Luostari

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Luostarilaitos)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Pyhän Antonioksen luostari Egyptissä.

Luostari (lat. claustrum, suljettu) on paikka, jonne voivat vetäytyä henkilöt, jotka haluavat keskittyä uskonnolliseen elämään. Miespuolisia luostarin pysyviä asukkaita kutsutaan yleensä munkeiksi ja naispuolisia nunniksi. Munkiksi tai nunnaksi tuleminen on suuri asia erityisesti luostaritoimintaa harjoittavissa kristillisissä kirkoissa ja vaatii sitoutumista.

Katolisen munkkiluostarin johtaja on apotti ja nunnaluostarin abbedissa. Ortodoksisen munkkiluostarin johtaja on igumeni ja nunnaluostarin johtaja igumenia. Noviisi on munkki- tai nunnaharjoittelija, joka vielä miettii, antaako koko loppuelämäänsä koskevan luostarilupauksen.[1][2]

Kristinuskon lisäksi luostarilaitos on keskeinen buddhalaisuudessa, jossa munkit ovat buddhalaisuuden ydin.[3]

Kristillinen luostarilaitos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luostarien synty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hellenismissä korostettiin hyvän ja pahan, henkisen ja aineellisen, vastakohtaisuutta. Tämä johti ajatukseen, jonka mukaan sielu on ruumista huomattavasti tärkeämpi. Tämän logiikan mukaan arvottomalla ruumiilla saa tehdä mitä vain. Tästä seurasi ääritapauksissa mässäilyä, juominkeja ja seksuaalista hurjastelua. Toisen samaan logiikkaan perustuvan ajatuksen mukaan ruumis täytyy kuolettaa. Tämä ajatus johti asketismiin, joskus jopa itsensä kiduttamiseen (ankara paasto, itsensä ruoskiminen). Kun tämä yhdistyi juutalaiseen perinteeseen sekä Uuden testamentin seksuaalikielteisiin kohtiin, alkoi kristillinen luostarilaitos kehittyä. Prosessi voimistui kristinuskon tultua sallituksi ja valtion suosimaksi uskonnoksi Rooman valtakunnassa 310-luvulla. Useat kristityt alkoivat arvostella kirkon maallistumista. Tämä aiheutti uskonnollisen erottumisen tarvetta, ja monet vetäytyivät erakoiksi yksinäisyyteen harjoittaen asketismia, antautuen täysin hengelliseen elämään.

Luostarilaitoksen vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pyhän Katariinan luostari Siinailla.
Keskiajan munkki työssään luostarin käsikirjoitushuoneessa.
Luostarin rauniot Saksassa.
Sacra di San Michele Italiassa.
Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorski, Pyhän Nils Stolbenilaisen luostari Tverin alueella Venäjällä, värivalokuva 1910.

300-luvulla erityisesti Egyptissä mutta myös Syyrian alueilla lama ja yhteiskunnallinen sorto saivat yhä useammat vetäytymään autiomaahan erakoiksi. Hiljalleen yksittäiset erakot muodostivat jumalanpalvelusyhteisöjä, ja alkoi syntyä suurempia erakkoyhdyskuntia. Pakhomiosta pidetään varsinaisen luostarilaitoksen isänä: hän perusti ja organisoi askeettiyhteisön perimätiedon mukaan vuonna 325. Munkkien tehtävänä olivat maanviljely, jumalanpalvelukset, rukous, Raamatun lukeminen ja mietiskely. Alkuaikoina munkit saivat yleensä pitää omaisuutensa ja jatkaa elämistään vaimonsa kanssa, mutta selibaatissa.

Ensimmäisen luostarisäännön kehitti Basileios Suuri (k. 379). Basileioksen säännön mukaan:

  • Erakkoliike tuli piispan alaisuuteen ja siten johdatettiin terveeseen uomaan.
  • Luostarien tehtäviksi tulivat hartaus, laupeudentyö ja teologinen tutkimus.
  • Luostariin tuleva sitoutuu omaisuudettomuuteen, naimattomuuteen sekä kuuliaisuuteen luostarinsa johtajalle.

