Wikipedia

Larin Paraske

runonlaulaja ja suomalaisen kansanrunouden keskeinen henkilö

Larin Paraske (alk. Paraskeva Nikitina; 8. tammikuuta 1834 (J: 27. joulukuuta 1833) Lempaala, Pohjois-Inkeri, Venäjän keisarikunta[1] – 3. tammikuuta 1904 Metsäpirtti, Suomen suuriruhtinaskunta) oli Inkeristä lähtöisin ollut runonlaulaja. Hän itse kuului suomalaisten lähisukukansaan, inkerikkoihin. Kansanrunoutta kerännyt historioitsija Adolf Neovius tapasi Parasken vuonna 1887, ja he tekivät yhteistyötä vuosina 1887–1894. Yhteistyön ansiosta Paraskelta koottiin laajin yhdeltä ihmiseltä kerätty kalevalamittainen runoaineisto.

Larin Paraske
Larin Paraske vuonna 1892
Larin Paraske vuonna 1892
Henkilötiedot
Muut nimet Paraskeva Nikitina
Syntynyt8. tammikuuta 1834
Lempaala, Venäjän keisarikunta
Kuollut3. tammikuuta 1904 (69 vuotta)
Metsäpirtti, Suomen suuriruhtinaskunta
Kansalaisuus Venäjän keisarikunta
Ammatti runonlaulaja
Vanhemmat Mikiitta Mikiitanpoika (Nikita Nikitin) ja Tatjana Vasilovna
Puoliso Kaurila Teppananpoika (Gavril Stepanov)

Elämäkerta

muokkaa

Larin Paraske syntyi Lempaalan pitäjän Mäkienkylän Miskulassa Pohjois-Inkerin järvialueella Venäjällä. Hänen isänsä Mikiitta Mikiitanpoika (Nikita Nikitin) oli Kuussovan eli Ivan Kusovin hovin orja ja seppä. Äiti Tatjana Vasilovna oli kotoisin Suomen puolelta rajaa, Sakkolan (myöhemmin Metsäpirtin) Vaskelan kylästä. Isä kuoli Larin Parasken ollessa noin 18-vuotias, äiti jo muutamaa vuotta aiemmin. Molemmat hänen vanhempansa olivat inkerikkoja.[2]

Noin 20-vuotiaana Larin Paraske meni naimisiin äitinsä kotikylästä kotoisin olevan, 18 vuotta vanhemman Kaurila Teppananpojan (Gavril Stepanov) kanssa.[3] Parasken muutettua Vaskelaan häntä alettiin kutsua Larilan eli Larin Paraskeksi miehen kotitalon mukaan. He saivat yhdeksän lasta, joista vain kolme eli aikuisikään asti. Kannaksella ei ollut maaorjuutta, mutta tila oli pieni ja Kaurila sairaalloinen. Paraske hankki perheelle lisäansioita ottamalla hoitoonsa orpolapsia, vetämällä jaaloja Taipaleenjoella ja kantamalla halkoja. Aviomies kuoli vuonna 1888.[4]

Sakkolassa apupappina toiminut Adolf Neovius ryhtyi vuonna 1885 keräämään seudun kansanrunoutta. Tavattuaan Larin Parasken vuonna 1887 Neovius ryhtyi järjestelmällisesti tallentamaan hänen runovarantoaan. Parasken ja Neoviuksen yhteistyö jatkui vuodesta 1887 vuoteen 1894 ja tuotti laajimman yhdeltä ihmiseltä kerätyn kalevalamittaisen runoaineiston.[4]

Neovius muutti Porvooseen 1889 ja kutsui Parasken luokseen jatkamaan keruutyötä. Paraske asui vuosina 1891–1894 enimmäkseen Porvoossa.[4] Innoitusta etsiville karelianistisille taiteilijoille tarjoutui näin mahdollisuus tavata aito runonlaulaja. Paraskesta muodostui kaikkien karjalaisten runonlaulajien ja itkijänaisten symboli.[5] Vuonna 1891 Paraske esiintyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa Helsingissä. Samana vuonna Kullervo-sinfoniaansa valmisteleva Jean Sibelius vieraili Porvoossa Paraskea kuulemassa. Vuonna 1893 Albert Edelfelt ja Eero Järnefelt maalasivat hänestä muotokuvia.[6]

