Tämä on suositeltu artikkeli.

Gallienus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Gallienus
Gallienuksen rintakuva
Rooman keisari
Valtakausi syyskuu tai lokakuu 253 – kesä 260
Valerianuksen kanssa
kesä 260 – heinä–syyskuu 268
yksin
Edeltäjä Valerianus
Seuraaja Claudius Gothicus
Syntynyt noin 213 tai 218
Falerii(?), Italia, Rooman valtakunta
Kuollut heinä–syyskuu 268
Mediolanum, Italia, Rooman valtakunta
Puoliso Cornelia Salonina
Lapset Valerianus II
Saloninus
Marinianus
Isä Valerianus
Äiti Egnatia Mariniana
Rintakuva, joka esittää Gallienusta aikana, jolloin hän oli Valerianuksen kanssahallitsijana.
Naqsh-i-Rustamista Iranista löytynyt reliefi, jossa polvillaan oleva keisari Philippus Arabs anoo armoa suurkuningas Sapor I:ltä. Valerianus seisoo taustalla Saporin pitäessä häntä kädestä osoituksena Valerianuksen vangitsemisesta.

Publius Licinius Egnatius Gallienus (noin 218 tai 213 – heinä–syyskuu 268) oli Rooman keisari vuosina 253–268. Hän hallitsi ensin isänsä Valerianuksen kanssa yhdessä vuosina 253–260, mutta sen jälkeen kun persialaiset vangitsivat Valerianuksen vuonna 260, Gallienus hallitsi yksin kuolemaansa asti. Hänen aikanaan Rooman valtakunta oli suurissa vaikeuksissa. Valerianuksen vangitsemisen jälkeisessä sekasorrossa eri puolilla valtakuntaa nousi useita vallananastajia, ja samaan aikaan germaanit, gootit ja persialaiset hyökkäsivät rajojen yli. Gallian keisarikunta irtautui Roomasta vuonna 260, ja 260-luvun lopulla myös Palmyra ajautui erilleen. Gallienus joutui melkein koko valtakautensa ajan taistelemaan sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan. Siitä huolimatta hänelle jäi aikaa omistautua myös filosofialle ja runoudelle. Gallienus ihaili ja tuki filosofi Plotinosta sekä kirjoitti lukuisia runoja.[1][2]

Keisariin tyytymättömät upseerit murhasivat Gallienuksen vuonna 268 Mediolanumin lähettyvillä. Sen jälkeen keisariksi julistettiin Marcus Aurelius Claudius, joka julistutti myöhemmin Gallienuksen jumalaksi (lat. Divus Gallienus).[3][4]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syntyperä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gallienuksen elämästä ennen keisariutta ei tiedetä mitään varmaa. Malalaksen ja Epitome de Caesaribuksen mukaan Gallienus oli kuollessaan noin 50-vuotias, joten hän olisi syntynyt vuoden 218 paikkeilla. Myös vuotta 213 on arveltu Gallienuksen syntymävuodeksi.[1] Hänen vanhempansa olivat tuleva keisari Publius Licinius Valerianus ja Egnatia Mariniana, joka oli erään Egnatius Victor Marinianuksen tytär. Monet kirjoitukset Gallienuksen kolikoissa viittaavat Faleriin kaupunkiin Etruriassa Italiassa, joten se oli luultavasti Gallienuksen syntymäpaikka, mutta täyttä varmuutta asiasta ei ole.[5][6][7]

Ajan tavan mukaan Valerianus saattoi hankkia pojalleen kotiopetusta. Gallienus opiskeli ehkä kreikkaa ja latinaa. Hän olisi varmasti myös palvellut armeijassa ennen valtaannousuaan sillä heti sen jälkeen hän sai huomattavia komentajan tehtäviä. Gallienuksen ura olisi luultavammin seurannut tavanomaista cursus honorumia. Hän olisi tosin ollut liian nuori konsuliksi tai preettoriksi mutta hän saattoi toimia kvestorina tai monessa muussa pienemmässä virassa. Gallienus osallistui ehkä keisari Gordianus III:n persialaissotiin tai Philippus Arabsin ja Deciuksen sotiin gootteja vastaan.[8]

Nousu valtaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Gallus lähetti vuonna 253 Reinin legioonien komentajana toimineen Valerianuksen usurpaattori Aemilianusta vastaan, joka oli marssimassa armeijoineen kohti Roomaa. Pian tuli kuitenkin tieto, että omat sotilaat olivat surmanneet Galluksen, ja Valerianuksen joukot julistivat komentajansa keisariksi. Muutaman kuukauden kuluttua Aemilianuksen joukot päättivät siirtyä Valerianuksen puolelle ja murhasivat johtajansa. Valerianuksesta tuli nyt keisari, ja senaatti nimitti Gallienuksen hänen seuraajakseen (caesar) ja antoi tälle kunnianimen nobilissimus Caesar (suom. ylhäisin caesar). Kun Valerianus pääsi Roomaan, hän korotti Gallienuksen kanssahallitsijakseen (augustus). Gallienus otti vastuulleen valtakunnan länsiosan sekä Reinin ja Tonavan rajojen vartioimisen. Valerianus taas lähti vuoden 254 alussa itään persialaisia vastaan, jotka olivat kuningas Saporin johdolla hyökänneet Armeniaan ja Syyriaan.[9] Gallienus julisti myös vaimonsa Cornelia Saloninan Augustaksi.[10] Gallienus oli todennäköisesti noin 35-vuotias noustessaan valtaan vuonna 253.[11]

