Venäjän federaatio 1991–1993

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

Tämän artikkelin poistamisesta keskustellaan artikkelin keskustelusivulla.
Älä poista tätä huomautusta ennen kuin keskustelu on päättynyt! Voit kuitenkin parannella tätä sivua keskustelun aikanakin.

Ilmoitathan asiasta myös artikkelin aloittajalle lisäämällä tämän keskustelusivulle seuraavan mallineen:
{{subst:Poistokeskustelu aloitettu|Venäjän federaatio 1991–1993|Keskustelu:Venäjän federaatio 1991–1993}} --~~~~

Tämä artikkeli tai sen osa sisältää päällekkäistä tietoa artikkelin Venäjän federaation historia kanssa.
Yhdistämisestä saatetaan keskustella artikkelin keskustelusivulla.
Boris Jeltsin vuonna 1993.

Venäjän federaatiossa vuodet 1991–1993 olivat aikaa, jolloin talousuudistukset alkoivat. Venäjällä vallitsi presidentti Boris Jeltsinin luoma demokratia, mutta sen talous oli pahoissa vaikeuksissa. Sotateollisuus ja asevoimat kärsivät pahasta rappiosta samaan aikaan kun maassa vallitsi valtataistelu presidentti Jeltsinin ja parlamentin välillä. Toisaalta jotkut rikastuivat myymällä raaka-aineita länteen. Kausi päättyi poliittisen valtataistelun luomaan vuoden 1993 perustuslailliseen kriisiin.

Uudistukset ja talouden alamäki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vladimir Žirinovski.

Neuvostoliitossa oli kehittynyt mustan pörssin kaupankäyntiä, jota harjoittivat epäsosiaalisiksi ja opportunistisiksi luonnehditut henkilöt, jotka tavoittelivat tavarakaupalla henkilökohtaista etua veloittamalla voittoja itselleen.[1]

Kun kommunismi romahti Venäjällä elokuussa 1991, poliittiset puolueet saivat nyt täydellä teholla kilpailla vallasta. Presidentti Boris Jeltsin piti kuitenkin valtaa Kremlissä, ja hallitsi maata asetuksillaan. Kremlin politiikkaa tuntevan Boris Kagarlitskin mukaan Jeltsin oli demokraattia näytellyt Venäjän uusi ei-demokraattinen johtaja[2].

Jeltsinin noustessa valtaan ei järjestetty uusia parlamenttivaaleja, ja Gorbatšovin aikainen Venäjän kansanedustajien kongressi jäi valtaan. Jeltsin alkoi luoda maahan markkinataloutta. Jeltsin oli vuonna 1991 valinnut pääministerikseen nuoren taloustieteilijä Jegor Gaidarin. Yksityistämistä johti Anatoli Tshubais[3]. Uudistuksissa oli mukana läntisiä talousasiantuntijoita, esimerkiksi Jeffrey Sachs[4] ja Anders Åslund. Jeltsin ja Gaidar aloittivat niin sanotun šokkiterapian, joka riistäytyi pian käsistä. Jeltsin vapautti tammikuun alussa hinnat, osan ulkomaankaupasta ja muutti ruplan käytännössä vapaasti vaihdettavaksi valuutaksi[4] Uudistus ei edennyt läntisten ajatusten mukaan, koska Venäjän talous, politiikka, yhteiskunta ja kulttuuri eivät olleet valmiita näin rajuun muutokseen. Hintojen vapauttaminen ennen yksityistämistä aiheutti sen, että säästöille ei ollut sijoituskohteita niin kuin normaalissa kapitalismissa[5]. Näin Puolan malliin toteutetussa šokkiterapiaksi sanotussa 100 päivän talousohjelmassa oli enemmän šokkia kuin terapiaa[5].

Inflaatio räjähti valtavaksi[3], ja söi kansalaisten säästöt. Tuotteiden hinnat nousivat pilviin. Valtio ei kyennyt keräämään veroja, ja maksamaan vuosiin eläkkeitä. Liikemiehet ja muut tavoittelivat voittoja kätkemällä rahoja veroparatiiseihin ja kiertämällä valtion verotusta. Työttömyys tuli näkyviin. Kymmenet miljoonat vajosivat köyhyysrajan alle ja muun muassa vanhat ihmiset joutuivat etsimään syötävää roskakoreista. Sosialistisen työn saavutukset olivat sortuneet. Vientiyritykset ostivat raaka-aineita kotimaasta neuvostoaikaisilla subventoiduilla hinnoilla ja myivät niitä ulkomaille kalliilla maailmanmarkkinahinnoilla[6]. Uusia yrityksiä ei syntynyt suurta määrää niin kuin toivottiin. Samaan aikaan jotkut rikastuivat huikeasti yritys- ja pankkitoiminnalla. Mutta niin pankkijärjestelmä, jakelu ja markkinataloutta edistävät lait puuttuivat[3]. Kauppaa käytiin monesti vaihtokauppana.

