Uusnorja

Uusnorja tai nykynorja (norjaksi nynorsk) on norjan kielen yleiskielimuoto, joka on Norjan kuningaskunnan kahdesta virallisesta kielimuodosta vähemmän käytetty. Uusnorja pohjautuu norjan murteisiin ja kuuluu näin ollen selkeästi skandinaavisten kielten läntiseen haaraan, toisin kuin bokmål eli kirjanorja, joka pohjautuu pitkälti tanskaan. Uusnorjaa käytetään eniten Norjan läntisimmissä osissa.

Uusnorja
Kirjanorja   Uusnorja   Neutraali
Oma nimi	nynorsk
Tiedot
Alue	Norja
Virallinen kieli	Norja
Kirjaimisto	latinalainen
Kielenhuolto	Norjan kielikeskus
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta	indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä	germaaniset kielet skandinaaviset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1	nn
ISO 639-2	nno
ISO 639-3	NRN
Ohje
Infobox OK

Historia

Tanska norjan kirjakielenä

Norja joutui 1300-luvulta alkaen tanskalaisten hallintaan, ja muinaisnorjan läntisten, Norjassa puhuttujen murteiden kirjallinen käyttö loppui. Kuten muissakin mannerpohjoismaisissa kielissä, myös norjassa kielioppi yksinkertaistui ja monet omaperäiset sanat syrjäytyivät saksalaisten lainojen tieltä. Kuitenkin norjalaiset murteet eritoten maan länsiosissa jäivät hyvin erilaisiksi kuin tanska. Kun raamatunkäännös 1500-luvulla vakiinnutti tanskan kirjakielisen normin, tanskasta tuli norjalaisten virallinen sivistyskieli. 1600–1700-luvulla kehittynyt niin sanottu sivistynyt puhekieli (den dannede dagligtale) oli käytännössä norjalaisittain äännettyä tanskaa.

Ivar Aasen ja uusnorjan synty

1800-luvun alussa Norja siirtyi Tanskalta Ruotsille. Kun poliittista yhteyttä Tanskaan ei enää ollut, ei ollut enää syytä ylläpitää kielellistäkään yhteyttä, ja 1830-luvulta alkaen Norjassa virisi keskustelu mahdollisista kielellisistä uudelleenjärjestelyistä. Kysymys kuului, pitäisikö tanskalaisesta kirjakielestä kehittää norjalaisempi, vai norjalaisten kansanmurteiden pohjalta luoda kokonaan uusi kirjakieli. Ensimmäistä vaihtoehtoa asettui puoltamaan Knud Knudsen, josta tuli näin kirjanorjan isä; Ivar Aasen kehitti toisen vaihtoehdon mukaisesti uusnorjan.

Ivar Aasen (1813–1896) lähti siitä, että erillisen norjan kirjakielen pohjana tulisi olla Folkets virkelige Talesprog, kansan tosiasiallinen puhekieli. 1840-luvulla hän matkusti pitkin Norjan maaseutua ja vertaili murteita, niiden sanastoa sekä kielioppia ja julkaisi työnsä tuloksista aluksi kieliopin ja sanakirjan, sitten hän ryhtyi kehittämään tälle kielelle kirjakielistä normia. Kielen nimeksi tuli aluksi landsmål, maakieli – vasta 1929 suurkäräjät nimesivät sen uudelleen nynorskiksi, uusnorjaksi (joskus harhaanjohtavasti suomennettu nykynorjaksi). Maaseudulla se suurimman suosionsa saavuttikin, ja opetuskieleksi se pääsi ensin kansanopistoihin. Se sai virallisen aseman yhdessä tanskan kanssa jo 1885. Kirjallisuudessa sitä alettiin käyttää jo 1850-luvulta alkaen: Esimerkiksi Edvard Griegin kuuluisa laulu ”Våren – Enno ein gong fekk eg vetren å sjå for våren å røma” (”Taas kerran sain nähdä talven pakenevan kevään tieltä”) on sävelletty Aasmund Olavsson Vinjen (1818–1870) uusnorjankieliseen runoklassikkoon.

