Kansanrunous

Kansanrunous käsittää kansan kiteytyneen sanallisen perinteen. Kansanrunot jakautuvat neljään päälajiin: kertoma- eli eeppiseen runouteen (kertomarunot, sadut, tarinat), tunnelma- eli lyyrilliseen runouteen (laulurunot (kuten häälaulu), itkuvirret), opetus- ja mieterunouteen (sananlaskut ja arvoitukset), sekä henki- ja taika-maailmaa kuvaavaan (jumalaistarut, loitsut, taiat), sitä paitsi lasten lorut ja leikkiluvut ym. Kansanrunouteen laajemmassa merkityksessä luetaan myös esimerkiksi kansansävelmät, -leikit, -tavat ja -perinteet.

Suomalainen kansanrunous

Pääartikkeli: Suomalainen kansanrunous

Ensimmäiset kirjalliset tiedot suomalaisesta kansanrunoudesta ovat Mikael Agricolan Psalttarin käännöksen esipuheessa vuodelta 1551 ja Jacobus Finnon virsikirjassa 1580-luvulta. Piispa Petrus Bång julkaisi ensimmäisen näytteen, karhurunon, vuonna 1675. Daniel Juslenius käsitteli suomalaista kansanrunoutta väitöskirjassaan Aboa vetus et nova (1700) ja H. G. Porthan väitöskirjassa Dissertatio de poësi Fennica (1766–78). Porthanin oppilaita olivat Kristfrid Ganander ja K. E. Lencqvist, jotka myös keräsivät ja tutkivat kansanrunoutta.

1800-luvun alussa kansanrunoutta keräsivät Herderin innostamina A. J. Sjögren, K. A. Gottlund, A. Poppius ja A. I. Arwidsson. Gottlund lausui vuonna 1817 ensimmäisenä ajatuksen runojen kokoamisesta yhtenäiseksi kokoelmaksi, ja ensimmäisen yrityksen siihen teki R. von Becker kirjoituksessaan Väinämöisestä Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1820.

Zacharias Topelius julkaisi 1822–1831 viisi vihkoa Suomen kansan vanhoja runoja. Topeliuksen ja von Beckerin työn jatkajana Elias Lönnrot julkaisi keräämänsä runot ensin nimellä Kanteletar (1829–1831) ja sitten laajemmassa kokoelmassa Kalevala (1835, 1849).

Kaikkiaan suomalaisen kansanrunouden tuotteita pääasiassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoamana on yli puoli miljoonaa kappaletta. Merkittävin julkaisutyö on Suomen kansan vanhat runot (vuodesta 1915).