Lännessä luostarijärjestelmä oli pitkään riippuvainen Rooman valtakunnan itäosista tulleista vaikutteista. Basileios Suuren luostarisääntö oli tunnettu ja arvostettu. Siitä oman versionsa kehitti muun muassa Augustinus, kun taas erityisesti Johannes Cassianus levitti luostarijärjestelmää egyptiläisten esikuvien mukaisena nykyisen Etelä-Ranskan alueelle. Samaan perustaan nojaa lännessä sittemmin suurimman vaikutusvallan saanut Benedictus Nursialaisen (480–543) luostarisääntö. Säännöt määräsivät luostareita korostamaan käytännön työtä (”Ora et labora” – ”Rukoile ja tee työtä”).

Benediktiiniläisveljestö suhtautui alkuvaiheessaan vihamielisesti opilliseen sivistykseen, mutta parin sukupolven kuluttua alkoi kannustaa munkkiveljiä opintoihin ja henkiseen työhön. Luostarit toimivatkin merkittävinä vanhan sivistyksen tallettajina, vaikka eivät kyenneetkään tuottamaan uutta tietoa. Vuonna 1098 perustettiin uusi sisterssiläinen sääntökunta, joka keskittyi Keski- ja Länsi-Euroopan suurten erämaa-alueiden raivaukseen. Sisterssiläismunkit olivat taitavia rakentajia, insinöörejä ja metallurgeja, ja he rakensivat monia merkittäviä katedraaleja ja tekivät lukuisia keksintöjä. Tämän veljeskunnan sisarjärjestönä ja sotilaallisena siipenä toimi ristiretkiin osallistunut temppeliherrain ritarikunta. Muita merkittäviä ristiretkiajan sotilaallisia veljeskuntia olivat Lähi-idässä toimineet johanniitat eli hospitaliitat sekä Baltiassa toimineet kalpaveljet sekä heidän seuraajansa Saksalainen ritarikunta.

Kaupungistuminen keskiajalla johti uudenlaisten kerjäläisveljestöjen (erityisesti fransiskaanit ja dominikaanit) syntyyn. Samalla ne muodostivat vastareaktion vanhempien veljeskuntien rikkaudelle. Erityisen tiukasti köyhyyden valansa ottivat fransiskaanit, jotka olivat pitkään riidoissa paavin kanssa ja välttivät harhaoppisuustuomion vain taitavalla politiikalla. Naisille tarkoitettu äärimmäiseen köyhyyteen sitoutunut järjestö sai nimen klarissalaiset perustajansa Pyhän Claran mukaan. Kerjäläismunkistot eivät eristäytyneet ihmisistä syrjäseuduille, vaan asuivat ja toimivat erityisesti kaupunkeihin perustetuissa konventeissa. Fransiskaanit hankkivat elantonsa työtä tekemällä ja ottivat palkkiokseen vain tarvittavan, rahaan koskematta. Monet veljet kiersivät kaupungeissa ja maaseudulla saarnaamassa ja hankkivat elantonsa kerjäämällä. Kuitenkin erityisesti dominikaanit, mustat veljet, harrastivat myös opillisen sivistyksen eri aloja ja heidän piiristään nousi keskiajan merkittävin länsimainen filosofi, (Pyhä) Tuomas Akvinolainen. Dominikaanit olivat myös inkvisition kantava voima. Keskiajan viimeiseksi merkittäväksi uudeksi sääntökunnaksi nousi Pyhän Birgitan perustama birgittalaisjärjestö, jonka luostareissa oli (tarkkaan eristetyt) mies- ja naisosastot abbedissan johdossa.

Uskonpuhdistus vaikutti voimakkaasti luostarilaitokseen, joka oli päässyt etääntymään alkuperäisestä tarkoituksestaan. Luostarit olivat saaneet huomattavaa taloudellista omaisuutta ja käyttivät monin paikoin merkittävää maallista valtaa. Erityisesti Italiassa munkkien ja nunnien elämäntavat olivat usein siveettömiä. Martti Luther oli itse augustinolaismunkki, mutta omien kokemustensa vuoksi tuomitsi selibaatin luonnonvastaisena ja vaati munkkiuden poistamista. Hän itse ja hänen oppilaikseen ryhtyneet nuoret papit menivät naimisiin. Uskonpuhdistus ei sinänsä vaatinut ehdottomasti luostarilaitoksen poistamista, mutta luostareiden toiminta muuttui taloudellisesti mahdottomaksi, kun uskonpuhdistuksen toteuttaneissa maissa luostarien suuri kiinteä ja irtain omaisuus otettiin valtiolle. Näin muun muassa Englannista, Pohjoismaista ja suuresta osasta Saksaa luostarit hävisivät.