Sota germaaneja vastaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 254 Gallienus oli ensimmäisen kerran konsulina yhdessä Valerianuksen kanssa. Kun Gallienuksen isä taisteli persialaisia vastaan Syyriassa, Gallienus itse keskittyi torjumaan germaaniheimojen hyökkäyksiä Reinillä ja Tonavalla pitäen samalla päämajaansa Sirmiumissa tai Viminaciumissa. Hän myös linnoitutti useita Reinin alueen kaupunkeja. Vuonna 254 hän löi germaanit Balkanilla ja otti arvonimen Germanicus (suom. germaanien voittaja). Gallienus solmi myös liittolaissopimuksen markomannien päällikön Attaloksen kanssa. Tämä sai alueita Pannoniasta vastineeksi siitä, että vartioi Rooman rajaa alueellaan. Gallienus otti Attaloksen tyttären Pipan jalkavaimokseen.[4][7][12]

Vuoteen 255 mennessä tilanne lännen ja idän provinsseissa oli jo parantunut hieman, ja Gallienus juhlisti voittojaan ottamalla arvonimen Germanicus Maximus (suom. suurin germaanien voittaja).[6] Vuonna 257 frankit ja alemannit kuitenkin hyökkäsivät Reinin yli Galliaan ja Germaniaan. He eivät olleet yhtä vaarallisia kuin Tonavan alajuoksulla asuneet gootit, sillä he olivat pienilukuisempia ja vähemmän järjestäytyneitä. Valerianus oli kuitenkin joutunut harventamaan Rooman armeijan rivejä voidakseen sotia persialaisia vastaan. Balkanilla silloin ollut Gallienus koki frankkien ja alemannien uhkan vakavaksi. Hän nimitti Viminaciumissa teini-ikäisen poikansa Valerianus II:n caesariksi ja nimelliseksi Tonavan armeijan komentajaksi.[4] Sen jälkeen Gallienus lähti frankkeja vastaan.[12] Hän perusti päämajansa Colonia Agrippinaan ja avasi sinne myös uuden rahapajan. Kaupungissa lyödyt kolikot kuvasivat Gallienusta "Gallian entistäjänä" (lat. restitutor Galliarum).[9]

Vähästä-Aasiasta Afrodisiaksesta löydetyssä piirtokirjoituksessa kerrotaan, että Gallienus, Valerianus ja Valerianus II olivat vuonna 257 Colonia Agrippinassa. Frankkien hyökkäys oli ilmeisesti niin vakava, että tilanteen rauhoittamiseksi tarvittiin molempia keisareita. Vuoteen 258 mennessä frankit oli kukistettu, ja Gallienus otti jo toisen kerran arvonimen Germanicus Maximus.[6] Keväällä 258 Gallienus ja Valerianus matkasivat Illyrian läpi takaisin itään ja jättivät Valerianus II:n Balkanille.[13] Nuori Valerianus II kuitenkin kuoli yllättäen, minkä jälkeen Gallienus päätti nimittää nuoremman poikansa Saloninuksen caesariksi.[14] Saloninus lähetettiin Colonia Agrippinaan yhdessä pretoriaaniprefekti Silvanuksen kanssa.[7]

Mauretania Caesariensiksessä ja Numidiassa Pohjois-Afrikassa oli myös levottomuuksia. Siellä eräs Faraxen kapinoi roomalaisia vastaan. Sota oli pitkä ja vaikea, mutta lopulta se pystyttiin kukistamaan vuoteen 259 tai 260 mennessä osin uudelleen perustetun Legio III Augustan tuella.[12] Legioonan komentaja Gaius Macrinus Decianus pystytti voitonmonumentin Lambaesikseen.[15]

Valerianuksen vangitseminen idässä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 259 gootit hyökkäsivät Vähään-Aasiaan ja Mustanmeren rannikon roomalaisiin kaupunkeihin. Valerianus vei joukkonsa nopeasti gootteja vastaan, mutta kulkutauti verotti suuresti Rooman armeijaa. Seuraavana vuonna Persian kuningas Sapor I hyökkäsi Syyriaan ja Vähään-Aasiaan ja kukisti roomalaiset Carrhaen lähellä. Valerianus oli yrittänyt neuvotella persialaisten kanssa, mutta hänet vangittiin.[16] Gallienus hallitsi nyt yksin Roomaa. Hän ei kuitenkaan nimittänyt ketään sukulaistaan kanssahallitsijakseen vaan päätti hallita yksin. Hän lopetti myös Valerianuksen aloittaman kristittyjen vainon, koska arveli, ettei saavuttaisi sillä muuta kuin jälleen yhden kansanosan vihan.[17] Kristityille annettiin lähes laillinen asema Rooman valtakunnassa.[18]

Gallienus päätti, ettei edes yrittäisi pelastaa Valerianusta, koska sotaretkelle itään oli mahdotonta lähteä vangitsemisen jälkeisessä sekasorrossa. Hänen mielestään ei myöskään ollut tarpeellista maksaa suuria lunnaita yhden miehen vapauttamiseksi.[17]

Heti Gallienuksen palattua Illyricumiin frankit ja alemannit hyökkäsivät uudelleen Reinin yli. Samaan aikaan juthungit tekivät ryöstöretken Italiaan ja eri puolilla valtakuntaa nousi vallananastajia. Gallienus ei pystynyt keskittymään jokaiseen viholliseen yhtä aikaa. Keväällä 260 Raetian maaherra kukisti juthungit ja saman vuoden kesällä alemannien armeija kukistettiin Mediolanumin lähellä.[19]

