Viaporin kapina
Viaporin kapina oli heinä-elokuun vaihteessa 1906 tapahtunut kapina Suomenlinnan eli silloisen Viaporin merilinnoituksessa Helsingissä. Se liittyi Venäjän–Japanin sodan aiheuttamaan laajempaan kapinaliikehdintään Venäjän keisarikunnan sisällä. Viaporin kapinan oli tarkoitus olla lähtölaukaus koko maan laajuiselle vallankumoukselle, mutta se kuitenkin epäonnistui tapahtumien käynnistyttyä yli viikkoa suunniteltua aikaisemmin.
| Viaporin kapina | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Venäjän vuoden 1905 vallankumousta | |||||||||
 Helsinkiläisiä seuraamassa Suomenlinnassa käytäviä taisteluja.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
n. 2 000 |
n. 2 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
43 kapinallista teloitettiin, 127 tuomittiin pakkotyöhön ja 735 vankilaan |
|||||||||
Kapina alkoi 30. heinäkuuta, kun osa linnoituksen venäläisestä sotaväestä nousi upseeristoa vastaan kapteeni Sergei Tsionin sekä kahden nuoren luutnantin johdolla. Suunnitelman olivat laatineet venäjän vallankumoukselliset bolševikit ja eserit. Kapinalliset uskoivat saavansa tukea toisilta Helsinkiin sijoitetuilta joukko-osastoilta sekä Johan Kockin johtamalta Suomen punakaartilta, mutta niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kapina kukistettiin jo vajaan kolmen vuorokauden kuluttua. Tapaukseen liittyi myös muita levottomuuksia Helsingissä ja lähiympäristössä. Niistä tunnetuin on niin sanottu Hakaniemen mellakka, joka oli ensimmäinen Suomen punakaartien ja suojeluskuntien välinen yhteenotto.
Taustaa
muokkaaVenäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen bolševikit ottivat aseellisen vallankumouksen tavoitteekseen keväällä 1905 Lontoossa järjestetyssä kolmannessa puoluekokouksessaan. Tärkeä rooli sen toteuttamisessa annettiin Venäjän Itämeren laivastolle. Vuoteen 1906 mennessä oli bolševikit ja sosialistivallankumouksellisen puolueen eserit olivat perustaneet jo 60 salaista taisteluryhmää, jotka toimivat laivaston ja keisarillisen armeijan sisällä. Pääpaino oli laivastoyksiköissä, koska niiden miehistöt koostuivat suurimmaksi osaksi kaupunkien teollisuustyöläisistä. Jalkaväen yksiköt taas oli muodostettu maaseudun väestöstä, joka ei ollut yhtä tietoinen työväenaatteesta. Taisteluorganisaatiot levittivät joukko-osastoissa puolueen julkaisemia laittomia lehtiä ja kirjoja. Bolševikkien lisäksi myös puolueen maltillisella siivellä eli menševikeillä sekä esereillä oli omat julkaisunsa.[1]
Vuoden 1905 vallankumouksen aikana Viaporin sotilaat olivat marraskuussa 1905 esittäneet nuorten luutnanttien Arkadi Jemeljanovin ja Jevgeni Kohanskin johdolla 20-kohtaisen listan vaatimistaan parannuksista ja menneet lakkoon. Linnoituksen komentaja, kenraaliluutnantti Nestor Kaigorodov oli osin taipunut vaatimuksiin vastatessaan omalla 33-kohtaisella parannuslistallaan ja luvannut olla rankaisematta ketään. Tämän seurauksena hänet kuitenkin erotettiin ja haastettiin sotaoikeuteen. Kaigorodovin seuraajaksi nimitetty kenraalimajuri Vladimir Laiming ilmoitti seuraavana keväänä peruvansa kaikki Kaigorodovin lupaamat parannukset, mikä tuskastutti sotilaita.[2]
