Lockheed SR-71 Blackbird

Lockheed SR-71 ”Blackbird” (suom. mustarastas) oli yhdysvaltalainen strateginen tiedustelulentokone ja eräitä X-koneita lukuun ottamatta nopein lentokone. Koneen tyyppimerkinnässä lyhenne SR tuli sanoista Strategic Reconnaissance, eli strateginen tiedustelu. Sen nopeus ylitti virallisesti 3,3-kertaisesti äänen nopeuden. SR-71 oli niin nopea ja lensi niin korkealla, ettei yksikään maasta laukaistava ilmatorjuntaohjus olisi saanut sitä kiinni.

Lockheed SR-71
SR-71B-koulutusversio Kalifornian Sierra Nevada -vuoriston yllä 1994. Korotettu taaempi ohjaamo on tarkoitettu lennonopettajalle.
Tyyppi	strateginen tiedustelukone
Alkuperämaa	Yhdysvallat
Valmistaja	Lockheed
Suunnittelija	Clarence ”Kelly” Johnson
Ensilento	22. joulukuuta 1964
Esitelty	1966
Poistettu käytöstä	1999
Pääkäyttäjät	USAF NASA
Valmistusmäärä	32
Kehitetty mallista	Lockheed A-12
Infobox OK

Vertailun vuoksi SR-71:n ennätys Atlantin ylilennossa (New York – Lontoo) on 1 h 54 min, kun nopeimmalta siviilikäyttöön rakennetulta koneelta, Concordelta matkaan kului noin 3 h 20 min. Tavallinen matkustajalentokone Boeing 747 käyttää matkaan noin 7 h.^lähde?

SR-71 rakennettiin sen jälkeen kun hyvin korkealla lentävät U-2-tiedustelukoneet pystyttiin torjumaan ilmatorjuntaohjuksilla. Suuren lentokorkeutensa ja nopeutensa ansiosta yhtäkään SR-71-konetta ei ole raportoitu pudotetuksi.^lähde?

SR-71:n kehitystyö käynnistyi jo huhtikuussa 1962, hieman ennen A-12:n ensilentoa. Ensimmäisten kuuden Blackbirdin valmistus käynnistyi maaliskuun puolivälissä 1962, ja konetyyppi nousi ensi kertaa siivilleen 22. joulukuuta 1964 aamuyön pimeydessä. Yhdysvaltain ilmavoimat saivat ensimmäisen SR-71-koneen 7. tammikuuta 1966, jolloin kaksipaikkainen SR-71B -harjoituslentokone luovutettiin Bealen lentotukikohdan käyttöön.

Kaikkiaan 19 Blackbirdiä menetettiin konetyypin käytön aikana.

Versiot

• YF-12A-prototyyppi
• SR-71A
• SR-71B-koulutusversio.

Historiaa

• SR-71:n korkeiden lentokustannusten takia Yhdysvaltain ilmavoimat (USAF) poisti ne käytöstä alun perin vuonna 1990. Koneet kuitenkin otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1995 ja niillä lennettiin tammikuuhun 1997.^lähde? Lopullisesti USAF poisti SR-71-koneet käytöstä 1998.^lähde? NASA lensi viimeisen SR-71-lentonsa lokakuussa 1999.^lähde?

Rakenne

Koneen rakenne oli sikäli erikoinen, että rungon ollessa hyvin viileä, esimerkiksi juuri lentoonlähdön jälkeen, sen polttoainesäiliöt eivät olleet täysin tiiviit ja polttoainetta tihkui säiliöistä ulos. Tämä johtui siitä, että koneen rakenne suunniteltiin riittävän väljäksi jotta rakenteella on tilaa laajentua lämpölaajenemisen vuoksi. Koneen polttoaine oli hyvin erikoista lentopolttoainetta nimeltä JP-7, jolla oli paljon tavallista korkeampi leimahduspiste (n. 60 °C). Kyseinen polttoaine suunniteltiin juuri SR-71:tä varten, mutta sillä oli alun perin erittäin huonot voiteluominaisuudet, minkä takia polttoaineen sekaan piti lisätä pieni määrä fluorikarbonaattia moottorin mekaanisten osien toiminnan varmistamiseksi. Polttoainetta käytettiin myös koneen moottorien jäähdyttämiseen. Koneeseen ei haluttu lisätä suurissa nopeuksissa todennäköisesti hajoavia laitteita, joten SR-71:ssä päädyttiin käyttämään sähkösytytyksen sijasta trietyyliboraania moottorien käynnistämiseen. Ruiskutettaessa trietyyliboraania moottoreihin syntyi hetkellisesti erittäin helposti tunnistettava, booriyhdisteille tyypillinen vihreä liekki.

Koneen rakenteessa käytettiin titaania, koska alumiini ei olisi kestänyt yli 2,5 Machin nopeuksia rakenteiden lämpenemisen takia. Osin samasta syystä tavanomaisten lentokoneiden maksiminopeus on ollut noin 2 Machia. Titaani hankittiin peiteyhtiöitä käyttäen Neuvostoliitosta, koska muualla maailmassa maaperän titaanivarannot ovat verrattain köyhät.^lähde? Lockheedin tuotantolinjan piti suurimmaksi osaksi rakentaa työstölaitteet ja työkalut materiaalia varten itse, koska laitteet eivät kestäneet titaanin työstämistä, mikä oli sotilasteollisuudessa kyseisenä aikakautena verrattain uutta.^lähde?

Tekniset tiedot

Lähde: ^lähde?

Yleiset ominaisuudet

• Miehistö: 1–2
• Pituus: &&&&&&&&&&&&&032.074000032,74 m
• Kärkiväli: &&&&&&&&&&&&&016.094000016,94 m
• Korkeus: &&&&&&&&&&&&&&05.06400005,64 m
• Siipipinta-ala: &&&&&&&&&&&&0170.&&&&00170 m²
• Tyhjäpaino: &&&&&&&&&&030617.&&&&0030 617 kg
• Suurin lentoonlähtöpaino: &&&&&&&&&&079017.&&&&0079 017 kg
• Raideväli: 5,08 m
• Akseliväli: 11,53 m
• Voimalaite: &&&&&&&&&&&&&&02.&&&&002 × Pratt & Whitney J58-1 -suihkumoottoria; &&&&&&&&&&&&0144.0570000144,57 kN per moottori

Suoritusarvot

• Suurin nopeus: &&&&&&&&&&&04062.&&&&004 062 km/h (Mach &&&&&&&&&&&&&&03.03500003,35)
• Lentomatka: &&&&&&&&&&&05450.&&&&005 450 km (ilman välitankkausta, ilmatankkaus mahdollinen)
• Lakikorkeus: &&&&&&&&&&025908.&&&&0025 908 m
• Nousukyky: &&&&&&&&&&&03400.&&&&003 400 m/min
• Siipikuormitus: &&&&&&&&&&&&0460.&&&&00460 kg/m²
• Teho-painosuhde: 0.382:1

Lähteet

• Goodall, James: SR-71 Blackbird. Carrollton, TX: Squadron/Signal publications, 1995. ISBN 0-89747-338-8

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lockheed SR-71 Blackbird Wikimedia Commonsissa