Wikipedia

Kustaa Vilkuna

suomalainen akateemikko, kansatieteilijä, kielitieteilijä, historiantutkija ja poliitikko (1902–1980)
Tämä artikkeli käsittelee akateemikko Kustaa Vilkunaa. Historiantutkija Kustaa H. J. Vilkunasta on oma artikkelinsa.

Kustaa Gideon Vilkuna (26. lokakuuta 1902 Nivala – 6. huhtikuuta 1980 Kirkkonummi) oli suomalainen akateemikko, kansatieteilijä, kielitieteilijä ja historiantutkija. Hän toimi myös lukuisissa luottamus- ja poliittisissa tehtävissä, kuten opetusministerinä Kuuskosken hallituksessa vuonna 1958. Puoluekannaltaan hän oli maalaisliittolainen. Vilkuna oli Urho Kekkosen tukija, ja häntä on jopa luonnehdittu Kekkosen ”harmaaksi eminenssiksi”.

Kustaa Vilkuna
Opetusministeri
Kuuskosken hallitus
26.4.–29.8.1958
Edeltäjä Reino Oittinen
Seuraaja Kaarlo Kajatsalo
Henkilötiedot
Syntynyt26. lokakuuta 1902
Nivala
Kuollut6. huhtikuuta 1980 (77 vuotta)
Kirkkonummi
Ammatti akateemikko
Tiedot
Puolue ammattiministeri /Maalaisliitto

Elämänvaiheet

muokkaa

Kustaa Vilkuna oli toinen August ja Anna Wilkunan seitsemästä lapsesta, jotka elivät aikuisiksi asti. Hänen setänsä oli kirjailija Kyösti Wilkuna. Vilkuna aloitti opiskelunsa käymällä kiertokoulua kuukauden vuodessa vuosina 1909–1912. Opiskelu jatkui aina ylioppilaaksi asti vuoteen 1923. Vilkuna avioitui vuonna 1927 Liisa Virkkusen (alk. Snellman) kanssa.

Vilkuna valmistui vuonna 1927 Helsingin yliopistosta pääaineenaan suomen kieli. Hän toimi Akateemisessa Karjala-Seurassa, mutta erosi siitä vuonna 1932 Urho Kekkosen, Martti Haavion, Reino Kuuskosken, V. J. Sukselaisen, Paavo Kastarin, Heikki Hosian, Lauri Hakulisen, Veikko Heiskasen ja muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei 27. huhtikuuta 1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Vuonna 1942 Vilkuna liittyi uudestaan AKS:n jäseneksi.

Vilkuna jatkoi opintojaan ja väitteli filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1936 kansatieteen alalta. Samana vuonna Vilkuna nimitettiin Helsingin yliopiston dosentiksi.[1] Kansatieteen tutkijana Vilkuna edusti tuolloin uutta niin sanottua funktionaalista tarkastelutapaa, jossa aiemmin vallalla olleen esineiden muodostamien aikasarjojen selvittelyn sijaan pyrittiin luomaan yhtenäistä kokonaiskuvaa kulttuurista. Esineiden lisäksi kulttuuria voitiin selvittää myös kielen antamien todistusaineistojen avulla.[2] Kustaa Vilkuna oli Sanakirjasäätiön apulaisjohtaja vuosina 1931–1944. Vuonna 1950 Vilkuna nimitettiin suomalais-ugrilaisen kansatieteen professoriksi Helsingin yliopistoon, ja hän toimi historiallis-kielitieteellisen osaston dekaanina vuosina 1952–1957. Suomalaisen tiedeakatemian jäseneksi Vilkuna kutsuttiin 1948. Tiedeakatemian esimiehenä Vilkuna oli vuosina 1973–1974.[3] Vilkuna oli myös Suomen Tiedeseuran jäsen vuodesta 1960, Unkarin Tiedeakatemian ja Kung Gustaf Adolfs akademin jäsen ja Greifswaldin yliopiston kunniatohtori.[1]

Suomen Akatemian jäseneksi Vilkuna nimitettiin vuonna 1959. Nimitysprosessi herätti huomiota. Eino Kailan kuoleman johdosta avoimeksi tulleeseen akateemikon virkaan akatemialautakunta esitti aikaisemmasta käytännöstä poiketen kolmea ehdokasta, ensi sijassa Eino Jutikkalaa, toisessa sijassa Georg Henrik von Wrightiä ja kolmannessa sijassa Vilkunaa. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen nimitti Vilkunan.[4] Vilkuna jäi eläkkeelle vuonna 1972.