Palattuaan kotitilalleen Vaskelaan Paraske kärsi jatkuvasta taloudellisesta ahdingosta ja sairasteli. Neovius avusti häntä omista varoistaan ja vetosi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan lisäavun saamiseksi. Vasta tammikuussa 1899 seura myönsi sadan markan suuruisen avustuksen, joka myöhemmin muutettiin vuotuiseksi eläkkeeksi. Paraske ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan tilaansa ja mökkiään, jotka myytiin kesällä 1899 verorästien vuoksi. Hän kuoli 3. tammikuuta vuonna 1904 Metsäpirtissä.[7]

Runot

muokkaa
 
Albert Edelfelt: Larin Paraske (1893).

Larin Paraskelta muistiinmerkittiin noin 32 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3 000 sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, parikymmentä uusimittaista kansanlaulua ja kuvaus vanhoista häätavoista. Valtaosa Parasken runoista julkaistiin Suomen Kansan Vanhojen Runojen osassa V3 (1931), jossa runotoisintojen määrä on 1 343.[8] Ennätyksellisen suuren runoaineiston vuoksi Larin Paraskea on kutsuttu ”suomalaiseksi Mnemosyneksi”.[4]

Nämä lukumäärät sisältävät runsaasti toistoa, sillä samaa runoa on usein kirjattu useamman kerran. Väinö Salminen oletti, että ilman toistoa säkeiden kokonaismäärä voisi olla noin 25 000. Erillisiä runoja hän arvioi Parasken hallinneen noin 450–500. Tarkkoja lukuja ei ole mahdollista esittää ”eri” säkeen tai runon tulkinnanvaraisuudesta johtuen.[9]

Larin Paraske kulttuurissa

muokkaa

Edelfeltin ja Järnefeltin lisäksi Larin Paraskesta ovat tehneet muotokuvia ainakin Berndt Lagerstam, Elin Nordlund ja Hanna Frosterus-Segerstråle. Ajan valokuvissa ja maalauksissa Paraske esiintyy yllään Neoviuksen ostama kannakselaisen kansannaisen puku.[10] Puvun päähineenä on sorokka, joka on nimenomaan naimisissa olevan ortodoksisen naisen päähine; naimisissa olevat luterilaiset naiset käyttävät saman puvun kanssa kokovalkoista huntua sekä nuoret tytöt päänauhaa eli pinteliä tai säppäliä.

Larin Parasken elämäntarina on puhutellut jälkipolvia.[4] Parasken elämää kuvaa Anu Kaipaisen romaani Poimisin heliät hiekat (1979). Sakari Puurusen ohjaamassa tv-elokuvassa Sijan tiijän missä synnyin. Kuvia ja kuvitelmia Larin Parasken elämästä (1981) nuorta Paraskea esitti Sinikka Sokka ja aikuista Eeva-Kaarina Volanen.[11] Näyttelijä Eeva Litmanen, joka on Larin Parasken jälkeläinen, on esittänyt 2000-luvulla tyttärensä kanssa näytelmää Larin Paraske – rautamuurahaisten sukua.[12]

Larin Paraske esiintyy varsin tärkeässä roolissa myös Maijaliisa Dieckmannin historiallisessa lastenkirjassa Pikkupiika Elina (1985).

Säveltäjä Armas Launis käsittelee Larin Paraskea karjalaisaiheisessa, kaksinäytöksisessä oopperassaan Karjalainen taikahuivi (1937).[13]

Kunnianosoitukset ja muistomerkit

muokkaa
 
Alpo Sailo: Larin Paraske (1949). Helsinki.