Moskovaan syntyi lännestä tuotuja tavaroita myyviä kioskeja ja myös suuria tukkukauppoja[7]. Samalla Venäjä myi raaka-aineita länteen, ja moni rikastui öljyllä ja värimetalleilla. Sotateollisuuden luhistuminen kutisti huomattavasti maan teollisuustuotantoa.[8].

Jeltsinin kansansuosio aleni nopeasti. Samoin Gaidarista ja Tšubaisista tuli vihattuja miehiä. Demokratia väännettiin kansan suussa muun muassa varkaaseen viittaavaan demokrad tai ulosteeseen viittaavaan dermokrad-muotoon[9][10] ja yksityistäminen oli joidenkin mielestä prihvatisatsijaa, kähveltämistä. Verojen ulkopuolella toimiva harmaa talous, lahjonta ja järjestäytynyt rikollisuus lisääntyivät. Rikollisuuteen liittyvät murhat lisäsivät turvattomuutta. Jos halusi perustaa yrityksen, saattoi joutua maksamaan mafialle suojelurahoja. Armeija heikkeni muun muassa rahapulan takia. Samoin turvallisuuspalvelu oli heikentynyt ja monet sen entisistä työntekijöistä olivat siirtyneet muun muassa turvayrityksiin ja pankkeihin töihin.lähde?

Arvostelijoiden mielestä ei ollut syntynyt demokratiaa, valta oli siirtynyt vallanhaluisen Jeltsinin lähipiirille, "Perheelle". [11]Perhe edusti heidän mukaansa uutta valtaeliittiä, jota ei todellinen demokratia kiinnostanut, koska se kaataisi pian Jeltsinin klikin. Jeltsin johti maata tsaarin tavoin. Kommunisteja vastustavat demokraatit perustivat jo ennen Neuvostoliiton kaatumista Moskovan ja Pietarin pormestarien virat, joihin tulivat Anatoli Sobtšak ja Juri Lužkov. Kansalaisyhteiskunta pysyi heikkona.

Sairastelevan, alkoholisoituneen Jeltsinin sisäpolitiikka oli melko hapuilevaa ja presidenttiä itseään epäiltiin korruptiosta. Jeltsin saattoi arvaamatta erottaa ministereitä. Maan alueiden kuvernöörit hallitsivat omaa aluettaan itsenäisesti vuodesta 1993 ja heidän alueillaan oli liittovaltion lakien kanssa ristiriidassa olevia lakeja. Paikallisvaaleissa nousi Venäjällä 90-luvulla valtaan jopa rikollisia joillain alueilla. Eri alueet eivät saaneet enää Moskovalta rahaa lainkaan tai eivät ainakaan tarpeeksi. Toiset alueet rakensivat markkinataloutta, köyhemmät jättäytyivät omavaraistalouteen. Jotkut alueet rikastuivat, toiset köyhtyivät. Alueet saivat itselleen lisää valtaa päättää omista asioistaan. Rikollisten hallitsemilla alueilla Moskovasta tulevat avustusraha jaettiin päättäjien kesken. Muutenkin korruptio kukoisti maassa. Venäjän sisäpolitiikkaa luonnehti varsinkin 1990-luvun alussa kommunistienemmistöisen parlamentin ja presidentin välinen valtataistelu. Turvallisuuspalvelut toimivat demokraatteja vastaan vuoteen 1996 asti.

Presidentin ja kommunistiparlamentin välinen valtataistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viktor Tšernomyrdin.