Katolisen kirkon piiriin jääneissä maissa alkanut vastauskonpuhdistus kiinnitti huomionsa uskonpuhdistuksen esiin nostamiin epäkohtiin ja luostarikuria tiukennettiin. Uutena ilmiönä oli jesuiittain veljeskunta, josta tuli katolisen kirkon mahtavin työkalu. Jesuiitat olivat uskollisia paaville ja alistuivat sotilaalliseen kuriin. He kävivät läpi yli vuosikymmenen pituisen korkeatasoisen opillisen koulutuksen ja osasivat laajasti toiminta-alueensa kieliä. Korkean sivistyksensä ja hyvien tapojensa ansiosta jesuiitat olivat suosittuja rippi-isiä ylimystön keskuudessa ja käyttivät merkittävää kulissien takaista valtaa. Tämä altisti heidät valistuksen ajan filosofien pilkalle ja vihamielisyydelle. Jesuiittaveljeskunta kiellettiinkin useissa maissa liberaalien hallitusten päästessä valtaan. Nykyään jesuiitat ovat katolisen kirkon suurin sääntökunta ja edustavat kirkon sisäistä, liberaalia oppositiota.

Luostarilaitoksen rekrytointipohjan muodosti pitkään kaksi merkittävää tekijää. Se tarjosi hyvän ”suojatyöpaikan” aatelisperheiden nuoremmille pojille, jotka eivät perineet maata. Nämä saatiin kunnialliseen tehtävään, jossa he eivät saaneet hankkia laillisia lapsia. Näin perintökysymykset helpottuivat. Samalla tavoin nunnaluostarit tarjosivat keinon päästä eroon ”ylimääräisistä” naisista. Toisaalta alemmille kansanluokille luostarilaitos tarjosi merkittävän väylän sosiaaliseen nousuun. Talonpojan poika saattoi kirkon piirissä kohota omien kykyjensä turvin hyvinkin korkealle, vaikka kaikkein korkeimmat asemat olivatkin yleensä aatelistaustaisten miesten hallussa.

Luostarien vetovoima ja niiden asukkaiden määrä on vaihdellut eri aikoina. Aiemmin on ollut kristittyjä luostareita, kuten ”Kappadokian luolat”, joissa asui yli 50 000 munkkia, ja loistokautenaan 30 000 munkkia majoittanut luostari Athos-vuorella Kreikassa. Nykyään luostarit ovat pienentyneet huomattavasti. Nykyään luostarilaitos muodostaakin länsimaissa pikemminkin vaihtoehtokulttuurin kuin varsinaisen kulttuurin osan. Tämä on ollut erityinen ongelma katoliselle kirkolle, jonka pappien on noudatettava selibaattia.

Buddhalainen luostarilaitos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rumtekin luostari Sikkimissä, Intiassa.

Buddhalaiset luostarit syntyivät jo uskonnon syntyaikoina. Maallikkokannattajat lahjoittivat puistoja munkeille, ja niihin rakennettiin asumuksia. Buddhalainen kaanon eli Tripitaka (kolme koria) on jaettu kolmeen osaan, joista yksi (Vinaya Pitaka) käsittelee lähinnä luostarielämän ohjeita. Buddhalaisluostarissa munkit käyttävät huomattavan osan ajastaan meditointiin, joissakin koulukunnissa on jopa 14 tuntia ohjattua meditaatiota päivässä.

Luostarit Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katoliset luostarit

Uuden Valamon luostarin pääkirkko Heinävedellä Pohjois-Karjalassa.

Ortodoksiset luostarit

Luterilaiset luostarit

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Munkki / nunna Ortodoksi.net. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 10.5.2013.
  2. ↑ Luostarilaitoksen syntyminen (sanasto) internetix. Viitattu 10.5.2013.
  3. ↑ Buddhalaisuus: Temppelit ja pyhät ihmiset Opinto.net. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 10.5.2013.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Heinonen, Meri (toim.): Ikuisuuden odotus. Uskonto keskiajan kulttuurissa. Helsinki: Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-788-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Luostari&oldid=22641049”