Roomalaiset vallananastajat 260-luvun alussa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valerianuksen vangitsemisen jälkeisessä sekasorrossa persialaiset valtasivat Nisibiksen, Carrhaen ja ehkä myös Edessan. Tämän jälkeen kuningas Sapor jakoi armeijansa kahtia. Toinen persialaisosasto valtasi Antiokian ja liittyi myöhemmin takaisin Saporin johtamaan pääarmeijaan, joka eteni Kilikiaan. Samosata, Tarsos, Sebaste ja Korykos vallattiin, jonka jälkeen Sapor kääntyi takaisin itään mutta jätti joukkoja Kilikiaan. Tämä armeija eteni Isauriaan asti, mutta käättyi sitten takaisin vain vallatakseen yhtä aikaa Iconiumin ja Kappadokian pääkaupungin Caesarean. Kahden Valerianuksen kenraalin, Fulvius Macrianuksen ja Ballistan (eli Callistuksen), sekä Palmyran hallitsijan Septimius Odaenathuksen vastatoimet estivät tilanteen pahenemisen.[16][19] Myös Galliassa ja Tonavan alueella germaaniheimot hyökkäsivät provinsseihin, mutta koko valtakuntaa Gallienus ei kyennyt puolustamaan.[20] Monissa provinsseissa joukot päättivät silloin julistaa itselleen omat keisarit.[21]

Näistä vallananastajista eli usurpaattoreista on erittäin vähän tietoa. Tärkein lähde on Historia Augusta, joka on kuitenkin epäluotettava ja sisältää runsaasti keksittyä ja väärää tietoa. Teoksen kirjoittaja luettelee Gallienuksen ajalta 30 vallananastajaa (lat. Tyrannia triginta, suom. kolmekymmentä tyrannia), jotka viittaavat Ateenan kolmeenkymmeneen tyranniin. Näistä monet ovat keksittyjä tai eivät Gallienuksen aikana kapinoineet ollenkaan. Joistakin usurpaattoreista on kuitenkin enemmän varmoja tietoja.[21]

Tonavan provinssien vallananastajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun tieto Valerianuksen kukistumisesta levisi valtakuntaan, Illyricumin joukkojen komentaja Ingenuus nousi kapinaan ja julistautui keisariksi. Gallienus kokosi kuitenkin nopeasti joukkonsa ja kukisti kapinan kenraali Aureoluksen johdolla Mursassa, ennen kuin Ingenuus ehti tehdä mitään. Kapina syttyi todennäköisesti vuonna 260, mutta ajankohdaksi on arveltu myös vuotta 258, jolloin Gallienuksen poika Valerianus II yllättäen kuoli.[14][22]

Pian Ingenuuksen kapinan jälkeen Pannonian legioonat nousivat jälleen kapinaan ja julistivat kenraali Regalianuksen keisariksi. Tämä lyötti keisariutensa kunniaksi Carnuntumissa kolikoita, joissa oli sekä Regalianuksen että hänen vaimonsa nimi. Regalianus kuitenkin kuoli vuonna 261, mahdollisesti sarmaattien hyökkäyksessä.[20]

Itäisten provinssien vallananastajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Macrianukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gallienuksen vaimo Julia Cornelia Salonina.

Syyriassa Macrianus ja Ballista olivat joukkojensa suosiossa, koska he olivat menestyneet sodassa persialaisia vastaan. Macrianus pysyi aluksi uskollisena Gallienukselle mutta pettyi sitten häneen, koska ei hyökännyt Saporia vastaan.[19] Idän armeija päättikin julistaa Macrianuksen keisariksi, mutta hän kuitenkin kieltäytyi vedoten ikäänsä ja terveyteensä ja nimitti poikansa Macrianus nuoremman ja Quietuksen keisareiksi, ja Ballistasta tuli pretoriaaniprefekti. Tämä tapahtui todennäköisesti elokuussa 260.[23] Valtakunnan itäiset provinssit Aegyptus mukaan lukien ilmoittivat heti tukevansa uusia keisareita, ja heidän kunniakseen lyötiin kolikoita. Keväällä 261 molemmat Macrianukset kokosivat armeijansa ja marssivat länteen kohti Gallienuksen joukkoja. Syksyllä Gallienuksen kenraalien Aureoluksen ja Domitianuksen johtama armeija löi Macrianusten joukot Illyriassa. Tappion jälkeen omat sotilaat murhasivat Macrianukset. Pian sen jälkeen Palmyran hallitsija Septimius Odaenathus kukisti Quietuksen ja Ballistan joukot Syyriassa ja nousi käytännössä valtakunnan itäosissa olevien joukkojen johtoon.[24]

Gallienus ei pystynyt sillä hetkellä käynnistämään minkäänlaista sotaretkeä idän provinssien valloittamiseksi ja turvaamiseksi. Koska Odaenathus piti provinssit rauhallisina ja taisteli menestyksekkäästi persialaisia vastaan, Gallienus päätti tunnustaa hänet Palmyran hallitsijaksi ja nimitti hänet duxiksi (dux Romanorum, suom. roomalainen johtaja) ja antoi hänelle arvonimen Corrector Totius Orientis (suom. Idän komentaja).[25] Vuonna 262 Odaenathus teki Gallienuksen nimissä sotaretken persialaisia vastaan Mesopotamiassa. Hän valtasi takaisin Nisibiksen ja Carrhaen ja saattoi päästä Persian pääkaupungin Ktesifonin porteille asti. Odaenathus teki myös toisen sotaretken noin vuoden 266 tienoilla. Gallienus joutui luottamaan lujasti Odaenathukseen idässä, sillä hänellä itsellään oli suuria ongelmia valtakunnan länsipuolella.[19]

Valens ja Piso
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Macrianusten joukot marssivat Balkanilla länteen, he kohtasivat Achaean ja ehkä myös Macedonian provinssien maaherran Valensin, joka pysyi yhä uskollisena Gallienukselle. Jompikumpi Macrianuksista lähetti kenraali Pison kukistamaan Valensia. Thessaliaan päästyään Piso julistautui keisariksi, mutta Valensin joukot surmasivat hänet. Pian omat sotilaat murhasivat myös Valensin. Ei ole varmaa, julistautuiko Valens keisariksi omasta tahdostaan vai miestensä painostuksesta, sillä tapahtumista tiedetään erittäin vähän. Valensin ja Pison kapinan ajankohta on todennäköisesti vuosi 261.[26]

Mussius Aemilianus ja Memor
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gallienuksen rintakuva noin vuodelta 261. Louvre.