Kapinan valmistelut
muokkaaAlustavat suunnitelmat
muokkaaEnsimmäinen varsinainen vallankumoussuunnitelma laadittiin keväällä 1906. Kumouksen piti alkaa samana kesänä tai syksynä Viaporin ja Kronstadtin linnoitusten sotilaskapinoilla, jonka jälkeen siihen liittyisi myös muita linnoituksia sekä Itämeren laivasto ja Mustanmeren laivaston päätukikohta Sevastopolissa.[3] Tämän jälkeen eri puolilla Venäjää aloitettaisiin yleislakko, joka laajenisi työläisten kansannousuksi.[1] Valmisteluja jatkettiin kesän aikana laivaston ja armeijan salaisissa vallankumouskomiteoissa. Ilmiantajiensa ansiosta Venäjän hallitus oli kuitenkin tietoinen mahdollisesta vallankaappausyrityksestä ja luokitteli lähes puolet Kronstadtin ja Viaporin linnoitusten sekä Tallinnan ja Liepājan laivastoasemien miehistöstä epäluotettaviksi.[4]
Vallankumouksellinen toiminta oli Suomen suuriruhtinaskunnan alueella paljon helpompaa kuin Venäjällä, jonka poliisilla ei ollut toimivaltuuksia Suomessa. bolševikit perustivat Suomessa sijainneiden Venäjän armeijan yksiköiden keskuuteen oman sotilasorganisaation, joka oli suoraan sosiaalidemokraattisen puolueen keskuskomitean alainen. Toiminnan keskuspaikka oli Viaporin linnoitus, missä heillä oli kaikkein suurin kannatus. Kolmelletoista Helsingin edustan saarelle levittäytyneessä Viaporin linnoituksessa oli yhteensä noin 6 000 sotilasta. Lisäksi kaupungissa oli yksi jalkaväkipataljoona sekä yksi laivaston joukko-osasto, joka oli sijoitettu Katajanokan Merikasarmiin. Lokakuun 1905 suurlakon aikana perustettuun Suomen punakaartiin kuului yli 20 000 miestä, joista katsottiin myös olevan apua kapinan yhteydessä.[1]
Duuman hajottamisen aiheuttamat levottomuudet ja salainen kokous
muokkaaHeinäkuun 21. päivänä keisari Nikolai II hajotti toukokuussa valitun duuman, mikä aiheutti Pietarissa mellakointia. Hajotetun duuman jäseniä kokoontui vuorokautta myöhemmin Viipuriin, jossa he antoivat niin sanotun Viipurin manifestin, kehottaen kansalaisia muun muassa yleiseen kansalaistottelemattomuuteen. Joitakin duuman jäseniä, kuten vallankumouksellinen Mitrofan Mihailitšenko, saapui myös Helsinkiin, mikä osaltaan kasvatti kapinaa suunnitelleiden maanalaisten sotilaskomiteoiden suosiota.[3] Duuman hajottamisen johdosta Hesperianpuistossa nähtiin punakaartin organisoima 20 000 hengen mielenosoitus, johon osallistui myös 400 venäläistä sotilasta sekä muun muassa tuolloin Helsingissä oleskellut vallankumouksellinen kirjailija Leonid Andrejev. Viaporin kapinan jälkeen hän pakeni Suomesta, pelätessään joutuvansa maineensa vuoksi pidätetyksi, vaikka ei siihen osallistunutkaan.[5]
Samaan aikaan järjestettiin Helsingissä kapinaa suunnitellut salainen kokous,[4] johon bolševikkien lisäksi osallistuivat muun muassa esereiden taistelujärjestön johtajat Viktor Tšernov ja Jevno Azef. Heistä jälkimmäinen oli kuitenkin todellisuudessa tsaarin salaisen poliisin Ohranan ilmiantaja.[3] Mukana oli lisäksi punakaartin johtaja Johan Kock sekä ilmeisesti myös suomalaisia sosiaalidemokraatteja, kuten Otto Wille Kuusinen sekä Yrjö Sirola.[4] Kapina päätettiin lopulta aloittaa Viaporissa ja Kronstadissa samanaikaisesti 10. elokuuta 1906. Helsingissä oli tuolloin yhteensä noin 7 000 venäläistä sotilasta, joista Viaporiin oli sijoitettu puolet. Heistä noin 1 800 oli tykkimiehiä, 1 500 jalkaväkeä ja 250 miinoittajia. Kock lupasi kapinallisille punakaartin tuen, mutta hänen suunnitelmansa osoittautuivat kuitenkin liian optimistisiksi. Vaikka kaartiin kuului parhaimmillaan jopa 25 000 miestä, vain pienellä osalla oli aseistusta, eivätkä he muodostaneet taistelukykyistä armeijaa.[3]