Presidentin ja neuvostoaikana valitun parlamentin välillä alkoi maaliskuussa 1992 valtataistelu. Vanhoillinen kommunistimielinen parlamentti vastusti presidentti Jeltsinin johtamia uusliberaaleja talousuudistuksia, jotka ajoivat kansaa köyhyyteen. Parlamentti kaatoi Jeltsinin muutosehdotukset, ja Jeltsin hallitsi maata presidentin asetuksilla, ukaaseilla[12]. Parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatov halusi Venäjän presidentiksi. Hän oli tšetšeenisyntyinen talousmies. Häntä tuki varapresidentti, kenraali Aleksandr Rutskoi[13]. Joulukuussa 1992 Jeltsin nimitti parlamenttia ja kansaa rauhoittaakseen maltillisena uudistajana tunnetun kaasuyhtiön Gazpromin johtajan Viktor Tšernomyrdinin, joka pysyikin pääministerinä vuoteen 1998 asti. Mutta parlamentti sai huomata, ettei uudistuspolitiikkaa jarrutettu tai muutettu paremmaksi ja parlamentti jatkoi kapinaansa Jeltsiniä vastaan[12]. Huhtikuussa 1993 järjestetty kansanäänestys tuki Jeltsinin esitystä uudesta perustuslaista ja parlamentista[14]. Näin kansa tuki käynnissä olevia uudistuksia, vaikka maassa oli käynnissä samoihin aikoihin miltei hyperinflaatio, joka mitätöi pitkälle rahan arvoa. Kansanäänestyksessä kansa ei kuitenkaan kannattanut parlamentin hajottamista.

Kesäkuussa 1992 uudistajat hävisivät taistelunsa parlamentin kanssa. Syksyllä 1992 Venäjä oli melkein hyperinflaation tilassa[15]. Hasbulatov käynnisti maalis-huhtikuussa 1993 parlamentissa täyden hyökkäyksen Boris Jeltsiniä vastaan[16]. Syksyllä 1993 Boris Jeltsin määräsi hallitusta vastaan niskuroivan parlamentin hajotettavaksi vastoin maan lakeja. Tämä takia Hasbulatov julisti Aleksandr Rutskoin presidentiksi ja Jeltsinin erotetuksi, ja neuvostovallan voimaan[17]. Hasbulatovin ja Rutskoin kannattajat linnoittautuivat parlamenttiin, joka pian joutui Venäjän sotilaiden ja poliisin piirittämäksi.

Piirityksen jatkuttua jonkin alkaa ulkopuolelta tuli mielenosoittajia, jotka mursivat piiritysrenkaan väkivalloin, valtasivat pormestarin talon ja hyökkäsivät kohti Ostankinon TV-keskusta, joka oli Venäjän päätelevisiokeskus. Opposition joukot ja sisäministeriön kevyet joukot taistelivat tunteja Ostankinon TV-keskuksessa, ja siellä kuoli kymmeniä ihmisiä[18]. Televisiolähetykset katkesivat[19]. Tässä vaiheessa hallitus oli lamautunut. Ykköskanavan hätälähetin alkoi toimia, ja Gaidar pyysi sen studiossa itkien kansaa hallituksen avuksi. Vain muutama tuhat tuli[20]. Presidentti Jeltsin onnistui saamaan vastahakoisen armeijan puolelleen, ja armeijan panssarit jyristivät lopulta Valkoista taloa vastaan. Yksi erikoisjoukko Alfan jäsen kuoli, kun häntä ammuttiin parlamenttitalosta. Tämä käänsi Alfan johtajan mielen kapinallisia vastaan. Alfa aloitti rynnäkön, jossa kuoli kymmeniä, kun se valtasi parlamenttitaloa huone huoneelta, kerros kerrokselta. Vanhan sotilasjohtajan ehdotuksesta panssarit ampuivat parlamenttitaloa sytyttäen rakennuksen palamaan[21]. Rutskoi ja Hasbulatov antautuivat, mutta vaikka heitä pidettiin jonkin aikaa tutkintavankeudessa, heidät vapautettiin pian[21].