Kuvanveistäjä Alpo Sailo teki Larin Parasken patsaan alkujaan vuonna 1936 suunniteltua Kalevala-taloa varten, jota ei kuitenkaan koskaan rakennettu. Veistos pystytettiin vuonna 1949 keskusosuusliike Hankkijan lahjoituksena Helsingin Hesperianpuistoon Mannerheimintien varrelle. Se oli pitkään ainoa Helsingissä sijaitseva historiallista naista esittävä näköispatsas.[14] Patsaan kipsioriginaali on sijoitettu Joensuun yliopistokirjastoon.[15]

Larin Parasken haudalla Raudun (nyk. ven. Sosnovo) Palkealassa on Etelä-Karjalan Nuorisoseuran vuonna 1911 pystyttämä hautakivi.[16]

Helsingin Kaarelassa on ollut vuodesta 1953 Larin Parasken polku.[17]

Porvoossa on Larin Parasken ja Adolf Neoviuksen yhteinen muistomerkki lähellä tuomiokirkkoa Vuorikadun alussa.lähde?

Suomen ortodoksinen kirkko on päättänyt esittää Konstantinopolin patriarkalle Parasken pyhäksi julistamista eli kanonisointia piispainkokouksessaan 9.6.2021 nimellä Pyhä vanhurskas Paraske. [18]

Lähteet

muokkaa
  • Maasalo, Kai: Suomalaisia sävellyksiä II, s. 101. Porvoo: WSOY, 1969.
  • Suurla, Liisa (toim.): Runonlaulaja Larin Paraske. [Helsinki]: Maaseudun sivistysliitto, 1981. ISBN 951-9436-23-5
  • Timonen, Senni (toim.): Näin lauloi Larin Paraske. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1980. ISBN 951-717-237-0
  • Timonen, Senni: Minä, tila, tunne: Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-571-8
  • Timonen, Senni: ”Larin Paraske (1833–1904)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 740–741. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Senni Timosen (2004, s. 445, viite 251) mukaan "Larin Paraske syntyi juliaanisen kalenterin mukaan 27. 12. 1833, nykyisen gregoriaanisen mukaan 8. 1. 1834. Vuosilukujen vaihtelu eri lähteissä johtuu osin tästä erosta, osin siitäkin, ettei kirkonkirjoja ole säilynyt, ja Parasken muistitiedon perusteella on tehty erilaisia laskelmia". Muita lähteissä esiintyviä syntymäaikoja ovat "joulun aikaan 1833 tai 1834" (Timonen 1980, s. 149) ja 27.12.1833 (Timonen 2005).
  2. ↑ Timonen 2005; 1980, s. 149.
  3. ↑ Timonen 2005.
  4. ↑ a b c d e Timonen 2005.
  5. ↑ Timonen 1980, s. 162.
  6. ↑ Timonen 2005; 1980, s. 151.
  7. ↑ Timonen 1980, s. 152–154.
  8. ↑ Timonen 1980, s. 163
  9. ↑ Timonen 1980, s. 163–164
  10. ↑ Timonen 1980, s. 151
  11. ↑ Suurla 1981
  12. ↑ Larin Paraske – rautamuurahaisten sukua -pienoisnäytelmä Agricola. 13.4.2006. Viitattu 17.12.2010.
  13. ↑ Maasalo 1969
  14. ↑ Larin Paraske (Arkistoitu – Internet Archive) Julkiset veistokset -tietokanta. Helsingin kaupungin taidemuseo. Viitattu 29.12.2012.
  15. ↑ Larin Paraske majoittui yliopiston kirjastoon Yle Uutiset. Viitattu 1.8.2019.
  16. ↑ Timonen 1980, s. 155.
  17. ↑ Manninen, Antti: Kenen kadulla asut?, s. 165. Helsingin Sanomat, Helsinki 2009.
  18. ↑ Piispainkokouksen päätöksiä 9.6. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 13.6.2021.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Larin Paraske: Pilvivene: Larin Parasken runoja lapsille. (Koottu Larin Parasken laulamia runoja Suomen kansan vanhat runot -kirjasarjasta. Toimittaja: Mirja Kemppinen. Juminkeon julkaisuja 44) Kuhmo: Juminkeko, 2005. ISBN 952-5385-22-1

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Larin Paraske.


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Larin_Paraske&oldid=22801991”