Infrastruktuuri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Liikenneinfrastruktuuria: moottoritieliittymä Ridderkerkissä, Alankomaissa.

Yhteiskunnan infrastruktuuri (perusrakenteet ja varusrakenne[1]) muodostuu niistä palveluista ja rakenteista, jotka mahdollistavat yhteiskunnan toiminnan. Infrastruktuuri jakautuu sosiaaliseen ja tekniseen infrastruktuuriin.

Sosiaalinen infrastruktuuri sisältää julkiset ja yksityiset palvelut.

Teknisen infrastruktuuriin piiriin kuuluvat liikenneverkot, energiahuollon verkostot, jätehuolto, vesihuolto (vedenotto, -puhdistus ja -jakelu, sade- ja jätevesiviemärit sekä jäteveden puhdistus), tietoliikenneverkot sekä niin sanottu sinivihreä infrastruktuuri eli viher- ja vesialueet.[2]

Lisäksi infrastruktuuriin kuuluvat rakennukset, satamat, lentokentät sekä nykyiset sähköiset ohjelmistot ja palvelut ja näiden yhdessä muodostamat verkostot. Infrastruktuurin omistus ja ylläpito voi olla yksityistä tai julkisen vallan käsissä.[3]

Sanan etymologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Infrastruktuuri (alussa latinan sana infra, siis: alusrakenne) on pohjana oleva rakenne, johon laajempi ja moninaisempi toiminta tukeutuu.

Kriittinen infrastruktuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteiskunnan toiminnoille tärkeimpiä infrastruktuureja kutsutaan kriittisiksi infrastruktuureiksi. Useat yhteiskunnan eri alat, esimerkiksi pankki- ja rahoitusala, liikenne ja jakelu, energia, yleishyödylliset laitokset, terveydenhuolto, elintarvikehuolto, viestintä ja tärkeimmät valtion palvelut sisältävät osin kriittistä infrastruktuuria. Se, mitä aloja ja toimintoja käsite sisältää vaihtelee eri maissa.

Jotkin kriittiset osatekijät näillä aloilla eivät perinteisessä mielessä ole varsinaisesti infrastruktuuria, vaan toimintoja: verkostoja tai toimitusketjuja, joita käytetään tärkeiden tuotteiden tai palvelujen jakelussa. Esimerkiksi elintarvikkeiden tai veden toimitus kaupunkialueille on riippuvainen eräistä keskeisistä fyysisistä laitteista, mutta myös tuottajien, jalostajien, valmistajien, jakelijoiden ja jälleenmyyjien muodostamasta monimutkaisesta toimintaverkostosta.[3]

Kriittinen infrastruktuuri voidaan myös jakaa fyysiseen ja digitaaliseen infrastruktuuriin.[4]

Suomessa kriittisiin infrastruktuureihin kuuluvat seuraavat:[3]

  • Energialaitokset ja -verkot (esimerkiksi sähkön, öljyn ja kaasun tuotantolaitokset, varastointi- ja jalostuslaitokset, sekä siirto- ja jakelujärjestelmät)
  • Viestintä- ja tietotekniikka (esimerkiksi televiestintä- ja yleisradiojärjestelmät, tietokoneohjelmistot ja -laitteistot, sekä viestintäverkot kuten puhelinverkko tai Internet)
  • Rahoitusala (esimerkiksi pankki-, arvopaperi- ja sijoituspalvelut)
  • Terveydenhuolto (esimerkiksi sairaalat, terveydenhuoltolaitokset ja veripalvelu, laboratoriot ja apteekit, etsintä- ja pelastuspalvelut, hätäpalvelut)
  • Elintarvikkeet (esimerkiksi elintarviketurvallisuus, tuotantovälineet, tukkujakelu ja elintarviketeollisuus)
  • Vesi (esimerkiksi padot, sekä veden varastointi, käsittely ja vesiverkostot)
  • Liikenne (esimerkiksi lentokentät, satamat, rautatiet, julkisen liikenteen verkot, liikenteenvalvontajärjestelmät)
  • Vaarallisten aineiden tuotanto, varastointi ja kuljetus (esimerkiksi kemialliset, biologiset ja radiologiset aineet, sekä ydinmateriaali)
  • Julkinen sektori (esimerkiksi peruspalvelut, laitokset, tietoverkot, omaisuuserät, sekä kansallisesti merkittävät paikat ja muistomerkit).

Suomalaisen yhteiskunnan kehitys voidaan ajatella sarjana eri vaiheita: vuosisadan alussa painopisteenä oli tuotannollis-tekninen infrastruktuuri (esimerkiksi rautatiet, tiestö, viemäri-, juomavesi- ja puhelinverkostot). Seuraavana vuorossa olivat koulu- ja terveydenhoitojärjestelmät, sosiaaliset palvelujärjestelmät ja sosiaalista yhdenmukaisuutta lisäävät erilaiset tulonsiirtomekanismit. Nykyisin tuo luotu kokonaisuus on pidettävä koossa yhteiskunnan poliittisilla päätöksillä.[5] Uuden rakennettavan infrastruktuurin painopiste on siirtynyt tietoverkostoihin.

  1. Sanasuosituksia Kielikello 2/1980. Kotimaisten kielten keskus.
  2. Heinonen, Sirkka, Pirkko Kasanen, Mari Walls 2002: Ekotehokas yhteiskunta. Ympäristöklusterin kolmannen ohjelmakauden esiselvitysraportti. Suomen ympäristö 598
  3. a b c Axel Hagelstam: CIP – kriittisen infrastruktuurin turvaaminen. Käsiteanalyysi ja kansainvälinen vertailu 2005. Huoltovarmuuskeskus: Julkaisuja 1/2005. Viitattu 12.7.2007.
  4. Huoltovarmuuskeskus: CIIP-käsite 2007. Huoltovarmuuskeskus. Viitattu 12.7.2007.
  5. Ari Tarkiainen: LOPPURAPORTTI SOKORA II 1999. Pohjois- Karjalan ammattikorkeakoulu. Viitattu 12.7.2007.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]