Jimmy Carter

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jimmy Carter
Jimmy Carterin virallinen muotokuva vuodelta 1977.
Jimmy Carterin virallinen muotokuva vuodelta 1977.
Yhdysvaltain 39. presidentti
20. tammikuuta 1977 – 20. tammikuuta 1981
Varapresidentti Walter Mondale
Edeltäjä Gerald Ford
Seuraaja Ronald Reagan
Georgian 76. kuvernööri
12. tammikuuta 1971 – 14. tammikuuta 1975
Varakuvernööri Lester Maddox
Edeltäjä Lester Maddox
Seuraaja George Busbee
Henkilötiedot
Koko nimi James Earl Carter, Jr.
Syntynyt1. lokakuuta 1924 (ikä 100)
Plains, Georgia
Ammatti poliitikko, maanviljelijä, upseeri
Puoliso Rosalynn Smith Carter
Tiedot
Puolue Demokraatit
Uskonto baptisti
Kunnianosoitukset Nobelin rauhanpalkinto Nobelin rauhanpalkinto (2002)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

James Earl ”Jimmy” Carter, Jr. (s. 1. lokakuuta 1924 Plains, Georgia) on yhdysvaltalainen poliitikko ja Yhdysvaltain 39. presidentti (1977–1981).[1]

Carterin presidenttikautta sävyttivät taloudellinen laskusuhdanne ja loppupuolella Iranin panttivankikriisi. Vuoden 1980 vaaleissa hän hävisi selvin numeroin republikaanien Ronald Reaganille. Presidenttikauden jälkeen Carter on mennyt mukaan erilaisiin ihmisoikeuksia ja hyväntekeväisyyttä edistäviin hankkeisiin, usein nimeään kantavan Carter Centerin kautta. Jimmy Carter sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2002.[2]

Ura ennen politiikkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Carter valmistuu laivastoakatemiasta 1946. Vierellä tuleva puoliso Rosalynn Smith ja äiti Lillian Gordy Carter.

Carter on kotoisin pieneltä Plainsin paikkakunnalta (väkiluku 637 vuonna 2000) Georgiasta. Hän on ensimmäinen sairaalassa syntynyt Yhdysvaltain presidentti[3]. Carter liittyi laivastoon ja palveli sukellusveneissä Atlantilla ja Tyynellämerellä. Isänsä kuoleman jälkeen 1953 Carter erosi laivastosta ja alkoi hoitaa sukunsa maapähkinäfarmia Plainsissa.[4]

Georgian osavaltiosenaattorina ja kuvernöörinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carter aloitti poliittisen uransa paikallisen koulun johtokunnassa. Hän oli kaksi kautta Georgian osavaltion senaatissa 1960-luvulla.[4] Carterin vuoden 1970 kampanja oli avoimen rasistinen, hänen kannattajansa jakoivat Ku Klux Klanin kokouksiin kortteja, joissa vastaehdokas, kuvernööri Carl Sanders, kuvattiin mustien koripalloilijoiden kanssa. Sanders oli kieltänyt George Wallacea esiintymästä Georgiassa, mutta Carter lupasi kutsua ensi töikseen Wallacen puhumaan Georgian parlamentille. Vuonna 1968 Sanders osallistui Martin Luther Kingin hautajaisiin, Carter kieltäytyi osallistumasta.[5][6] Tultuaan valituksi kuvernööriksi Carter kuitenkin sanoi ensimmäisenä etelän viranhaltijana rotusyrjinnän ajan olevan ohi.[4] Vielä 15 vuotta aiemmin moisen mielipiteen esittäminen olisi merkinnyt poliittisen uran loppua Georgiassa. Carter oli kuvernöörinä 1971–1975.