Johtohahmot
muokkaaKapinan johtohahmoiksi nousivat kapteeni Sergei Tsionin lisäksi luutnantit Jemeljanov ja Kohanski. Heistä Tsion oli toimittanut Viaporissa ilmestynyttä Vestnik kazarmy (”Kasarmin sanansaattaja”) ‑lehteä, Jemeljanov puolestaan oli salanimeä ”Filip” käyttänyt linnoituksen vallankumouksellisen sotilaskomitean johtaja ja Kohanski hänen apulaispäällikkönsä. Jemeljanov ja Kohanski olivat bolševikkeja, mutta Tsion oli jossakin vaiheessa vaihtanut sosialistivallankumouksellisten esereiden riveihin.[3] Sotilaskomiteaan kuului lisäksi viisi tykkimiestä sekä yksi jalkaväen sotilas. Katajanokan merisotilaiden kapinajohtajana puolestaan toimi bolševikki Jegor Mikejev.[1]
Kapinan kulku
muokkaaTapahtumat käynnistyvät
muokkaaKapinan oli tarkoitus alkaa vasta 10. elokuuta, mutta tilanne Viaporissa eskaloitui kuitenkin jo useita päiviä aiottua nopeammin.[3] Kapinamielialaa oli keväästä lähtien aiheuttanut huonon ruoan ja ylimääräisten palkkioiden leikkaamisen lisäksi muun muassa yhden sotamiehen kuolema upseeriston simputuksen uhrina. Sotilaat olivat järjestäneet joukkokokouksia, joissa esitettiin erilaisia vaatimuksia olosuhteiden parantamiseksi.[1] Heinäkuun lopulla tsaarin salainen poliisi Ohrana oli ilmiantajilta saamiensa tietojen perusteella varoittanut komentaja Laimingia mahdollisesta kapinasta, joka määräsi saarten ympäristön miinoitettavaksi kapinallisten laivojen rantautumisen estämiseksi. Kun miinoja laskeneille sotilaille selvisi toiminnan syy, kieltäytyvät he 28. heinäkuuta jatkamasta miinoitusta. Tämän johdosta Laiming pidätytti kaikki miinoittajat, repi upseerien arvomerkit omakätisesti irti ja uhkasi heitä myös ampumisella. Vangitut kuljetettiin Santahaminaan, missä he joutuivat viettämään ensimmäiset puolitoista vuorokautta ilman ruokaa.[3]
Suomenlinnan tykkimiesten saatua tiedon miinoittajien vangitsemisesta, päättivät he seuraavana päivänä pitää kokouksen. Upseeristo puolestaan aikoi vastata tähän pidättämällä myös tykkimiehet, mutta nämä ehtivät kuitenkin tekemään oman vastaiskunsa heinäkuun 30. päivän iltana.[3] 6. 8. ja 9. komppanian miehet yrittivät aluksi vapauttaa miinoittajat, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämän jälkeen he yrittivät vielä vallata linnoituksen komendantin Iso-Mustasaaressa, mutta joutuivat lopulta vetäytymään Santahaminan kautta Kuninkaansaareen, jossa sijaitsivat linnoituksen raskaimmat tykit.[1] Kapinalliset perustivat saarelle oman päämajansa ja ottivat mukaansa kaikki löytämänsä veneet, sekä runsaasti aseistusta, kuten kiväärejä ja konekiväärejä. Sergei Tsion yritti vedota tykkimiehiin, jotta he eivät aloittaisi kapinaa, ennen kuin Kronstadtin linnoituksesta saataisiin lisätietoa, mutta tapahtumat olivat jo edenneet liian pitkälle.[3]