Parlamenttivaalit ja uusi perustuslaki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1993 parlamenttivaalit olivat Venäjän historian ensimmäisen vapaat vaalit. Edellinen parlamenttihan oli valittu Gorbatšovin aikana. Monet muut kuin Jeltsinin kannattajat pärjäsivät hyvin näissä vaaleissa. Uudistusmielisten ja uudistusten vastustajien osuudet olivat suurin piirtein tasan. Vaalien voittajia olivat muun muassa Žirinovskin räyhäkansalliset, Gaidarin Venäjän valinta ja Zjuganovin kommunistit[22]. Hyvin pieniä puolueita oli runsaasti, monet olivat populistisia yhden johtajan ympärille rakentuneita. Räikeä esimerkki räyhäkansallisuudesta oli Vladimir Žirinovskin johtama Venäjän liberaalidemokraattinen puolue, joka menestyi parhaiten vuoden 1993 parlamenttivaaleissa. Vuoden 1993 lopussa Venäjä sai uuden perustuslain, joka antoi presidentille laajat valtaoikeudet. Tällöin parlamentin ja presidentin välinen valtataistelu heikkeni, muttei kadonnut. Jeltsin heikensi turvallisuuspoliisia entisestään[23]. 1990-luvulla Jeltsinin presidentinhallinnosta tuli maata johtava elin, samaan tapaan kuin neuvostoajan keskuskomitea. Vuoden 1994 kesällä romahti MMM-pyramidiyhtiö, joka oli luvannut sijoittajille, tavallisille kansalaisille suuria voittoja. Liikkeellä oli runsaasti ilman pankkilupia toimivia yrityksiä, jotka lupasivat ihmisille suurta korkoa sijoitetusta ruplamäärästä. Osin lupaukset täyttyivätkin suuren inflaation takia, mutta monesti sijoittaminen näihin yrityksiin oli tappiollista.lähde?

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hakala: Suuri ja sekava Venäjä : uudestisyntyneen suurvallan vauhdikkaat vaiheet. HS Kirjat. ISBN 9789525557220
  • Kagarlitski Boris: Hajonnut monoliitti. Suomentanut Skarp, Carl Erik. Orient Express. ISBN 9789516158160
  • Ketola Kari & Vihavainen Timo: Venäjän historia suomalaiselle yritysjohtajalle. Finemor,, 2008. ISBN 9789529246564
  • Kuorsalo, Anne & Valkonen, Martti & Susiluoto, Ilmari: Venäjä - kovan linjan energiajätti. Edita Publishing Oy, 2007. ISBN 9789513751364
  • Luukkanen, Arto: Kuka omistaa Venäjän? – Omistamisen ja vallan dynamiikka Venäjällä. WSOY, 2009. ISBN 9789510354445
  • Sailas, Anne & Susiluoto, Ilmari & Valkonen, Martti: Venäjä: Jättiläinen tuuliajolla. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-2062-4

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ International Economic Review. United States International Trade Commission. Office of Economics, U.S. International Trade Commission, 1992. Alkuperäisteoksen sijainti. Illinois'n yliopisto, Urbana-Champaign. s. 16.
  2. ↑ Boris Kagarlitski: Hajonnut monoliitti, Orient Express 1992
  3. ↑ a b c Ketola Kari, Vihavainen Timo: ”Luku 21 Jeltsinin kausi”, Venäjän historia suomalaisille yritysjohtajille, s. 161. Helsinki: Keskuskauppakamari, 2008. ISBN 978-952-92-4656-4
  4. ↑ a b Ilmari Susiluoto; Anne Sailas; Martti Valkonen: Venäjä - jättiläinen tuuliajolla, s. 191. (Painos 2. korj. p. - 2. p. 1996) Kleio. Edita, 1996. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  5. ↑ a b Pekka Hakala: Suuri ja sekava Venäjä, s. 51. Määritä julkaisija!
  6. ↑ Hakala 2008, s. 52.
  7. ↑ Sailas 1996, s. 192.
  8. ↑ Sailas 1996, s. 193.
  9. ↑ Ketola 2008, s. 163.
  10. ↑ Venäjä, kovan linjan energiajätti, Kuorsalo 2008, s. 5.
  11. ↑ Boris Kagarlitski 1993, Hajonnut monoliitti
  12. ↑ a b Hakala 2008, s. 57
  13. ↑ Sailas 1996, s. 120.
  14. ↑ Hakala, 2008, s. 58
  15. ↑ Luukkanen 2009k, kuka omistaa Venäjän, Arto Luukkanen, s. 122.
  16. ↑ Sailas 1996, s. 121.
  17. ↑ Sailas 1996, s. 123.
  18. ↑ Sailas 1996, s. 126.
  19. ↑ Sailas 1996, s. 197.
  20. ↑ Sailas 1996, s. 127
  21. ↑ a b Sailas 1996, s. 130.
  22. ↑ Sailas 1996, s. 136.
  23. ↑ Hakala 2008, s. 61.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Venäjän_federaatio_1991–1993&oldid=22880149”