Presidentinvaalit 1976

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvernööriytensä jälkeen Carter alkoi tavoitella presidentin virkaa. Hänen mahdollisuuksiaan demokraattisen puolueen esivaalissa 1976 pidettiin aluksi vähäisinä tunnetumpiin poliitikkoihin verrattuna. Presidentti Richard Nixonin eroon johtanut Watergate-skandaali oli kuitenkin tuoreessa muistissa ja äänestäjien luottamus poliitikkoihin oli alhainen. Tämä kääntyi valtakunnanpolitiikan ulkopuolelta tulleen, skandaaleissa ryvettymättömän Carterin eduksi, ja hänestä tuli esivaalien yllätysvoittaja.[4]

Varsinaisissa presidentinvaaleissa Carter kohtasi istuvan republikaanipresidentin Gerald Fordin.[1] Watergate-skandaali varjosti erityisen pahasti Fordia, sillä hän oli Nixonin entinen varapresidentti ja oli myöntänyt tälle kiistellyn armahduksen. Myös taloudellinen laskukausi haittasi hänen mahdollisuuksiaan. Ford oli ensimmäisissä mittauksissa kolmekymmentä prosenttiyksikköä Carterin takana, ja vaikka hän kykeni vaalikampanjan aikana kuromaan etumatkan lähes kiinni, Carter voitti prosenttiluvuin 50,1–48,0. Virkaanastujaispuheessaan 20. tammikuuta 1977 Carter vaati luotavaksi maailman, joka on turvallinen koko ihmiskunnalle ja jossa rauhanomainen järjestys ja moraaliset arvot vallitsevat.[7]

Presidenttikausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisäpolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jimmy Carter työpöytänsä ääressä Valkoisen talon Oval Officessa (1978)

Carter ilmoitti heti vaalivoittonsa jälkeen aikovansa muokata liittovaltion hallintorakenteista tehokkaampia vähentämällä ministeriöitä ja virkamiesten määrää sekä purkamalla liittovaltion sääntöviidakkoa. Kongressi kuitenkin katsoi hallintorakenteiden muuttamisen olevan sen vallassa, mutta Carterin onnistui saada esityksensä läpi republikaanien tuella.[8]

Virkaan astuttuaan Carter nimesi maan tärkeimmäksi ongelmaksi inflaation.[9] Carter julkaisi joulukuussa 1977 veroehdotuksensa, jossa yritysten verotusta olisi laskettu asteittain ja kaikkien tuloveroja olisi leikattu, pienituloisten eniten. Samalla tiettyjä veroetuja leikattaisiin. Kongressi lopulta hyväksyi verouudistuksen vaikkakin eri muodossa kuin Carterin esityksessä. Lokakuussa 1978 Carter tarttui inflaation hillitsemiseen muun muassa tarkastelemalla tiukemmin suurten yritysten hintapolitiikkaa ja verohelpotuksia sekä leikkaamalla valtion menoja. Carterin yrityksistä huolimatta inflaatio jatkoi kasvamistaan vielä vuoden 1980 alkuun asti. Sen jälkeen sen nousu taittui, mutta lisääntyneestä työttömyydestä tuli ongelma, josta seurasi jopa rotumellakoita.[10]

Carter ryhtyi uudistamaan työikäisten ja työkykyisten sosiaaliturvaa, sillä senhetkinen toimeentulotukijärjestelmä ei kannustanut työntekoon tai perheiden yhdessä pysymiseen. Carterin keväällä 1977 julkaisemassa ehdotuksessa lapsiperheiden vanhemmille etsittäisiin työpaikka, valtio subventoisi pieniä palkkatuloja sekä työkyvyttömille ja pienten lasten äideille taattaisiin kohtuullinen toimeentulo. Esitys kaatui kuitenkin kongressin vastustukseen, sillä se ei sopinut eri syistä vasemmistolaisille eikä talouskonservatiiveille.[11]

Carterin mielestä yhdysvaltalaiset tuhlasivat liikaa energiaa, joten hän lisäsi energian verotusta, rankaisi paljon kuluttavien autojen käytöstä ja korotti bensaveroa. Hän pyrki myös vähentämään öljyntuontia Yhdysvaltoihin sekä lisäämään kivihiilen ja ydinvoiman käyttöä. Carterin energiasuunnitelma herätti vastustusta kongressissa sekä etelävaltioissa. Energiapaketti meni läpi edustajainhuoneessa elokuussa 1977 ja senaatissa seuraavana vuonna vaikkakin huomattavasti muuttuneena.[12]