 
Opetusministeri Vilkuna jakamassa äitienpäivän­kunniamerkkejä touko­kuussa 1958.

Sotavuosina Vilkuna toimi Sotasensuuri- ja tiedotustoiminnan tarkastusviraston päällikkönä vuosina 1939–1943 ja Valtion tiedoituslaitoksen päällikkönä vuosina 1943–1944. Marsalkka Mannerheimin vaatimuksesta Vilkuna irtisanottiin päällikön tehtävästään helmikuussa 1944, kun sanomalehdissä oli julkaistu Helsingin suurpommituksissa kuolleiden nimiä.[5] Taustalla oli myös Mannerheimin laajempi tyytymättömyys Vilkunan toimintaan.[5]

Vilkuna toimi opetusministerinä Reino Kuuskosken virkamieshallituksessa 26.4.–29.8.1958 ja tasavallan presidentin valitsijamiehenä vuonna 1962. Kustaa Vilkuna kuului Urho Kekkosen lähipiiriin, muun muassa Tamminiemen saunaseuraan. Hän oli myös perustamassa Paasikivi-seuraa. Hänellä oli tiiviit itäsuhteet. Anatoli Golitsyn jopa väittää vuoden 1984 muistelmissaan, että Vilkuna vaikutti Kekkosen lailla KGB:n agenttina koodinimeltään ”Ahti”.[6] Vuonna 1953 Vilkuna sai Kiinan kansantasavaltaa koskeneen tiedustelutehtävän Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulta[7]. CIA:n Suomen-toimiston päällikkö Frank Friberg kuului Vilkunan tuttavapiiriin[8].

Vuonna 1953 Vilkuna oli jäsenenä Sylvi Kekkosen johtamassa suomalaisessa kulttuurivaltuuskunnassa, joka vieraili Kiinassa puolentoista kuukauden ajan. Matkakokemuksistaan hän julkaisi moniosaisen artikkelisarjan Uudessa Suomessa, jonka kiinnostus valtuuskunnan matkaa kohtaan oli muutoin käytännössä olematonta. Kiinan-matkan aikana Vilkuna osoitti erityistä kiinnostusta maanviljelyskuttuuria kohtaan. Maaseutukierroksella seurueen matkanteko pysähtyi useita kertoja Vilkunan kiirehtiessä pelloille ja navetoille. Muut jäsenet muistelivat myöhemmin, kuinka Vilkuna ”saattoi hääriä pitkään ties kuinka vanhan auran kimpussa”.[9]

Kustaa Vilkunalla oli monia luottamustehtäviä. Hän oli muun muassa Suomen muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja vuosina 1945–1955 ja Maaseudun Sivistysliiton puheenjohtaja 1952–1966. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknillisen yhteistyökomitean puheenjohtaja hän oli vuosina 1960–1974 ja Suomalais-unkarilaisen kulttuurikomitean puheenjohtaja vuosina 1964–1967.

Kustaa Vilkuna on haudattu vaimonsa kanssa Helsinkiin Kulosaaren hautausmaalle. Heidän omaisensa lahjoittivat vuonna 1993 Suomen kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahaston perustamiseksi kaikki Kustaa Vilkunan tekijänoikeudet.

Perhe

muokkaa

Kustaa ja Liisa Vilkunalla oli viisi lasta. Heidän vanhin poikansa Asko Vilkuna (1929–2014) oli Jyväskylän yliopiston etnologian professori. Historiantutkijat Janne Vilkuna ja Kustaa H. J. Vilkuna ovat Asko Vilkunan poikia.[1] Vilkunoiden tytär Kirsti Vilkuna (s. 1932) avioitui Suomen näkyvimpiin teollisuusmiehiin lukeutuneen Pekka Herlinin kanssa. Kustaa Vilkunan lapsenlapsi on myös festivaalipromoottori Harri Vilkuna, joka järjestää muun muassa Porispere-festivaalia.[10][11]