Macrianusten kapinan kukistumisen jälkeen Aegyptuksen prefekti L. Mussius Aemilianus kapinoi vuonna 261 tai 262. Aemilianus oli tukenut Macrianuksia, mutta heidän kuoltuaan hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää nousta valtaan itse. Gallienuksen lähettämä kenraali Aurelius Theodotus onnistui kuitenkin kukistamaan kapinan maaliskuussa 262, minkä jälkeen Aemilianus teloitettiin.[27] Pian Theodotuksen sotilaat surmasivat myös Memor-nimisen upseerin, joka oli vastannut Egyptin ja Rooman välisestä viljahuollosta.[28]

Kuvitteelliset vallananastajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erään Trebellianuksen kerrotaan julistautuneen keisariksi Isauriassa Vähässä-Aasiassa. Historia Augustan mukaan hän hallitsi Kilikiaa, mutta pian hänet surmasi Gallienuksen duxin ja Aurelius Theodotuksen veli Camsisoleus. Nykyään Trebellianusta kuitenkin pidetään sepitteellisenä henkilönä. Historia Augustan lisäksi myös Eutropius mainitsee hänet, mutta Eutropius on varmasti sekoittanut Trebellianuksen toiseen usurpaattoriin, Regalianukseen.[29]

Historia Augusta mainitsee myös Celsus-nimisen entisen tribuunin, joka asui maatilallaan African provinssissa. Hän oli maineikas ja tunnettu oikeudenmukaisuudestaan, minkä vuoksi provinssin prokonsuli Vibius Passienus ja dux Fabius Pomponianus julistivat hänet keisariksi. Mutta jo viikon kuluttua Gallienuksen sukulaisen Gallienan sanotaan murhanneen Celsuksen, jonka ruumis heitettiin koirille. Historia Augustan mainitsemat henkilöt ja tapahtumat ovat kuitenkin varmasti keksittyjä.[29]

Historia Augustan mukaan myös eräs Saturninus julistautui keisariksi, mutta pian omat sotilaat murhasivat hänetkin. Saturninuskin on Historia Augustan kirjoittajan omaa keksintöä.[29]

Postumuksen kapina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakavin kapina puhkesi Galliassa, missä sotilaat julistivat touko-heinäkuussa 260 Ala-Germanian maaherran Postumuksen keisariksi. Zosimoksen mukaan Postumus aikoi jakaa frankeilta saadun sotasaaliin sotilailleen, mutta sitä eivät pretoriaaniprefekti Silvanus ja Gallienuksen poika Saloninus kuitenkaan hyväksyneet. Vihastuneet sotilaat julistivat Postumuksen keisariksi, jolloin tämä lähti Silvanusta ja Saloninusta vastaan. Postumuksen armeija piiritti heidät Colonia Agrippinassa. Saloninus yritti saada kaupungin asukkaiden ja joukkojen tuen puolelleen, mutta turhaan. Muutaman viikon piirityksen jälkeen kaupunkilaiset päättivät murhata Silvanuksen ja Saloninuksen, minkä jälkeen he avasivat ovensa Postumukselle. Gallienus, jolla oli tuolloin kädet täynnä töitä germaanien ja lukuisten usurpaattoreiden vuoksi, ei pystynyt tekemään mitään piiritettyjen hyväksi.[20] Loppukesällä Postumus hallitsi jo Gallian, Germanian, Raetian ja Britannian provinsseja,[30] ja vuonna 261 myös Hispania siirtyi Postumuksen puolelle.[31] Hänestä tuli uuden valtakunnan keisari, ja hän nimitti pretoriaanikaartinsa, senaatin ja kaksi konsulia. Postumuksen perustamaa keisarikuntaa kutsutaan Gallian keisarikunnaksi.[32]

Gallienus ei pystynyt vastatoimiin Postumuksen hallussa olevien provinssien valloittamiseksi. Postumuskaan ei ollut halukas marssimaan Roomaan vaan keskittyi vahvistamaan valtaansa ja jälleenrakentamaan germaanien hyökkäyksissä tuhoutuneita kaupunkeja.[31] Tämä antoi Gallienukselle mahdollisuuden keskittyä Italian, Pohjois-Afrikan, Egyptin, Tonavan provinssien ja Kreikan käsittäneen keskushallintonsa turvaamiseen. Vuoteen 262 mennessä kaikki kapinat idässä oli kukistettu, ja jäljellä oli ainoastaan Postumus. Vaikka Gallienus oli halukas kostamaan poikansa puolesta, hänen täytyi vielä vahvistaa asemaansa Rooman hallussa olevilla alueilla. Hänen kerrotaan myös haastaneen Postumuksen kaksintaisteluun, josta tämä kieltäytyi.[20]

Vuodet 262–265

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gallienuksen riemukaari.