Kapina alkaa
muokkaa
Heinäkuun 30. päivänä puoli yhdentoista aikaan illalla Kuninkaansaaresta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi kapinan aloittamisesta ja samalla myös Vallisaari, Susisaari sekä Kustaanmiekka otettiin kapinallisten haltuun. Viaporin saarista Iso- ja Pikku Mustasaari sekä Santahamina jäivät hallitukselle uskollisten joukkojen haltuun ja Harakka sekä Länsi-Mustasaari puolestaan pysyivät puolueettomina.[3] Kapinan aloittamisesta lähetettiin välittömästi viesti Merikasarmin lisäksi myös Eteläsatamassa olleille miinalaivoille sekä Viipurin, Tuusulan ja Perkjärven varuskuntiin.[1] Kapinan alkaessa kapteeni Tsion oli vielä kaupungissa, josta hän yritti yöllä soutaa Kuninkaansaareen suomalaisen aktivistin Filemon Tidermanin ja kahden eserin avustamana. Miehet harhautuivat huonon näkyvyyden vuoksi Isoon-Mustasaareen ja olivat joutua pidätetyiksi. He onnistuivat kuitenkin pelastautumaan väittämällä olevansa lehtimiehiä.[3]
Kapinallisten riveihin liittyi kaikkiaan seitsemän tykistökomppaniaa kymmenestä, eli noin 1 500 miestä. Yhteensä kapinallisia oli noin 2 000. Komentaja Laiming onnistui lopulta nostamaan joukkojensa määrän 2 800 mieheen, kun kapinalliset eivät saaneet estettyä meritse tehtyjä täydennyksiä. Itämeren laivaston saapumiseen saakka heillä oli kuitenkin enemmän tulivoimaa. Varsinaiset taistelut alkoivat varhain heinäkuun 31. päivän aamuna. Kapinalliset alkoivat ensimmäiseksi pommittamaan Iso-Mustasaaressa sijainnutta komendanttia, jonne suuntautui ankaraa tykistötulta sekä Kuninkaansaaresta että Kustaanmiekasta. Komentaja Laimingin kerrotaan paenneen kranaatteja Suomenlinnan kirkon kellariin.[3] Kapinallisilla oli mahdollisuus vallata sekasortoon joutunut päämaja, mutta he päättivät kuitenkin odottaa esereiden lupaaman laivaston saapumista.[1]
Taistelu Katajanokasta
muokkaaMerikasarmilla oli arviolta vajaat 300 merisotilasta, joiden odotettiin liittyvän kapinallisten puolelle. Heidän tarkoituksenaan oli myös ottaa haltuun Eteläsatamaan ankkuroidut hävittäjät Emir Buharski ja Finn, mutta upseeriston vastarinnan takia valtaus epäonnistui.[1] Aluksilta avattiin tuli kasarmia kohti, jolloin huonosti aseistetut merisotilaat yrittivät kaupungin keskustaan. Suurin osa ei kuitenkaan päässyt murtautumaan Katajanokan kanavan ylitse, vaan joutui kasakoiden ja hallitukselle uskollisten jalkaväkijoukkojen pysäyttämiksi. Yhteensä noin 100 merisotilasta vangittiin ja loput pakenivat veneillä kapinallisten hallitsemille saarille. Muutamat kaupunkiin päässeet vietiin Helsingin Työväenyhdistyksen talolle Yrjönkadulle, jossa heille annettiin siviilivaatteet ja sotilaat liittyivät Vesilinnanmäelle koottuun punakaartiin. Joidenkin lähteiden mukaan myös noin 100–150 punakaartin jäsentä olisi osallistunut Katajanokalla käytyyn taisteluun. Viiden aikaan iltapäivällä kasakat ja hallituksen sotilaat onnistuivat miehittämään laivaston sotilaista tyhjentyneen Merikasarmin. Tämän jälkeen Helsingin rannat olivat hallituksen joukkojen hallussa, eikä kapinallisilla ollut enää huoltoreittejä tai edes kontaktia kaupungissa oleviin liittolaisiinsa.[3]