Carter peruutti helmikuussa 1977 joukon pato- ja vesivoimalaprojekteja niiden haitallisten ympäristövaikutusten vuoksi. Tätä kongressi ei hyväksynyt, ja lopulta Carter sai läpi vain puolet ehdottamistaan lakkautuksista.[13] Luontoa ja ympäristöä aina arvostanut Carter edisti ympäristölainsäädäntöä muutenkin paljon.[14]

Ulkopolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Carter ja Deng Xiaoping (1979)

Carter ilmoitti ulkopolitiikassaan pyrkivänsä ajamaan etenkin ihmisoikeuksia ja köyhyyden vähentämistä. Hän kiinnitti huomiota Neuvostoliiton ihmisoikeuksiin, uhkasi Latinalaisen Amerikan hallituksia tuen leikkaamisella, mikäli maat eivät parantaisi ihmisoikeustilannettaan, sekä vaati Etelä-Afrikassa vallan antamista mustalle enemmistölle jopa sotilasavun lakkauttamisen uhalla. Kiinan ihmisoikeusrikkeistä Carterin hallinto oli hiljaa, sillä Carter halusi normalisoida diplomaattisuhteet Kiinaan.[15] Diplomaattisuhteet Yhdysvaltain ja Kiinan kansantasavallan välillä solmittiin vuoden 1979 alussa, ja samalla suhteet Taiwaniin katkaistiin, mikä oli Pekingissä asetettu diplomaattisuhteiden solmimisen ehdoksi. Yhdysvaltalaiset konservatiivipoliitikot arvostelivat voimakkaasti Carterin päätöstä.[16]

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirjan kolmannessa "korissa” oli nostettu ihmisoikeuksien kunnioittaminen valtioiden välisten suhteiden yhdeksi mittariksi. Jimmy Carterin tinkimättömyys ihmisoikeuskysymyksissä johti Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisiin yhteenottoihin Etykin ensimmäisissä seurantakokouksissa, jotka pidettiin vuonna 1977 Belgradissa ja vuonna 1979 Madridissa.[17]

Carterin ulko- ja turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toimi puolalaissyntyinen Zbigniew Brzezinski, jonka asenne Neuvostoliittoa kohtaan oli selvästi Carteria jyrkempi.[18] Brzezinski julisti liennytyspolitiikan hiipuneen, minkä vuoksi Yhdysvaltain olisi tehostettava omien kansallisten etujensa ajamista maailmalla. Vietnamin sodan jäljiltä alamaissa olleita Yhdysvaltain asevoimia alettiin vahvistaa, ja Yhdysvallat kiinnostui jälleen myös Euroopasta. Sotilasliitto Naton eurooppalaisille jäsenmaille muodostui kuitenkin epämääräinen kuva Carterin hallinnon ulkopolitiikasta, sillä ulkoministeri Cyrus Vance pyrki ylläpitämään ja parantamaan neuvotteluyhteyksiä Moskovaan. Yhdysvaltain hallinnon sisäisissä kamppailuissa voiton vei usein Brzezinskin kovempi, patoamispolitiikkaa kannattanut linja.[19]

Carter luovutti vuonna 1977 tehdyllä sopimuksella Panaman kanavan panamalaisille vuonna 1999. Hän kutsui tekoa moraalisesti oikeaksi sekä hyödylliseksi Yhdysvaltain maineelle maailmalla.[20]

Carter sai vuonna 1978 aikaan Camp Davidin rauhansopimuksen Israelin ja Egyptin välille, mitä pidetään usein Carterin suurimpana ulkopoliittisena saavutuksena.[21] Sopimusta vastaan protestoivat voimakkaasti jyrkän linjan arabimaat Syyria, Algeria ja Irak sekä Palestiinan vapautusjärjestö PLO.[22]

Presidentti Carter ja Neuvostoliiton pääsihteeri Leonid Brežnev allekirjoittavat SALT II -sopimuksen (1979)