Vuoden 262 lopulla valtakunta alkoi jo olla rauhallisempi. Gootit tekivät yhä ryöstöretkiä meriteitse Vähään-Aasiaan mutta tämä alue oli Odaenathuksen vastuulla. Gallienus piti suuret juhlat kymmenvuotisen kautensa kunniaksi (Decennalia).[33] Pidettiin loistelias triumfi, johon otti osaa muun muassa senaattoreita, ritareita, gladiaattoreita, sotilaita ja vieraiden kansojen edustajia. Lisäksi kansalle järjestettiin kisoja ja muuta viihdykettä, jolla nostettiin Gallienuksen suosiota. Juhlat muistuttivat Philippus Arabsin Rooman 1000-vuotisjuhlia vuonna 248.[7] Gallienus samastui voimakkaisiin roomalaisiin jumaliin, kuten Juppiteriin ja Herakleeseen. Hän myös julisti olevansa Apollon, Dianan ja Solin suojeluksessa. Näitä jumalia juhlistettiin Gallienuksen lyöttämissä kolikoissa. Myöhemmissä kolikoissa Gallienus esiteltiin eräänlaisena jumalana ja valtakunnan pelastajana.[34] Roomassa ritari Marcus Aurelius Victor muutti Porta Esquilinan portin riemukaareksi ja omisti sen keisari Gallienukselle ja hänen vaimolleen Cornelia Saloninalle.[35]

Vuosina 262–265 valtakunnassa oli suhteellisen rauhallista ja Gallienus ehti omistautua filosofialle, erityisesti platonismille. Hän ihaili varsinkin Plotinosta. Gallienus suunnitteli antavansa maata Campaniasta Plotinokselle ja hänen oppilailleen opiskelua varten, mutta keisarin hovissa vastustettiin sitä. Siitä huolimatta Plotinoksen koulu kukoisti ja hän sai runsaasti seuraajia. Gallienuksen mielenkiinto ei rajoittunut ainoastaan filosofiaan, vaan hän oli hyvin kiinnostunut myös kirjallisuudesta, runoudesta ja taiteesta.[36] Hän kirjoitti keisarikautensa aikana useita runoja.[37] Näiden lisäksi Italian puolustusta vahvennettiin.[33]

Gallienuksen aikana veistoksissa alkoi näkyä uusi tyyli, jossa keisarin jumalallisuutta korostettiin. Piirteet muuttuivat abstraktimmiksi ja jäykemmiksi ja silmät olivat suuntautuneet yläviistoon. Tätä suuntausta monet Gallienuksen seuraajat 300-luvulla noudattivat.[38]

Vuonna 264 Gallienus vieraili myös Ateenassa, missä hänet nimitettiin kaupungin arkontiksi, minkä jälkeen hän tutustui Eleusiin mysteereihin. Gallienuksen vihamiehet kuitenkin käyttivät hänen poissaoloaan hyväkseen ja syyttivät keisaria velvollisuuksiensa laiminlyömisestä.[36][33]

Hyökkäys Galliaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 265 Gallienus päätti hyökätä Postumuksen hallitsemaan Galliaan. Hän otti mukaan kenraali Aureoluksen komentaman ratsuväen, ylitti Alpit ja marssi syvälle Galliaan. Gallienus kukisti Postumuksen joukot taistelussa mutta ei onnistunut saamaan lopullista voittoa, koska ratkaisevalla hetkellä Aureolus empi tai oli tottelematta käskyjä. Gallienus soi kuitenkin Aureolukselle armahduksen eikä rangaissut häntä mitenkään. Tämän jälkeen Gallienus aloitti hyökkäyksen uudestaan, mutta eräässä piirityksessä hän haavoittui vakavasti nuolesta ja joutui perääntymään. Koko sotaretki keskeytettiin, ja tilanne säilyi ratkaisemattomana.[39]

Gallienus oli seitsemännen kerran konsulina vuonna 266 erään Sabillinuksen kanssa. Hän joutui matkustamaan Tonavalle, missä hän taisteli gootteja vastaan.[36]

Goottien hyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Goottien hyökkäykset vuosina 267–269.

Myöhään kesällä 267 gootit tekivät massiivisen maa- ja merihyökkäyksen Balkanille ja Vähään-Aasiaan.[33] Gallienus jätti Aureoluksen Pohjois-Italiaan vartioimaan Alppien solia Postumuksen joukkojen varalta ja lähti itse itään kohti Balkania.[40]

Sillä aikaa herulien heimoon kuuluneiden goottien laivasto purjehti Mustanmeren länsirannikkoa pitkin etelään ja hyökkäsi matkalla moniin kaupunkeihin, muun muassa Byzantioniin. Vaikka laivasto onnistuttiin osittain voittamaan Bithynian rannikolla, gootit purjehtivat Dardanellien läpi Egeanmerelle. He hyökkäsivät useisiin kreikkalaisiin satamakaupunkeihin Lemnoksella ja Skyroksella, rantautuivat Attikassa ja ryöstivät Ateenan. Erään tarinan mukaan gootit taivuteltiin säästämään kaupungin kirjastot, jotta kreikkalaiset pystyisivät opiskelemaan. Gootit jatkoivat Korintin kannaksen läpi lounaaseen, missä he ryöstivät Korintin, Spartan ja Argoksen, mutta kun he olivat palaamassa kohti Ateenaa, historioitsija Deksippoksen komentamat miliisijoukot pysäyttivät heidät. Gootit kääntyivät pohjoiseen ja kulkivat Boiotian läpi, missä he kohtasivat roomalaisen kenraali Marcianuksen armeijan. Marcianus ei saanut gootteja kokonaan pysäytetyksi, mutta onnistui ajamaan heidät talven tullen pohjoiseen kohti Macedoniaa, minne Gallienuksen joukot olivat marssimassa lännestä.[41]