Aasenin luoman kielimuodon ongelmallinen piirre on, että Aasen katsoi olemassa olevan hyviä ja turmeltuneita murteita. Turmeltuneina hän piti ennen muuta itänorjalaisia murteita, joissa esiintyi hänen mielestään liikaa tanskan vaikutusta. Hän ei myöskään suvainnut niin sanottuja anbeheitelse-sanoja eli sanoja, joissa oli alasaksalaisperäisiä etuliitteitä (kuten an- ja be-) tai johtopäätteitä (kuten -else tai -heit), vaan haki islannista malleja esimerkiksi substantiivien muodostamiselle adjektiiveista. Tästä syystä esimerkiksi ’persoonallisuus’, joka on bokmåliksi tanskan ja ruotsin mallin mukaan personlighet, onkin nynorskiksi suosituksen mukaan personlegdom, vaikka käytännössä myös muotoa personlegheit esiintyy. Vastaavasti esimerkiksi liian tanskalaisena pidetylle sanalle moglegheit ’mahdollisuus’ on koetettu tarjoilla islannin mukaista sanaa mogleik (isl. möguleiki), mutta tämä ei ole oikein ottanut tulta.

Uusnorjan käyttö nykyään

Norjan kunnissa ja kouluissa on usein virallisena kielimuotona jompikumpi kahdesta kirjakielestä; kirjanorja tai uusnorja. Jompaakumpaa kielimuotoa opiskellaan peruskoulussa varsinaisena äidinkielenä (hovedmål) ja toista kieltä ylemmillä luokilla äidinkielen sivumuotona (sidemål).

Norjan 431 kunnasta 114:ssä on virallisena kielenä uusnorja ja 157 kuntaa on kielellisesti neutraaleja. Useimmat uusnorjankieliset kunnat ovat Vestlandetin alueella. Noin 86,1 % Norjan peruskoulun oppilaista opiskelee pääasiallisena äidinkielenään kirjanorjaa ja 13,9 % uusnorjaa.

Noin 89 % norjalaisista tekee veroilmoituksensa kirjanorjaksi. Vuonna 2003 julkaistuista norjankielisistä kirjoista 9 % oli kirjoitettu uusnorjaksi. 89 % norjankielisistä sanomalehdistä toimitetaan kirjanorjaksi, 6 % uusnorjaksi ja 5 % molemmilla kielimuodoilla.

Kielioppia

Norjalaiset aakkoset

Sekä kirjanorjassa että uusnorjassa on käytössä latinalaiset aakkoset, joiden loppuun on lisätty kirjaimet æ, ø ja å (huomaa suomen aakkosista poikkeava järjestys). Sama aakkosmuoto on käytössä norjan lisäksi tanskan kielessä.

A

B

C

D

E

F

G

H

I

J

K

L

M

N

O

P

Q

R

S

T

U

V

W

X

Y

Z

Æ

Ø

Å

a

b

c

d

e

f

g

h

i

j

k

l

m

n

o

p

q

r

s

t

u

v

w

x

y

z

æ

ø

å

Kirjaimet c, q, w, x ja z ovat norjassa vierasperäisiä ja käytössä vain lainasanoissa sekä joissakin sukunimissä.

Joidenkin vokaalien päällä voidaan käyttää niin kutsuttuja diakriittisiä merkkejä. Ne eivät ole pakollisia, mutta joissain tapauksissa ne voivat selventää sanan merkitystä tai ääntämystä; esimerkiksi for /for/ on prepositio, fór /fuːr/ imperfektimuoto verbistä fare.

Morfologia

Substantiivit

Uusnorjan substantiivit taipuvat kahdessa luvussa; yksikössä ja monikossa. Ne voivat olla epämääräisessä tai määrätyssä muodossa. Ne jakautuvat kolmeen kieliopilliseen sukuun; maskuliiniin (hankjønn), feminiiniin (hokjønn) ja neutriin (inkjekjønn). Säännöllinen taivutus on erilainen eri sukuisilla sanoilla.