Kesäkuussa 1979 Carter solmi Neuvostoliiton kanssa SALT II -aserajoitussopimuksen. Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin Yhdysvaltain senaatti ei ratifionut sopimusta, mutta käytännössä maat panivat sopimuksen täytäntöön seuraavien vuosien aikana.[23] Afganistanin tapahtumien johdosta Carterin aloitteesta useat länsimaat boikotoivat Moskovan olympiakisoja 1980.[24]

Carterin virkakauden loppua varjostivat Yhdysvaltain Iranissa sijaitsevan Teheranin-suurlähetystön panttivankikriisi ja epäonnistunut vapautusyritys.[4] Kriisi romahdutti Carterin kansansuosion ja edesauttoi hänen vaalitappiotaan seuraavissa presidentinvaaleissa.[25] Iran ja Yhdysvallat pääsivät sopimukseen panttivankien vapauttamisesta 19. tammikuuta 1981, jolloin Carterin virkakautta oli jäljellä enää vajaa vuorokausi. Vapautetut yhdysvaltalaiset lähtivät Teheranista seuraavana päivänä pian sen jälkeen, kun uusi presidentti Ronald Reagan oli aloittanut virassaan. Carter tapasi vapautetut Wiesbadenissa Länsi-Saksassa ja sanoi Iranin syyllistyneen ”uskomattomaan raakuuteen” panttivankeja kohtaan, mikä kuohutti yhdysvaltalaisten mieliä.[26]

Arvostelua

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carteria on syytetty poliittisesta ja sotilaallisesta tuesta Indonesian hallitukselle Itä-Timorin miehityksen ja kansanmurhan aikana, jolloin kolmasosa Itä-Timorin väestöstä kuoli.[27] Carterin hallintoa on niin ikään syytetty Nicaraguan sandinistien poliittisten vastustajien tukemisesta CIA:n avulla sekä ennen että jälkeen sandinistien valtaannousun.[28] Carterin hallinto antoi myös merkittävää sotilaallista tukea El Salvadorin hirmuhallinnolle ainakin vuoteen 1980 asti.[29]

Kriitikoiden tekstissä siteerataan välillä myös Carterin lausuntoa, jonka mukaan "Yhdysvalloilla ei ole anteeksipyydettävää vietnamilaisilta, koska tuho oli molemminpuolista".[30]

Presidenttikauden jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jimmy Carter vuonna 2011
The Elders -ryhmän Martti Ahtisaari, Jimmy Carter ja Lakhdar Brahimi William Haguen seurassa (2013)

Hävittyään uudelleenvalinnan Ronald Reaganille Carter on keskittynyt erilaisiin ihmisoikeus- ja hyväntekeväisyyshankkeisiin, etupäässä vuonna 1982 perustetun Carter Centerin kautta. Se muun muassa valvoo vaaleja etupäässä Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa sekä osallistuu erilaisiin terveyskampanjoihin kehitysmaissa.

Carter vieraili Kuubassa toukokuussa 2002, jossa hän tapasi Fidel Castron ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä vuoden 1959 Kuuban vallankumouksen jälkeen.[31]

Carter sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2002 työstään rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi sekä taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edistämiseksi.[32]

Maaliskuussa 2004 Carter tuomitsi jyrkästi George W. Bushin ja Tony Blairin ajaman, sanojensa mukaan "valheisiin ja vääriin tulkintoihin perustuvan", Irakin sodan.

Vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassaan Palestine: Peace Not Apartheid Carter syytti Israelia palestiinalaisten maiden kolonisaatiosta ja piti sitä tärkeimpänä esteenä Lähi-idän rauhalle. Hän vertasi myös Israelin toimia Etelä-Afrikan apartheidiin.[33]

Vuonna 2007 Jimmy Carter väitti CNN-televisiokanavan haastattelussa, että Yhdysvallat kiduttaa sotavankejaan.[34]

Vuonna 2014 Carter sanoi, ettei käytä sähköpostia, sillä hän uskoo NSA:n vakoilevan häntä. Hän pitää maansa tiedustelupalvelujen suhtautumista tarkkailun oikeutukseen äärimmäisen vapaamielisenä.[35]

Jimmy Carter on Yhdysvaltain presidenteistä pitkäikäisin.