Maitse tulleet gootit hyökkäsivät Traakiaan ja piirittivät Filippopoliin mutta epäonnistuivat sen valtaamisessa.[33] Gallienuksen armeija löi gootit keväällä 268 Nestosjoen lähettyvillä, Makedonian ja Traakian rajalla. Taistelu ei tosin ollut ratkaiseva, mutta Gallienus onnistui pääsemään sopimukseen goottien kanssa ja päästi heidät palaamaan rauhassa pohjoiseen kotiseuduilleen.[42] Hän tarjosi goottien päällikölle Naulobatukselle konsulin arvoa ja virkaa Rooman armeijassa. Goottien piti luovuttaa sotilaita Rooman armeijaan, mutta suunnitelma ilmeisesti epäonnistui.[43]

Vuonna 267 Odaenathus murhattiin idässä ja hänen vaimonsa Zenobia nosti noin 7-vuotiaan poikansa Vaballathuksen valtaistuimelle. Hän peri isänsä virat ja tittelit mutta todellista valtaa piti Zenobia, jonka aikana Palmyra irtautui Rooman vaikutuspiiristä.[38]

Aureoluksen kapina ja Gallienuksen kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian kuitenkin tuli tieto, että Aureolus oli noussut kapinaan Pohjois-Italiassa, ilmoittanut tukevansa Postumusta ja lyöttänyt Mediolanumissa kolikoita hänen nimissään. Aureolus yritti näin saada Postumuksen puolelleen, mutta hän epäonnistui, sillä Postumus ei halunnut puuttua asiaan.[42] Gallienuksen ja Aureoluksen välit eivät olleet hyvät ja Aureolus oli ilmeisesti tyytymätön Gallienuksen hallintoon.[33]

Gallienus kokosi nopeasti niin suuren armeijan kuin pystyi, lähti kohti Italiaa ja jätti kenraali Marcianuksen Balkanille. Alkukesästä 268 Gallienus pääsi Pohjois-Italiaan, missä hän kohtasi Aureolukselle uskolliset joukot. Gallienuksen armeija voitti ensimmäisen taistelun Pons Aureoluksessa, ja Aureoluksen joukot joutuivat perääntymään Mediolanumiin, joka piiritettiin. Piirityksen jatkuessa jotkut Gallienuksen Illyrian armeijan upseereista osoittivat tyytymättömyytensä keisarin politiikkaa ja hänen kiinnostustaan ei-perinteistä uskontoa ja filosofiaa kohtaan.[33] Heihin kuului pretoriaaniprefekti Aurelius Heraclianus, ratsuväen komentaja Marcus Aurelius Claudius sekä todennäköisesti myös kenraali ja tuleva keisari Lucius Domitius Aurelianus. He alkoivat suunnitella keisarin salamurhaa. He ottivat juoneen mukaan dalmatialaisen ratsuväenkomentajan Cecropiuksen, ja myös kenraali Marcianus lupasi tukea salaliittolaisia.[44]

Suunnitelma päätettiin toteuttaa joko heinä–elokuussa[45] tai syyskuun[46][44] alussa. David Potterin mukaan kesällä[47] ja Christopher S. Mackayn mukaan kesän lopulla tai syksyn alussa.[48] Gallienuksen murhasta on monia versioita, mutta tunnetuin ja dramaattisin on Zosimoksen. Hän kertoo, että kun Gallienus oli eräänä iltana teltassa syömässä, Cecropius juoksi sisään ja kertoi keisarille, että vihollisen joukot olivat hyökkäämässä. Gallienus ryntäsi nopeasti ulos ilman henkivartijoitaan, jolloin Cecropius murhasi hänet. Sen jälkeen Claudius julistettiin keisariksi.[49] Gallienus haudattiin 14 kilometriä Roomasta etelään Via Appian varrella olevaan hautaan.[50]

Gallienuksen armeijauudistukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratsuväkiarmeija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gallienuksen lyöttämä Antoninianus Legio III Italican kunniaksi. Vasemmalla on keisarin kuva ja teksti "GALLIENVS AVG" (Gallienus Augustus), oikealla legioonan tunnus haikara ja teksti "LEG III ITAL VI P VI F" (Legio III Italica VI Pia VI Fidelis, suom. kolmas italialainen legioona, kuusi kertaa uskollinen ja kuusi kertaa luotettava).

Toistuvat kapinat ja germaanien hyökkäykset eri puolilla valtakuntaa vaativat armeijalta liikkumiskykyä ja nopeutta. Gallienus päätti siksi perustaa erityisen ratsuväkiarmeijan, joka pystyisi siirtymään nopeasti aina sinne, missä tilanne oli vaarallisin. Uuteen ratsuväkiarmeijaan kuului muun muassa tavallisia alae- ja cohortes equitatae -ratsuväkiyksiköitä legioonista sekä mauri- ja osroeneratsuväkeä, jotka Severus Alexander toi Reinille vuonna 235. Lisäksi siihen kuului dalmatialaista ratsuväkeä (equites Dalmatae), joka oli todennäköisesti värvätty paikallisten heimojen parista. Uuden armeijan komentoon Gallienus nimitti kenraali Aureoluksen. Sen asemapaikka oli Pohjois-Italiassa Pojoen ja Mediolanumin lähistöllä, missä oli runsaasti hevosille sopivaa laidunmaata. Alueelta pääsi myös nopeasti Tonavan alueen provinsseihin.[51]

Uudistus osoittautui hyväksi, mutta Gallienuksen kuoleman jälkeen uudet yksiköt lakkautettiin. Vasta keisari Diocletianus 20 vuotta myöhemmin alkoi taas muodostaa ratsuväkiarmeijaa.[52]