Kirjanorjassa feminiiniset sanat voidaan taivuttaa myös maskuliinin tapaan, mutta uusnorjassa ei koskaan. Tämä on yksi selkeimmistä vedenjakajista näiden kahden kielimuodon välillä.

Substantiivien säännöllinen taivutus

	Yksikkö		Monikko
	Epämääräinen	Määrätty	Epämääräinen	Määrätty
m.	ein gut	guten	gutar	gutane
f.	ei sol	sola/soli	soler	solene
	ei kyrkje/kyrkja	kyrkja	kyrkjer/kyrkjor	kyrkjene/kyrkjone
n.	eit hus	huset	hus	husa/husi
	eit hjarta/hjarte	hjarta/hjartet	hjarto/hjarte	hjarto/hjarta

Monet sanat ovat norjassa ja ruotsissa eri sukuisia, esim. ruotsin ett krig on uusnorjaksi ein krig, ja ruotsin en människa on uusnorjaksi eit menneske.

Adjektiivit

Adjektiivit taipuvat kolmessa vertailumuodossa, ja niistä on erikseen heikot ja vahvat muodot. Heikossa muodossa ne taipuvat lisäksi suvussa sen substantiivin mukaan, jonka määreinä niitä käytetään. Adjektiiveissa ei erotella maskuliinia ja feminiiniä toisistaan paitsi muutamissa poikkeuksellisissa sanoissa, kuten 'pieni', m liten – f lita – n lita.

Heikot adjektiivimuodot
(grøn 'vihreä')

Positiivi	Komparatiivi	Superlatiivi
grøne	grønare	grønaste

Vahvat adjektiivimuodot
(grøn ’vihreä’)

Positiivi				Komparatiivi	Superlatiivi
Maskuliini	Feminiini	Neutri	Monikko
grøn	grøn	grønt	grøne	grønare	grønast

Verbit

Uusnorjan verbit taipuvat neljässä finiittimuodossa ja kolmessa infiniitti- eli nominaalimuodossa. Näistä preesens ja infinitiivi taipuvat edelleen pääluokissa ja partisiipin perfekti luvussa.

Verbit jakautuvat useiden germaanisten kielten tapaan heikkoihin ja vahvoihin, joista jälkimmäisen tunnistaa päätteettömästä imperfektimuodosta (esim. le ’nauraa’ > lo ’nauroi’). Vahvoissa verbeissä tapahtuu useimmiten vokaalimuutoksia sanan vartalossa. Useimmat heikot verbit sen sijaan taipuvat säännönmukaisesti.

Muut sanaluokat

Muita uusnorjan sanaluokkia kutsutaan suljetuiksi sanaluokiksi. Näihin kuuluvat adverbit, determinatiivit, interjektiot, konjunktiot, subjunktiot, pronominit sekä prepositiot.

Determinatiivit luokiteltiin aiemmin pronomineiksi, mutta norjan kielen nykyisen nimityskäytännön mukaan substantiiviin viittaavia ja näiden mukaan taipuvia apusanoja (esim. possessiivipronominit) kutsutaan determinatiiveiksi, kun taas pronomineiksi kutsutaan vain substantiivin korvaavia sanoja (esim. persoonapronominit). Useimmat norjan kielen determinatiivit taipuvat suvussa ja luvussa (esim. ’minun’, m. min f. mi n. mitt mon. mine. Persoonapronominit taipuvat kahdessa sijamuodossa; nominatiivissa (esim. eg ’minä’) ja akkusatiivissa (esim. meg ’minut’, ’minua’).

Kielinäyte

»Alle menneske er fødde til fridom og med same menneskeverd og menneskerettar. Dei har fått fornuft og samvit og skal leve med kvarandre som brør.»

Suomeksi:
»Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.»

(YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 1. artikla)

Aiheesta muualla

• Norjan kielen alkeet (englanniksi)