Ranskan perustuslakia säätävä kansalliskokous
Ranskan perustuslakia säätävä kansalliskokous (ransk. Assemblée nationale constituante) oli vallankumouksen alkuvaiheessa vuosina 1789–1791 toiminut Ranskan kansalliskokous.
Vaiheet
muokkaaKansalliskokous sai alkunsa toukokuussa 1789 Versailles’ssa kokoontuneesta säätyjen yleiskokouksesta, jonka kolmannen säädyn edustajat päättivät 17. kesäkuuta äänin 490–90 julistautua koko kansakuntaa edustavaksi kansalliskokoukseksi (assemblée nationale). Pääosa pappissäädyn edustajista ja eräitä aatelissäädyn edustajia liittyi siihen seuraavina päivinä. Kokouksen edustajat vannoivat 20. kesäkuuta niin sanotun pallohuoneen valan, jonka mukaan he eivät hajaantuisi ennen kuin olisivat laatineet Ranskalle perustuslain. Jouduttuaan vastentahtoisesti hyväksymään tapahtuneen kuningas Ludvig XVI määräsi 27. kesäkuuta loputkin pappissäädyn ja aatelissäädyn edustajat liittymään kansalliskokoukseen. Kokous otti 9. heinäkuuta 1789 virallisesti nimekseen ”perustuslakia säätävä kansalliskokous” ja julisti olevansa kansan edustajana kuninkaan yläpuolella.[1][2]
Kansalliskokous toimi Versailles’ssa 9. lokakuuta 1789 saakka, jolloin se päätti siirtyä kuninkaan mukana pääkaupunkiin Pariisiin. Tilapäisenä istuntopaikkana Pariisissa käytettiin kuukauden ajan arkkipiispan virkataloa, mutta 9. marraskuuta 1789 alkaen istunnot pidettiin Tuileries’n palatsin pihapiiriin kuuluneessa niin sanotussa Maneesin salissa (Salle du Manège).[2]
Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tärkeimpiä saavutuksia olivat vanhojen feodaalisten etuoikeuksien ja instituutioiden lakkauttaminen, josta päätettiin 4.–5. elokuuta 1789 ”vallankumouksen helluntaiyönä” tunnetussa istunnossa, vapauden ja tasa-arvon ihanteille perustunut, 26. elokuuta 1789 annettu ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus, katolisen kirkon maaomaisuuden kansallistaminen marraskuussa 1789 ja pappien muuttaminen valtion virkamiehiksi papiston siviilihallintolailla heinäkuussa 1790, Ranskan jakaminen 83:een departementtiin helmikuussa 1790, periytyvien aatelisarvojen lakkauttaminen kesäkuussa 1790, ja viimein 13. syyskuuta 1791 vahvistettu uusi perustuslaki. Perustuslakia säätävä kansalliskokous piti viimeisen istuntonsa 30. syyskuuta 1791. Perustuslain astuttua voimaan se hajaantui ja sen seuraajaksi valittiin Ranskan lakiasäätävä kansalliskokous, joka aloitti toimintansa 1. lokakuuta 1791.[1][2]
Puolueet
muokkaaPerustuslakia säätävään kansalliskokoukseen kuului 648 edustajaa.[2] Selkeitä puolueita ei ollut, mutta vähitellen erilaisia ryhmiä hahmottui. Vanhoillisin ryhmä olivat ”aristokraatit” (mm. kardinaali Maury), jotka kannattivat itsevaltiuden palauttamista sekä aatelin ja kirkon vanhojen etuoikeuksien säilyttämistä. He olivat päätöksenteossa oppositiossa, mutta nauttivat hovin tukea.[3] Perustuslain säätämistä ja uudistuksia kannattaneet ”patriootit” jakautuivat kolmeen siipeen. ”Monarkisteiksi” kutsuttu patrioottien maltillisin siipi (mm. Mounier, Clermont-Tonnerre, Lally-Tollendal) kannatti englantilaistyyppistä perustuslaillista monarkiaa, jossa kuninkaalla olisi ollut vahvat valtaoikeudet.[3][4] Patrioottien pääjoukko eli ”perustuslailliset” kannattivat rohkeampia muutoksia ja kuninkaalle suppeampia valtaoikeuksia. Tämän ryhmän edustajat olivat pääosin porvaristoa, mutta sitä johtivat aatelismiehet Mirabeau ja La Fayette. Tämä ryhmä perusti Pariisin jakobiiniklubin. Kansalliskokouksen pienimmän ja radikaaleimman ryhmän muodostivat äänioikeuden laajentamista vaatineet ”demokraatit” (mm. Robespierre).[3]
Muita vaikutusvaltaisia hahmoja olivat kansalliskokouksen ensimmäinen puhemies, tähtitieteilijä Jean Sylvain Bailly, kansalliskokousajatuksen isänä pidetty apotti Emmanuel Joseph Sieyès[5] sekä ”triumviraattina” tunnettu puhujakolmikko Antoine Barnave, Alexandre de Lameth ja Adrien Duport[6].
Aivan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen loppuvaiheessa syksyllä 1791 sen enemmistönä olleet perustuslaillisen monarkian kannattajat alkoivat kutsua itseään feuillanteiksi.[4]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b Ihmiskunnan kronikka 1739–1860, s. 626–629, 632–637, 640. Gummerus 1988.
- ↑ a b c d Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 10–17, 166–167. Longman, Lontoo/New York 1988.
- ↑ a b c Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 123, 164. Otava 1985.
- ↑ a b Jones 1988, s. 175, 187.
- ↑ Mykland 1985, s. 108.
- ↑ Jones 1988, s. 423.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan perustuslakia säätävä kansalliskokous Wikimedia Commonsissa