Suokaimaani

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Melanosuchus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suokaimaani
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Matelijat Reptilia
Lahko: Krokotiilieläimet Crocodylia
Heimo: Alligaattorit Alligatoridae
Alaheimo: Kaimaanit Caimaninae
Suku: Melanosuchus
Laji: niger
Kaksiosainen nimi

Melanosuchus niger
(Spix, 1825)

Suokaimaanin levinneisyysalue
Suokaimaanin levinneisyysalue
Katso myös

  Suokaimaani Wikispeciesissä
  Suokaimaani Commonsissa

Suokaimaani (Melanosuchus niger) on alligaattorien heimon suurin laji. Niitä tavataan Etelä-Amerikan vesistöissä. Lajin kuvasi Johan Baptist von Spix 1825.

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suokaimaani kasvaa tavallisesti 3,0–3,7-metriseksi, mutta se voi kasvaa pisimmillään jopa 6-metriseksi ja painaa yli tonnin. Kaimaanin päässä kulkee kuonosta lähtien kohouma keskelle otsaa. Silmät ovat suuret ja kuono on kärjestä leveä ja pyöreä. Niskassa sarveislevyt muodostavat 4–5 poikittaisriviä, mikä on krokotiileille poikkeuksellista. Litteä vomer-luu kiinnittyy suulakeen ja muodostaa sierainten välisen seinämän ala- ja takaosan. Suokaimaanit ovat nuorina mustia ja kapeiden vaaleankeltaisten, osittain tai kokonaan katkonaisten poikittaisjuovien koristamia. Yleensä vaaleassa kuonossa on mustia raitoja. Ikääntyessään raidat ja muu väri vaalenevat, mutta raidat kuonossa näkyvät vanhoillakin yksilöillä.

Levinneisyys ja elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suokaimaaneja elää vain Etelä-Amerikassa, enimmäkseen Amazon-joen valuma-alueella. Laji elää Orinoco-joella pohjoisessa, idässä Andien juurella Ecuadoriin ja Peruun asti sekä etelässä sademetsän rajaan asti Boliviassa ja Brasiliassa.

Suokaimaani viihtyy suoperäisillä, ajoittain tulvan alle jäävillä alueilla, joissa on korkea heinä- ja ruohokasvillisuus. Alue on hyvää saalistusmaata etenkin kuivaan aikaan kun kalat ovat loukussa matalassa vedessä ja lammissa. Luonnollisia vihollisia ihmistä lukuun ottamatta ei aikuisella kaimaanilla ole, mutta melko suurikin kaimaani voi joutua jaguaarin tai anakondan saaliiksi.

Suokaimaanit lepäilevät yleensä päivisin ja ovat aktiivisia öisin. Kaimaanit voivat vaipua horrokseen esimerkiksi vyötiäisen pesään, jos vesi katoaa kokonaan niiden elinalueelta. Kuivana kautena ne hakeutuvat kuitenkin yleensä leveämmille jokialueille ja muuttavat sadekautena tulvan synnyttämiin lampareisiin. Suokaimaanit lisääntyvät ennen sadekautta, koska kalaa on silloin helppo pyydystää matalasta vedestä.

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suokaimaaninaaras rakentaa kasviaineksesta pesäkeon johon se munii 50–60 munaa ja joita se vartioi kuusi viikkoa. Kaimaanien pesät ovat usein lähellä toisiaan. Kuoriuduttuaan poikaset hakeutuvat heti veteen emon valvomina ja päästävät murisevaa ääntä, häirittyinä kaimaaninpoikaset sihisevät.

Suokaimaanin energiantarve on krokotiiliksi suuri ja syö ilmeisesti suhteessa enemmän kuin muut krokotiilieläimet. Tärkeintä ravintoa on kala, mutta se voi tappaa myös 60-kiloisen kapybaran. Vesien rannoilta löytyykin usein paljon niiden nahkoja ja paikalliset väittävät niiden olevan suokaimaanin sinne oksentamia. Ravinnoksi kelpaavat myös muut nisäkkäät, kilpikonnat, matelijat ja jopa pienemmät lajitoverit. Suokaimaani voi olla ihmiselle vaaraksi.

Suokaimaani on nykyään uhanalainen laji etenkin ihmisen vainon takia. Suokaimaania pidetään kaikista alligaattoreista ihmiselle vaarallisimpana ja niiden tuhotuista pesistä karjankasvattavat maksavat tapporahaa. Nahkakauppa on myös ongelma ja kaimaaneja tapetaan joskus joukoittain kuivalla kaudella kun ne ovat kokoontuneet pienelle alueelle. Suokaimaanin metsästys on Perussa ja Brasiliassa kielletty ja Boliviassa sekä Ranskan Guyanassa ja Kolumbiassa alle 2,5-metriset yksilöt ovat rauhoitettuja. Suokaimaaneja elää myös monilla suojelualueilla kuten Manun kansallispuistossa Perussa.

  1. Ross, J.P.: Melanosuchus niger IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2000. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 21.6.2014. (englanniksi)