Apujoukot saapuvat ja kapinalliset antautuvat
muokkaa
Elokuun 1. päivänä kaupunkiin saapui lopulta hallituksen lisäjoukkoja. Niitä ei kuitenkaan saatu kuljetettua Viaporiin asti, koska kaikki veneet olivat kapinallisten hallussa. He päättivät vihdoin yrittää myös Iso-Mustasaaren valtausta, joka olikin jo valmistautumassa antautumiseen kovan tykistötulen paineessa. Tilanteen muutti kuitenkin onnekas sattuma, kun Kuninkaansaareen ammuttu kranaatti osui suoraan ruutikellariin. Seurannut räjähdys surmasi lähes 60 miestä ja sai kapinallisten rivit sekaisin. Loukkaantuneiden joukossa oli muun muassa kapinajohtaja Arkadi Jemeljanov.[1]
Kuuden aikaan iltapäivällä Helsingin edustalle saapuivat Itämeren laivaston taistelulaiva Tsesarevitš ja panssarikansiristeilijä Bogatyr.[4] Kapinalliset luulivat niiden olevan heidän hallussaan, koska eserit olivat luvanneet myös laivaston tuen. Ilmiantajien ansiosta tsaarin salainen poliisi oli kuitenkin saanut vihiä kapinasuunnitelmasta, jolloin Suomenlahdelle sijoitettuja aluksia oli määrätty purjehtimaan Riianlahdelle. Lisäksi miehistön keskuudessa vaikuttaneita agitaattoreita oli pidätetty, osa oli myös siirretty maihin ja korvattu merikadeteilla tai upseereilla.[1] Kapinajohtajiin kuulunut Jevgeni Kohanski lähti erehdyksessä tervehtimään aluksia, mutta joutuikin pidätetyksi.[4]
Laivoilta avattiin nopeasti raskas tykistötuli kohti kapinallisten hallussa olleita saaria, jolloin he joutuivat ristituleen. Samaan aikaan hallituksen Pietarista lähettämät vahvistukset pääsivät viimeinkin aloittamaan oman hyökkäyksensä kaupungin suunnasta.[4] Tilanne muuttui nopeasti niin toivottomaksi, että varhain seuraavana aamuna kapinalliset antautuivat, noin 60 tuntia kapinan käynnistäneiden tykinlaukausten ampumisen jälkeen.[1]
Jälkiselvittelyt
muokkaa
Kapinan jälkeen pidätettiin noin 900 siihen osallistunutta sotilasta. Heistä 43 teloitettiin, 127 tuomittiin pakkotyölaitokseen ja loput 735 joutuivat vankilaan tai kurikomppaniaan.[4] 11. elokuuta teloitettiin ensimmäisenä kapinan johtajiin kuuluneet Arkadi Jemeljanov ja Jevgeni Kohenski sekä viisi kapinajohtoon luettua tykkimiestä.[6] Sergei Tsion ja Johan Kock sen sijaan onnistuivat molemmat suomalaisten aktivistien avustamana pakenemaan Ruotsin kautta Englantiin.
Punakaartin osuus
muokkaaSuomen punakaartin johtaja Johan Kock julisti suurlakon kapinallisten tueksi Helsingissä[7]. Venäjän Itämeren laivasto tulitti 1. elokuuta Viaporia ja punakaartilaiset auttoivat kapinallisia pakenemaan Viaporista[8]. Mäkkylässä punakaartilaiset ja suojeluskuntalaiset ottavat yhteen. Helsingin punakaarti järjesti suurlakon, mutta sosiaalidemokraatit ja porvarilliset ryhmät vastustivat kapinaa voimakkaasti.[8] Venäjän armeijan tuloa Viaporiin kapinaa tukahduttamaan pyrittiin estämään lähettämällä 80 punakaartilaista rikkomaan rataa Riihimäen kohdalla. Pohjoinen Haapahuhdan rautatiesilta räjäytettiin 1. elokuuta 1906.[9] Haapahuhdan sillan räjäyttämisestä seurannut tarve varmistaa rautatieliikenne synnytti päätöksen Riihimäen ratsuväkivaruskunnan perustamiseen 1910–1913 ratsain liikkuvaksi nopean toiminnan joukoksi.