Carter kärsi vuonna 2015 maksasyövästä, joka levisi myös aivoihin. Joulukuussa hän kertoi aivosyöpänsä kadonneen, mutta hoitoja jatketaan edelleen.[36]

Syvästi uskonnollinen Carter toimi poliittisen uransa jälkeen pyhäkoulun opettajana.[37]

Yhdysvaltain presidentin toimessa olleista Jimmy Carter on ollut pisimpään eläkkeellä: 43 v 326 vrk[38] ja myös pitkäikäisin: 100 v 72 vrk.[39] Hän on ensimmäinen Yhdysvaltain presidenttinä toiminut henkilö, joka on elänyt satavuotiaaksi.[40][41]

18. helmikuuta 2023 uutisoitiin Carterin siirtyneen omasta tahdostaan saattohoitoon kotiinsa useiden sairaalassa vietettyjen hoitojaksojen jälkeen.[42][43] Elokuussa 2024 Carter kuitenkin sanoi yrittävänsä elää niin kauan, että pääsee äänestämään Kamala Harrisia marraskuun presidentinvaaleissa.[44][45]

Carter jäi leskeksi 19. marraskuuta 2023.[46]

Ufotapaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jimmy Carter on kertonut nähneensä UFO:n lokakuussa 1969. Myöhemmin tähtitieteilijät totesivat kuitenkin, että kyseessä oli todennäköisesti Venus-planeetta.[47] Kuvernöörinä ollessaan Carteria pyydettiin tekemään raportti näkemästään, minkä hän tekikin vuonna 1973. Vuonna 2023 Brian Dunningin The UFO Movie THEY Don't Want You to See -dokumentissa havainnon todetaan olleen bariumpilvi.[48] Jälkeenpäin Carter on sanonut, että ei enää koskaan tee pilaa ihmisistä, jotka sanovat nähneensä tunnistamattoman lentävän esineen.[49] 30. huhtikuuta 1977 arvostettu The Washington Post julkaisi aiheesta jutun etusivullaan, tosin kertoen virheellisesti tapauksen sattuneen vuonna 1973. Aihe oli esillä useissa medioissa 1970-luvulla. Havainnon todennäköinen selitys Venukseksi julkaistiin The Washington Postin artikkelissa 9. toukokuuta 1977.[50]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kantola, Markus: Jakautunut kansakunta: Yhdysvaltojen poliittinen historia Richard Nixonista Barack Obamaan. Gaudeamus, 2017. ISBN 978-952-495-419-8