Muita uudistuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden ratsuväkiarmeijan lisäksi Gallienus käynnisti muitakin uudistuksia. Hän joutui taistelemaan monissa sodissa, joissa alempiarvoisten upseerien päätökset saattoivat ratkaista tärkeän taistelun kulun. Aikaisemmin upseerit olivat olleet pääasiassa senaattorisäätyläisiä, ja heillä ei juuri ollut kokemusta sodankäynnistä. Gallienus esti senaattorien pääsyn korkeisiin sotilasvirkoihin ja nimitti niihin armeijan riveistä nousseita sotilaita ja ritarisäätyläisiä, jotka olivat paljon kokeneempia ja myös luotettavampia. Tämä tietysti haittasi monien senaattorien uraa ja herätti tyytymättömyyttä keisaria kohtaan. Piirtokirjoituksista on päätelty, että tämä uudistus tapahtui vuonna 262.[53] Ritareita nimitettiin pääasiassa legioonien johtoon ja provinssien maaherroiksi.[54] Sen ansiosta tavallisen rivisotilaan oli paljon helpompi nousta korkeisiin virkoihin ja jopa ritarisäätyyn tai senaattiin asti.[55]

Gallienus otti käyttöön myös erityisen kultarahan, multiplan, jolla maksettiin sotilaiden palkat. Sen arvo pysyi vakaana toisin kuin yleisesti käytetyn hopearahan, jonka arvo laski 260-luvulla pohjalukemiin.[56]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valerianus
Valerianus
Egnatia Mariniana Valerianus
Cornelia Salonina
Cornelia Salonina
Valerianus II
Valerianus II
Cornelia Salonina Valerianus II
Saloninus
Saloninus
Saloninus

Gallienuksen vanhemmat olivat Valerianus ja Egnatia Mariniana, ja hänellä oli veli, Valerianus nuorempi. Kun Gallienus nousi vuonna 253 valtaan yhdessä isänsä kanssa, hän oli ollut naimisissa Julia Cornelia Saloninan kanssa jo ainakin kymmenen vuotta. Heillä oli silloin kaksi poikaa, vanhempi Valerianus II ja nuorempi Saloninus, joka oli syntynyt noin vuonna 242. Valerianus II kuoli vuonna 258, luultavasti sairauteen, ja Saloninus sai surmansa vuonna 260 Colonia Agrippinassa. Noin 258–260 Gallienus otti jalkavaimokseen markomannikuningas Attaloksen tyttären Pipan. Vuoden 265 tienoilla syntyi Gallienuksen ja Cornelia Saloninan kolmas poika Marinianus, joka oli myös konsulina vuonna 268, vaikka olikin vasta kolmivuotias. Myös Marinianus ja Cornelia Salonina luultavasti murhattiin Gallienuksen kuoleman jälkeen.[57][6][7]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gallienuksen kausi oli harvinaisen pitkä, sillä hän ehti hallita peräti 15 vuotta aikana, jolloin Rooman valtakunta oli toistuvissa vaikeuksissa ja keisarit pysyivät vallassa keskimäärin runsaat kaksi vuotta. Hänen armeijauudistuksensa ja voittonsa ulkoisista vihollisista auttoivat myöhempiä keisareita elvyttämään Rooman valtakuntaa ja selviämään 200-luvun kriisistä.[18] Gallienus suosi kristittyjä ja antoi heille miltei laillisen aseman, mikä vahvisti kristinuskoa ja auttoi sitä selviytymään tulevista vainoista. Hän oli kuitenkin senaattoreiden epäsuosiossa, koska hän oli estänyt heidän pääsynsä korkeisiin sotilasvirkoihin. Myöhemmät historiankirjoittajat olivat senaattoreita, joten he kirjoittivat Gallienuksesta erittäin negatiivisesti ja juuri senaattoreiden näkökulmasta.[58] Silti Gallienuksen ja senaatin välit eivät koskaan tulehtuneet pahemmin.[59]

Armeija piti Gallienuksesta, ja hänen murhansa jälkeen Claudius Gothicus joutui rauhoittamaan kapinamielialassa olleen armeijan rahapalkkioin.[60] Claudius pakotti senaatin julistamaan Gallienuksen jumalaksi (Divus Gallienus) ja teki hänen murhastaan rikollisen teon. Cecropius ja pretoriaaniprefekti Heraclianus murhattiin, tai he tekivät itsemurhan.[61] Claudius yritti näin laillistaa vallankaappaustaan ja rauhoitella Gallienuksen kannattajia. Se onnistuikin hyvin, sillä Claudius sai myöhemmin erittäin hyvän maineen.[62] Aurelius Victorin mukaan Gallienus nimitti kuolinvuoteellaan Claudiuksen seuraajakseen, mutta se on epätodennäköistä.[7]

