Embraer E-Jet
| Embraer E-Jet | |
|---|---|
 JetBluen E190 |
|
| Tyyppi | kapearunkokone |
| Alkuperämaa |
 Brasilia |
| Valmistaja | Embraer |
| Ensilento | 19. helmikuuta 2002 |
| Tila | tuotannossa |
| Valmistusvuodet | 2001– |
| Muunnelmat |
Embraer Lineage 1000 Embraer E-Jet E2 -perhe |
Embraer E-Jet on brasilialaisen Embraerin valmistama sarja kaksimoottorisia, lyhyen ja keskipitkän kantaman kapearunkoisia matkustajalentokoneta. Lentokoneperheeseen kuuluvat mallit E170, E175, E190 ja E195. E-Jet-koneita on valmistettu vuodesta 2001, ja niiden seuraaja on jatkokehitelty Embraer E-Jet E2 -sarja.
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
E170 ja E190 julkaistiin Pariisin ilmailunäytöksessä 14. kesäkuuta 1999. E170:n ensilento oli 19. helmikuuta 2002 ja se aloitti liikennöinnin samana vuonna. Sen ensimmäisiä käyttäjiä olivat LOT (Puola), US Airways (Yhdysvallat) ja Alitalia Express (Italia). Suomessa Nordic Regional Airlinesilla on käytössä 12 E190 -konetta.
E170:stä on kehitetty myös 1,77 metriä pidempi versio E175, jonka ensilento oli 14. kesäkuuta 2003.
E190 on 6,25 metriä pitempi versio E170:stä. Sen ensilento oli maaliskuussa 2004. Myös E190:stä on 2,41 metriä pitempi versio E195, jonka ensilento tapahtui joulukuussa 2004.
Kaikkia koneita saa sekä normaaliversiona että pitkän kantaman versiona.
Vuonna 2024 markkinoille on tulossa mahdollisuus muuntaa E190-matkustajakone rahtikoneeksi. Rahtimuunnoksen ensiasiakas on Astral Airlines.[1]
Teknisiä tietoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]E170-195 -koneet ovat kahden hengen ohjaamomiehistöllä (kapteeni ja perämies) lennettäviä. Koneiden suurin matkanopeus on noin 963 km/h. Koneissa on moderni ohjaamo elektronisine näyttöineen, eli niin sanottu lasiohjaamo.
| E170 | E175 | E190 | E195 | |
|---|---|---|---|---|
| Pituus: | 29,90 m | 31,68 m | 36,24 m | 38,65 m |
| Korkeus: | 9,67 m | 9,73 m | 10,55 m | 10,52 m |
| Siipien kärkiväli: | 26 m | 26 m | 28,72 m | 28,72 m |
| Rungon leveys: | 3,01 m | 3,01 m | 3,01 m | 3,01 m |
| Suurin lentoonlähtöpaino: | 35 990 kg (LR 37 200 kg) |
37 500 kg (LR 38 790 kg) |
47 790 kg (LR 50 300 kg) |
48 790 kg (LR 50 790 kg) |
| Matkustajia | 70–78 | 78–86 | 94–106 | 106–118 |
| Moottorit: | General Electric CF34-8E (62,80 kN) | General Electric CF34-8E (62,80 kN) | General Electric CF34-10E (82,29 kN) | General Electric CF34-10E (82,29 kN) |
| Kantama: | 3 704 km | 3 334 km | 4 264 km | 3 889 km |
Käyttö Finnairilla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Finnair käynnisti projektin uuden, noin 100-paikkaisen koneen hankkimiseksi kalustoon (nk. Jet100-projekti) vuonna 2004. Projektivastaaviksi nimettiin kapteenit Markku Malmipuro ja Jari Paajanen. Aluksi vaihtoehtoina olivat Embraer 170/190, Airbus A318 ja Boeing 717. Yhtiö päätyi Embraeriin, jonka kalustoa oli jo aiemmin ollut käytössä mm. Finncomm Airlinesilla -- Airbus A318 puolestaan hävisi kilpailun puutteellisten rahtiominaisuuksien ja -kapasiteetin vuoksi, vaikka sitä muuten pidettiinkin luontevana jatkeena yhtiön Airbus-kapearunkohankinnoille. Koulutuksen