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b James Carter The White House. Viitattu 30.9.2018.
  2. ↑ Jimmy Carter Biography Nobelprize.org. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  3. ↑ Just For Fun: Presidential Trivia National Park Service. Arkistoitu 29.3.2010. Viitattu 2.5.2010. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e Jimmy Carter Encyclopedia Britannica. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  5. ↑ Yarbrough: Carter a poster boy for 'acts based on racism' 2009. Online Athens. Arkistoitu 6.1.2010. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  6. ↑ Jimmy Carter's racist campaign of 1970 Washington Examiner. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  7. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1978, s. 35. Helsinki: Otava, 1977.
  8. ↑ Kantola 2017, s. 109.
  9. ↑ Kantola 2017, s. 109–110.
  10. ↑ Kantola 2017, s. 120–123.
  11. ↑ Kantola 2017, s. 116–118.
  12. ↑ Kantola 2017, s. 114–115.
  13. ↑ Kantola 2017, s. 111–112.
  14. ↑ Kantola 2017, s. 124–125.
  15. ↑ Kantola 2017, s. 126–127.
  16. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1980, s. 34. Helsinki: Otava, 1979.
  17. ↑ Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 65. Helsinki: Otava, 2003.
  18. ↑ Ilkka Pastinen: Uusi maailmanjärjestys: kylmästä sodasta globalisaatioon, s. 46. Helsinki: Otava, 2007.
  19. ↑ Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 258–259. Helsinki: Otava, 2006.
  20. ↑ Kantola 2017, s. 127–128.
  21. ↑ Kantola 2017, s. 129.
  22. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1980, s. 14. Helsinki: Otava, 1979.
  23. ↑ Kantola 2017, s. 130–131.
  24. ↑ Moscow 1980 – A story of the NZ Boycott New Zealand Olympic Committee. 2.9.2010. Arkistoitu 11.6.2011. Viitattu 30.9.2018 (englanniksi).
  25. ↑ Kantola 2017, s. 132.
  26. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1982, s. 36. Helsinki: Otava, 1981.
  27. ↑ Stephen R. Shalom, Noam Chomsky, & Michael Albert: East Timor Questions & Answers 1999. Z Magazine. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  28. ↑ Understanding the Iran Contra Affair Brown University. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  29. ↑ Central America, 1977–1980 US Department of State, Office of the Historian. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  30. ↑ Mickey Z: Noble Carter? The Legacy of Jimmy Carter ZNet – Foreign Policy. 11.10.2002. Arkistoitu 5.3.2008. Viitattu 30.9.2018 (englanniksi).
  31. ↑ Castro opens doors wide for Carter 2002. CNN. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  32. ↑ The Nobel Peace Prize for 2002 The Nobel Foundation 11.10.2002
  33. ↑ DeYoung, Karen: Carter Book on Israel 'Apartheid' Sparks Bitter Debate 7.12.2006. Washington Post. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  34. ↑ Carter says U.S. tortures prisoners CNN. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  35. ↑ Jimmy Carter ei käytä sähköpostia, koska uskoo nsa:n vakoilevan Kansan uutiset. 25.3.2014. Viitattu 30.9.2018.
  36. ↑ Paula Tapiola: Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter kertoo aivosyöpänsä kadonneen 7.12.2015. Yle uutiset. Viitattu 14.12.2015.
  37. ↑ Anderson, Mary Ann: In Plains, Ga., they still love Jimmy Carter, peanut farmer and former president 27.2.2014. The Washington Post. Viitattu 21.10.2014 (englanniksi).
  38. ↑ The Record-Setting Ex-Presidency of Jimmy Carter Politics, The Atlantic (englanniksi)
  39. ↑ Jimmy Carter Is About To Be The Oldest Living President In U.S. History on Friday Jimmy Carter, Briefing, Fortune (englanniksi)
  40. ↑ Jimmy Carter, former US president, turns 100 BBC News. 1.10.2024. Viitattu 1.10.2024. (englanti)
  41. ↑ Former US President Jimmy Carter turns 100 Deutsche Welle. 1.10.2024. Viitattu 1.10.2024. (englanniksi)
  42. ↑ Jimmy Carter, 98, to receive hospice care Reuters. 18.2.2023. Viitattu 18.2.2023. (englanniksi)
  43. ↑ Jimmy Carter on saattohoidossa Ilta-Sanomat. 18.2.2023. Viitattu 18.2.2023.
  44. ↑ Pengelly, Martin: ‘I’m trying to make it’: Jimmy Carter’s goal is to vote for Kamala Harris The Guardian. 3.8.2024. Viitattu 8.8.2024. (englanti)
  45. ↑ Jimmy Carter says he hopes to vote for Kamala Harris CNN Politics. 3.8.2024. Viitattu 8.8.2024. (englanniksi)
  46. ↑ Kuolleet | Entinen Yhdysvaltojen ensimmäinen nainen Rosalynn Carter on kuollut Helsingin Sanomat. 19.11.2023. Viitattu 26.11.2023.
  47. ↑ Sheaffer, Robert (1998), UFO Sightings: The Evidence, Prometheus Books, ISBN 1-57392-213-7
  48. ↑ Carter, Jimmy: Report to the International UFO Bureau in Oklahoma City (pdf) Kirje. 14.9.1973. Viitattu 30.9.2018.
  49. ↑ Good, Timothy (1989) "Above Top Secret: The Worldwide U.F.O. Cover-Up" Quill, ISBN 0-688-09202-0
  50. ↑ Hines, Terence (2003), Pseudoscience and the Paranormal (2nd ed.), Prometheus Books, ISBN 978-1-57392-979-0