Kapinan aikana Hakaniemessä syttyi vakava mellakka[7], kun vallankumoukselliset yrittivät pysäyttää raitiovaunujen kulun. Raitiovaunuja suojasi porvarillinen ylioppilaiden suojeluskaarti, joten sattunutta mellakkaa on myöhemmin kuvattu suomalaisten ”punaisten” ja ”valkoisten” ensimmäiseksi yhteenotoksi, vaikka kyseessä oli pikemminkin venäläisten matruusien ja suojeluskaartin välinen kahakka. Kymmenkunta ihmistä sai surmansa.[8]
Kapinassa vangittiin kapinoivien sotilaiden ohessa myös noin satakunta heitä tukenutta punakaartin jäsentä.[7] Viaporissa kuolleiden venäläisten sotilaiden ja suomalaisten punakaartilaisten määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta suomalaisia arvioidaan kuolleen noin 150 kaatuneina ja teloitettuina. Mantereella pidätetyt kapinalliset joutuivat suomalaisten viranomaisten käsiin, ja heidät tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Yhteensä 77 punakaartilaista tuomittiin kuritushuoneeseen. Tavanomaisin vankeusrangaistuksen pituus oli neljä vuotta. Oikeudessa heitä puolusti entinen prokuraattori Valde Hirvikanta.[10] Punakaartin päällikön Johan Kockin[7] onnistui paeta kapinan kukistuttua maasta aktivistien avulla Ruotsiin ja sieltä edelleen Englantiin ja Yhdysvaltoihin.[7]
Mechelinin senaatti tuki sikäli tsaarin hallitusta, että se luovutti Suomesta turvapaikan ottaneita Viaporin kapinallisia Venäjälle.[11]
Muuta
muokkaaViaporin kapinasta on tehty vuonna 1972 valmistunut neuvostoliittolais-suomalainen elokuva Viaporin kapina (Sveaborg).[12] Elokuvan käsikirjoittanut Paavo Rintala julkaisi myös siihen pohjautuvan romaanin Viapori 1906.
Helsinkiläisen kaupunkitarinan mukaan kapinallisten teloittama Viaporin tykistökomentaja, eversti Aleksandr Notara kummittelee edelleen Vallisaaressa, jossa hänet tunnetaan ”päättömänä everstinä”. Notara surmattiin ampumalla ja hukuttamalla.[13][14]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j k l Восстание в Свеаборге и Кронштадте Vrag Kapitala (venäjäksi). Viitattu 27.3.2015.
- ↑ Harry Halén: Viaporin komendantit ja sotilaskuvernöörit 1808–1918, s. 19–21. Unholan aitta 17. Helsinki 2003.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m In Centenary of the Sveaborg uprising 30th of July – 2nd of August 1906 - lessons for anarchists 3.12.2006. Antti Rautiaisen kirjoituksia. Viitattu 23.3.2015.
- ↑ a b c d e f g Флот под красным флагом Революции. В Первой Русской Революции Sut Vremeni (venäjäksi). Viitattu 24.3.2015. Web archive
- ↑ White, Fredrik H.: Memoirs and Madness: Leonid Andreev Through the Prism of the Literary Portrait, s. 126. Carleton University Press, 2006. ISBN 978-077-35304-4-7. Teoksen verkkoversio Google Booksissa
- ↑ Свеаборг. Наказание мятежников Tolstiyyoj, 12.6.2012. (venäjäksi) Viitattu 24.3.2015.
- ↑ a b c d e Vuosisatamme kronikka, s. 85 Gummerus
- ↑ a b c Suomen itsenäistymisen kronikka, s. 13 Gummerus 1992 ISBN 951-20-3800-5
- ↑ Riihimäen Historia I, s. 600-601, Riihimäen kaupunki 1979 ISBN 951-99205-4-4.
- ↑ Tanner, Väinö: Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa, s. 232-233. Tammi, 1951.
- ↑ Antti Hyvönen: ”IV:3 Viaporin kapina ja Suomen työväenliike”, Suomen vanhan työväenpuolueen historia, s. 107–112. 2. painos. Helsinki: Kansankulttuuri Oy, 1963.
- ↑ Sveaborg Elonet.
- ↑ Mikko Rita: Päätön eversti ja kauhua kolerasairaalassa – piknik-paikaksi muuttuneen Vallisaaren historia on kolkko Yle 21.5.2016. Viitattu 25.12.2020.
- ↑ Jarmo Nieminen: Vallisaaren päätön eversti Aarresaaret-sivusto 8.6.2016. Viitattu 25.12.2020.
Kirjallisuutta
muokkaa- Salomaa, Erkki: Viaporin kapina, Kansankulttuuri 1965.
- Kolu, Ere: Aktivisti, Tammi 2005. ISBN 978-951-31342-1-1.