaikainen varsijousi ampumaradalla.

Varsijousi sai uutta suosiota 1950-luvulla käyttöön otettujen synteettisten materiaalien ansiosta. Varsijousella metsästäminen ja kalastaminen on suosittua muun muassa Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Näissä maissa jousen omistaminen ei edellytä aseenkantolupaa. Myöskään Suomessa jouset eivät vaadi hankinta- ja hallussapitolupaa, mutta varsijousen käyttö on kielletty kaikessa metsästyksessä metsästysasetuksella.

Kaupallisten varsijousien kaaret tehdään nykypäivänä lasi- tai hiilikuidusta taikka joskus teräksestä. Myös puisella kaarella olevia varsijousia on mahdollista saada, mutta ne tehdään yleensä tilaustyönä. Myös taljavarsijousia on saatavilla.

Nykyaikaiset varsijouset soveltuvat sekä metsästykseen että urheiluun. Nopeimmillaan sarjavalmisteisten varsijousien lähtönopeudet ovat yli 100 metriä sekunnissa.

Varsijousi kirjallisuudessa

Sveitsin kansallissankari Wilhelm Tell lienee kuuluisin varsijousen käyttäjä.

Kalevalassa Joukahainen ampuu Väinämöistä väijyksistä varsijousella.

Desmond Bagleyn romaanissa Andien vangit romumetalleista rakennetut kaksi arbalestia ovat olennaisessa osassa torjuttaessa kommunistisotilaiden hyökkäykset pakkolaskun tehneitä päähenkilöitä vastaan.

Suomalaista varsijousisanastoa

nuoli - teräväkärkinen ammus, jonka kohdevaikutus perustuu läpäisyyn, haavan leikkaamiseen ja sisäisen verenvuodon aiheuttamiseen

vasama - tylppä, nuijamainen, joko käsi- tai varsijousen ammus, jonka kohdevaikutus perustuu pelkkään iskuun kuten haulikon haulipanoksella (sama kuin kolkkanuoli tai mukkanuoli)

vekara - viritystaljan osa, jonka muodostavat kaksi köysipyörää ja kaksi jänteelle asetettavaa koukkua

kaari - varsijousen jousiosa

juoni - varsijousen varren nuoliura (myös olas)

nutiluu - laukaisukoneiston virepyörä (sama kuin sakara)

salparauta - liipaisin

selkä - varsijousen tukki

hahlo - takatähtäimen lovi

Lähteet

• Virtanen, M. 1977. Vanhoja aseita Suomen metsästys- ja riistanhoitomuseon kokoelmista. Painopaikka: Uusimaa Oy, Porvoo. s. 8-10. ISBN 951-99138-4-X

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Varsijousi Wikimedia Commonsissa