Kaarlo Kramsu
| Kaarlo Kramsu | |
|---|---|
 Kaarlo Kramsu 1890-luvulla. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 22. joulukuuta 1855 Oulu |
| Kuollut | 28. elokuuta 1895 (39 vuotta) Kuopio |
| Kansalaisuus |
 Suomi |
| Ammatti | runoilija, toimittaja |
| Kirjailija | |
| Tuotannon kieli | suomi |
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Kaarlo Robert Kramsu (22. joulukuuta 1855 Oulu – 28. elokuuta 1895 Kuopio) oli suomalainen runoilija ja toimittaja.
Henkilötietoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kramsun vanhemmat olivat merimies, talonomistaja Antti Kramsu ja Brita Liisa Anglén. Tultuaan ylioppilaaksi 1874 hän opiskeli Helsingin yliopistossa filosofiaa, historiaa ja suomen kieltä kuitenkaan valmistumatta. Kramsu oli toimittajana useissa lehdissä eri paikkakunnilla, Oulun Wiikko-Sanomissa hän oli 1879, Oulun Lehdessä 1880–1881, turkulaisessa Aurassa 1885–1886, Rauman Lehdessä 1886–1889 ja porilaisessa Satakunnassa 1890–1891. Hän toimi myös Rauman kaupunginvaltuuston sihteerinä ja opettajana.[1]
Hän sairastui henkisesti vuonna 1891. Yksinäistä, velkoja pakoilevaa ja ajoittain ryypiskelevää runoilijaa ahdisti sairaus, paralysia. Hän kuoli Kuopion Niuvanniemen mielisairaalassa 39 vuoden ikäisenä.[2]
Kirjallinen tuotanto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kramsu muistetaan isänmaallisista balladeistaan ja lohduttomista tunnelmarunoistaan, jotka heijastelevat tekijänsä yksinäistä ja levotonta elämää. Hänen laajin nuijasota-aiheinen runonsa on balladi Hannu Krankasta. V. A. Koskenniemi pitää Kramsun Ilkka -runoa kuuluisimpana historiallisena balladinamme. Runoilijan päälähteenä on ollut Yrjö-Koskisen Nuijasota-teos.[3]
Eino Leino kirjoitti Kramsun runoudesta teoksessaan Suomalaisen kirjallisuuden historia seuraavasti:
"Kaarlo Kramsun runotar on synkkäpukuinen, traagillinen impi, jonka kasvoilla syvä ja totinen elämäntuska kuvastuu. Hän on kansallisuusaatteesta innostunut, mutta sekään ei tuota hänelle täyttä lohdutusta. Hän näkee senkin traagillisessa valaistuksessa. Hän näkee historiallisen ristiriidan herran ja talonpojan, samoin yleisinhimillisen ristiriidan pikkusielujen ja suurten johtajien välillä. Hänen oma tunne-elämänsä on karu, miehekäs ja yksinkertainen. Hänen sielullinen yksinäisyytensä on ääretön ja siksi seisoo hän niin yksin myös Suomen kirjallisuudessa."[4]
Kramsua onkin pidetty Suomen synkimpänä runoilijana.[2]
Teokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Runoelmia I. Oulu, 1878, omakustanne.
- Runoelmia. Porvoo, 1887, WSOY.
Suomennokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kramsu suomensi Frederick Marryatin romaanin Merirosvo (1890).
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan: Kaarlo Kramsu, s. 145–151. Porvoo: WSOY, 1954.
- ↑ a b Kaarlo Kramsu: Runoelmia I. 150 vuotta – 150 kirjaa: Porin kaupunginkirjasto – Satakunnan maakuntakirjasto. Viitattu 24.10.2008.[vanhentunut linkki]
- ↑ http://www.parkkinen.org/kramsu.html
- ↑ Leino, Eino: Suomalaisen Kirjallisuuden Historia. (Yrjö Weilin & Kumpp. 1910.)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Vapaasti ladattavia Kaarlo Kramsun e-kirjoja Projekti Lönnrotilta sekä Project Gutenbergiltä
- Niemi, Juhani: Kramsu, Kaarlo (1855–1895). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 22.4.1998. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Pohjoista kirjallisuutta: Kaarlo Kramsu
- Kramsun Runoelmia digitoituna kirjastot.fi Digissä
- Kotuksen tekstikorpuksia: Kaarlo Kramsu
- Kirjasampo.fi: Kaarlo Kramsu
- Ilkan ja Santavuoren tappelun runoilija. Muutamia piirteitä Kaarlo Kramsun elämästä, Hakkapeliitan joulu, 01.12.1933, s. 35, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