Gallienuksen ajalla rahan arvo heikentyi miltei olemattomiin, mutta sitä tarvittiin kuitenkin yhä enemmän kansalaisten ja armeijan tyydyttämiseksi. Siksi hän perusti useita rahapajoja ympäri valtakuntaa lyömään pääasiassa arvottomia kolikoita. Gallienuksen ajan yli 1 500 erilaista kolikkoa ovat kuitenkin olleet hyödyksi monille nykyajan numismaatikoille ja historioitsijoille. He ovat pystyneet selvittämään useita keisarillisen propagandan käyttämiä keinoja.[56]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuuslähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • John Bray: Gallienus: A Study in Reformist and Sexual Politics. Wakefield Press, 1997. ISBN 1862543372 (englanniksi)
  • Paavo Castrén & Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
  • Pat Southern: The Roman Empire from Severus to Constantine. Routledge, 2001. ISBN 0-415-23943-5 (englanniksi)
  • Alaric Watson: Aurelian and the third century. Routledge, 1999. ISBN 0-415-07248-4 (englanniksi)
  • Chris Scarre: Chronicle of the Roman Emperors. Thames and Hudson Ltd., 1995. ISBN 0-500-05077-5 (englanniksi)
  • David S. Potter: The Roman Empire at Bay: AD 180-395. Routledge, 2004. ISBN 0415100585 (englanniksi)
  • Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit. Karisto, 2005. ISBN 951-23-4546-3
  • Bowman et al.: The Cambridge Ancient History XII, The Crisis of Empire, A.D. 193–337. Cambridge University Press, 2005. ISBN 978-0-521-30199-2 (englanniksi)

Verkkolähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Christian Körner: Usurpers under Gallienus 6.12.1999. De Imperatoribus Romanis: An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 17.3.2009. (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Scarre s. 174
  2. ↑ Paavo Castrén & Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja, s. 186. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
  3. ↑ Richard D. Weigel: Valerian (A.D. 253-260) and Gallienus (A.D. 253-268) 3.8.1998. De Imperatoribus Romanis: An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 25.2.2009. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Rooman keisarit s. 254–255
  5. ↑ Ronald Syme: Historia Augusta Papers, s. 197. Oxford: The Clarendon Press, 1983. ISBN 0198148534 (englanniksi)
  6. ↑ a b c d Jona Lendering: Gallienus Livius.org. Arkistoitu 29.1.2013. Viitattu 25.2.2009. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e f Richard D. Weigel: Claudius II Gothicus 19.6.2001. De Imperatoribus Romanis: Roman Emperors. Viitattu 11.2.2009. (englanniksi)
  8. ↑ Bray s. 25–29
  9. ↑ a b Southern s. 78
  10. ↑ Jona Lendering: Cornelia Salonina 22.1.2007. Livius.org. Arkistoitu 18.2.2013. Viitattu 25.2.2009. (englanniksi)
  11. ↑ Bray s. 16
  12. ↑ a b c Cambridge Ancient History s. 42–43
  13. ↑ Southern s. 79
  14. ↑ a b Watson s. 33
  15. ↑ Jona Lendering: Legio III Augusta Livius.org. Arkistoitu 8.11.2014. Viitattu 4.11.2009. (englanniksi)
  16. ↑ a b Watson s. 28–29
  17. ↑ a b Southern s. 81
  18. ↑ a b Bray s. 313–314
  19. ↑ a b c d Cambridge Ancient History s. 44–45
  20. ↑ a b c d Watson s. 34–35
  21. ↑ a b Körner: Introduction
  22. ↑ William Leadbetter: Ingenuus (260 A.D.) 24.9.1998. De Imperatoribus Romanis: An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 17.3.2009. (englanniksi)
  23. ↑ Potter s. 256
  24. ↑ Watson s. 31–32; Körner: Usurpers in the east: The Macriani and Ballista
  25. ↑ Southern s. 100–101; Watson s. 32
  26. ↑ Körner: Usurpers in Achaea: Valens and Piso
  27. ↑ Southern s. 103
  28. ↑ Körner: Usurpers in Egypt: Mussius Aemilianus and Memor
  29. ↑ a b c Körner: Fictitious usurpers: Trebellianus, Celsus and Saturninus
  30. ↑ Potter s. 257
  31. ↑ a b Scarre s. 176
  32. ↑ Rooman keisarit s. 279
  33. ↑ a b c d e f g Cambridge Ancient History s. 46–47
  34. ↑ Southern s. 104–105
  35. ↑ Jona Lendering: Rome: Arch of Gallienus 13.12.2008. Livius.org. Arkistoitu 1.3.2010. Viitattu 28.2.2009. (englanniksi)
  36. ↑ a b c Southern s. 105
  37. ↑ Scarre s. 175
  38. ↑ a b Rooman keisarit s. 258–259
  39. ↑ Bray s. 136–138; Watson s. 35–36
  40. ↑ Watson s. 39
  41. ↑ Watson s. 39–40
  42. ↑ a b Watson s. 40
  43. ↑ Rooman keisarit s. 261
  44. ↑ a b Watson s. 41
  45. ↑ Southern s. 106–107
  46. ↑ Cambridge Ancient History s. 48
  47. ↑ Potter s. 264
  48. ↑ Christopher S. Mackay: Ancient Rome: a military and political history, s. 274. Cambridge University Press, 2004. ISBN 0521809185 (englanniksi)
  49. ↑ Southern s. 106; Scarre s. 182
  50. ↑ Scarre s. 182
  51. ↑ Southern s. 88–89
  52. ↑ Rooman keisarit s. 259
  53. ↑ Cambridge Ancient History s. 158–162
  54. ↑ Southern s. 91–93
  55. ↑ Rooman keisarit s. 259–260
  56. ↑ a b Rooman keisarit s. 260
  57. ↑ Watson s. 33, 35, 41–42; Scarre s. 178
  58. ↑ Rooman keisarit s. 263
  59. ↑ Southern s. 94
  60. ↑ Southern s. 108
  61. ↑ Watson s. 42
  62. ↑ Rooman keisarit s. 264

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
Aemilianus 		Rooman keisari
Valerianuksen kanssa
253–260 		Seuraaja:
Gallienus
Edeltäjä:
Valerianus 		Rooman keisari
260–268 		Seuraaja:
Claudius Gothicus
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Gallienus&oldid=22776229”