Teoksia

muokkaa
 
Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna ystävyysmatkalla neuvosto-Virossa vuonna 1964.
  • Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta ja kulkuneuvoista, väitöskirja, Helsinki: Helsingin yliopisto, 1935.
  • Finnlands Lebensraum, Eino Jutikkalan ja Väinö Auerin kanssa, Berliini: Alfred Metzner Verlag, 1941.
  • Isien työ 1: Maan ja veden viljaa, Helsinki: Otava, 1943, valokuvat Eino Mäkinen.
  • Työ ja ilonpito, Helsinki: Otava, 1943.
  • Etunimikirja, Hannes Tepon kanssa, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1947.
  • Vuotuinen ajantieto, Helsinki: Otava, 1950.
  • Kainuu-Kvenland: Missä ja mikä? Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1957.
  • Oma nimi ja lapsen nimi, Helsinki: Otava, 1959.
  • Sanan Valvontaa: Sensuuri 1939–1944, Helsinki: Otava, 1962.
  • Kihlakunta ja häävuode: Tutkielmia suomalaisen yhteiskunnan järjestymisen vaiheilta. Helsinki: Otava, 1964.
  • Suuri nimipäiväkalenteri, Helsinki: Otava, 1969.
  • Lohi: Kemijoen ja sen lähialueen lohenkalastuksen historia, Helsinki: Otava, 1974.
  • Etunimet. Helsinki: Otava, 1976.

Lähteet

muokkaa
  • Herlin, Ilkka: Henkilögalleria. (Arkistoitu – Internet Archive) Kirjastovirma, 2004. (Teksti julkaistu aiemmin teoksessa Keskipohjalaisia elämäkertoja. Kokkola, 1995. Viitattu 26.10.2008.)

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c Kuka kukin on 1970, s. 1172. Otava.
  2. ↑ Otavan suuri ensyklopedia, 10. osa, s. 7880. Otava, 1981. ISBN 951-1-06271-9
  3. ↑ Paaskoski, Jyrki: Oppineiden yhteisö: Suomalainen Tiedeakatemia 1908–2008, s. 393, 427. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22529-4
  4. ↑ Tiitta, Allan: Suomen Akatemian historia I, s. 102–105. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-606-4
  5. ↑ a b Jalovaara, Ville: Helsinki 1944 — Taistelu pääkaupungista, s. 207. SKS Kirjat, 2023.
  6. ↑ Kervinen, Timo: Agenttitarina Rautkallion tapaan, Urho Kekkonen – agentti ja maanpetturi? Verkkouutiset. 7.2.1997. Viitattu 10.2.2019.
  7. ↑ Sylvi Kekkonen sai emännöitäväkseen värikkään ryhmämatkan Kiinaan: Pari suomalaista äityi ryyppäämään, yksi sai tehtävän CIA:lta, ja isänniltä tuli rahaa tuliaisiin (Vain tilaajille) Helsingin Sanomat. 11.1.2021. Viitattu 22.1.2021.
  8. ↑ Herlin, Ilkka: Kivijalasta harjahirteen: Kustaa Vilkunan yhteiskunnallinen ajattelu ja toiminta, s. 283. Helsinki: Otava, 1993. ISBN 951-1-10141-2
  9. ↑ Lähteenkorva, Pekka – Lohento, Henna – Soikkanen, Timo: Sylvin matkassa: Yksityiset päiväkirjat Kiinasta, s. 19–20. Helsinki: Otava, 2020.
  10. ↑ Heinonen, Anne: Harri Vilkuna: "Lähtökohtaisesti vihaan ihmisiä" Satakunnan kansa. 28.9.2017. Arkistoitu 12.2.2019. Viitattu 10.2.2019.
  11. ↑ Porispere-festarin isä Harri Vilkuna aloitti ravintola-alalla jo kymmenvuotiaana – restonomiksi valmistumiseen meni 26 vuotta Yle, 2021

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Herlin, Ilkka: Kivijalasta harjahirteen: Kustaa Vilkunan yhteiskunnallinen ajattelu ja toiminta. Helsinki: Otava 1993.
  • Herlin, Ilkka: ”Vilkuna, Kustaa (1902–1980)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 545–548. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2 Teoksen verkkoversio.
  • Vilkuna, Janne (toim.): Kansatieteilijän työpöydältä: Kokoelma Kustaa Vilkunan tutkimuksia ja kirjoituksia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1989. ISBN 951-717-562-0
  • Vilkuna, Olli (toim.): Toivorikkaalla mielellä: Wilkunan suvun kirjeenvaihtoa 1883–1931. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012. ISBN 978-952-222-336-4

Aiheesta muualla

muokkaa
  • Kustaa Vilkuna. 375 humanistia 12.4.2015. Helsingin yliopisto.
  • Vilkuna, Kustaa hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
  • Kustaa Vilkuna Estofilia. 2018. Tallinna: Suomen suurlähetystö. Viitattu 4.5.2018. (viroksi) (suomeksi)


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kustaa_Vilkuna&oldid=22820275”