koneeseen projektitiimille ja Finnairin lennonopettajille tarjosi Swissin koulutusorganisaatio. Ensimmäiset koulutustarkastuslennot lennettiin oikealla koneella, koska simulaattoria ei ollut käytettävissä. Lisäksi Finnairin miehistöt lensivät reittitutustumislentoja Alitalian koneilla. Koska konetyyppiin tuli paljon eri taustaisia lentäjiä, rakennettiin Finnairin Embraer-lentomenetelmät laivaston yleisimmän koneen, A320:n, menetelmien pohjalta. Ensimmäinen kone saatiin Suomeen syksyllä 2005, ja sen rekisteritunnukseksi tuli OH-LEE (koneet siis jatkoivat "höyry-Caravellejen" rekisteritunnussarjaa). Koneessa oli aluksi paljon teknisiä ongelmia, joten seuraavan vuoden aikana sekä ohjelmistoon että laitteistoon tehtiin satoja parannuksia. Ensimmäinen reittilento lennettiin Tukholmaan. Syksyn 2005 aikana Finnair vastaanotti yhteensä neljä konetta, joiden toimituslennot lensivät kapteenit Malmipuro ja Paajanen henkilökohtaisesti Recifestä Helsinkiin Kap Verden, Teneriffan ja Bordeaux'n kautta, jota varten koneet varustettiin lyhytaaltoradioin. Neljännestä koneesta, rekisteriltään OH-LEH, tuli maailman ensimmäinen automaattilaskeutumiskelpoinen E170-yksilö. Alkukesästä 2006 toimitettiin yhtiön oma Embraer-simulaattori, jonka puutteellisten hyväksyntöjen takia piti oikealla koneella tehtäviä koululentoja kuitenkin vielä jatkaa useita kuukausia. Yhteensä E170-koneita vastaanotettiin 10 yksilöä.
Ensimmäinen E190-kone, joita oli tilattu jo pian E170-toimitusten jälkeen, saapui Helsinkiin 2007, edelleen omin lentäjin. Näitä vastaanotettiin 12 yksilöä vuosina 2007-2011[2], joista kaikki ovat edelleen Suomessa. Vuodesta 2009 alkaen Embraer-operointi siirrettiin asteittain silloiselle Finncomm Airlinesille, myöhemmälle Flybe Finlandille eli nykyiselle Norralle, aluksi Finnairin lentäjin, jonka jälkeen E170-koneet myytiin Estonian Airille. Nykyään Norra vastaa Finnairin koko Embraer-liikenteestä. COVID-19-pandemian aikana E190-kalustolla operoitiin merkittävää osaa Finnairin Euroopan liikenteestä.[3]
Luotettavuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koneissa on esiintynyt joitakin ’lastentauteja’, jotka tosin on osin jo saatu korjattua. Ongelmia on aiheuttanut muun muassa lukuisat tekniset viat koneiden avioniikassa.[4]
E2-sarja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Embraer julkaisi huhtikuussa 2018 koneista uuden, aiempaa ympäristöystävällisemmän E-Jet E2 -sarjan, johon sisältyy Embraer E175-E2, E190-E2 sekä E195-E2.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Astral To Become Launch Customer For E190F Cargo Variant | Aviation Week Network aviationweek.com. Viitattu 8.10.2023.
- ↑ Finnairin laivasto Finnair. 7.4.2021. Viitattu 30.9.2024.
- ↑ Setälä, Kaarle: E170/190. Liikennelentäjä 4/2019, huhtikuu 2019.
- ↑ Kingsley-Jones, Max: E-Jets Verdict: Broken armrests & Avionics problems 22.5.2007. Flight International. Viitattu 5.8.2009. (englanniksi)
- ↑ E-JETS E2. The Profit Hunter Family Archives Embraer. Viitattu 2.8.2022. (englanti)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Potkurikoneet | |
|---|---|
| Suihkukoneet |