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Howard Norton & Bob Slosser: Jimmy Carter: hämmästyttävä nousu huipulle. (1. p) Suomentanut Alpo Hiltunen, tarkistukset: Pentti Ruuskanen. Junior-kustannus, 1977. ISBN 951-823-000-5
  • Iloniemi, Jaakko: ”Jimmy Carter, hyvä huono-onninen presidentti”, Vallan käytävillä, s. 48–60. WSOY, 1999. ISBN 951-0-24120-2

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jimmy Carter.
Nobelin rauhanpalkinnon saajat
1901–1925

1901: Dunant, Passy 1902: Ducommun, Gobat 1903: Cremer 1904: Kansainvälisen oikeuden instituutti 1905: Suttner 1906: Roosevelt 1907: Moneta, Renault 1908: Arnoldson, Bajer 1909: Beernaert, Paul Balluet d’Estournelles de Constant 1910: Kansainvälinen Rauhantoimisto 1911: Asser, Fried 1912: Root 1913: La Fontaine 1917: Punainen Risti 1919: Wilson 1920: Bourgeois 1921: Branting, Lange 1922: Nansen 1925: Chamberlain, Dawes

1926–1950

1926: Briand, Stresemann 1927: Buisson, Quidde 1929: Kellogg 1930: Söderblom 1931: Addams, Butler 1933: Angell 1934: Henderson 1935: Ossietzky 1936: Lamas 1937: Cecil 1938: Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto 1944: Punainen Risti 1945: Hull 1946: Balch, Mott 1947: Kveekarit 1949: Boyd Orr

1951–1975

1950: Bunche 1951: Jouhaux 1952: Schweitzer 1953: Marshall 1954: Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö 1957: Pearson 1958: Pire 1959: Noel‑Baker 1960: Lutuli 1961: Hammarskjöld 1962: Pauling 1963: Punainen Risti 1964: King 1965: Unicef 1968: Cassin 1969: Kansainvälinen työjärjestö 1970: Borlaug 1971: Brandt 1973: Kissinger, Lê 1974: MacBride, Satō 1975: Saharov

1976–2000

1976: B. Williams, Corrigan 1977: Amnesty International 1978: Sadat, Begin 1979: Äiti Teresa 1980: Esquivel 1981: YK:n pakolaisapujärjestö 1982: Myrdal, García Robles 1983: Wałęsa 1984: Tutu 1985: Lääkärit ydinsotaa vastaan 1986: Wiesel 1987: Arias 1988: YK:n Rauhanturvaajat 1989: Dalai Lama 1990: Gorbatšov 1991: Suu Kyi 1992: Menchú 1993: Mandela, de Klerk 1994: Arafat, Peres, Rabin 1995: Pugwash-liike, Rotblat 1996: Belo, Ramos Horta 1997: Kampanja maamiinojen kieltämiseksi (ICBL), J. Williams 1998: Hume, Trimble 1999: Lääkärit ilman rajoja 2000: Kim

2001–

2001: YK, Annan 2002: Carter 2003: Ebadi 2004: Maathai 2005: IAEA, ElBaradei 2006: Yunus, Grameen Bank 2007: Gore, IPCC 2008: Ahtisaari 2009: Obama 2010: Liu 2011: Gbowee, Johnson Sirleaf, Karman 2012: EU 2013: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö 2014: Satyarthi, Yousafzai 2015: Tunisian kansallisen vuoropuhelun kvartetti 2016: Juan Manuel Santos 2017: International Campaign to Abolish Nuclear Weapons 2018: Murad, Mukwege 2019: Abiy 2020: Maailman ruokaohjelma 2021: Ressa, Muratov 2022: Bjaljatski, Memorial, Center for Civil Liberties 2023: Mohammadi 2024: Nihon Hidankyō

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jimmy_Carter&oldid=22830472”