Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 Kuvauksia

Project Gutenberg's Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2, by Anders Ramsay

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net

Title: Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 Kuvauksia

Author: Anders Ramsay

Translator: Knut Sarlin

Release Date: August 8, 2005 [EBook #16482]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN 2 ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN

KUVAUKSIA

Kirjoittanut

Anders Ramsay

Suomentanut

Knut Sarlin

II osa

Ensimmäisen kerran julkaissut

Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.

XIV.

HELSINKI NUORUUTENI PÄIVINÄ.

1849—50.

»Tempora mutantur et nos mutamur in illis» (ajat muuttuvat ja me niiden kanssa), sanoivat »vanhat» jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta mitähän he sanoisivatkaan, jos voisivat vilkaista tähän meidän, höyryn ja sähkön korkeapaineessa hätäilevään ja hyörivään aikaamme?

Kaikki muuttuu ajan pitkään ja ajan kautta, emmekä vähimmin me itse, meidän käsityksemme, tarpeemme ja vaatimuksemme. On paljon sellaista, jota nykypäivinä pidämme perin mitättömänä ja huonona, vaan jota minun nuoruudessani katsottiin ylellisyydeksi; mikä silloin vielä oli tuntematonta ja aavistamatonta, josta ei edes rohkein mielikuvituskaan voinut uneksia, se on jo nyt käynyt välttämättömäksi tarpeeksi. Nyt emme voi ajatellakaan elämää ilman rautateitä tahi höyrylaivoja, ilman sähkösanomalaitosta, puhelinta, jokapäiväistä postia ja sanomalehtiä, ilman sähköä tahi kaasuvalaistusta, ilman pankkeja, huviloita, kahviloita, varieté-teaattereja ja raitioteitä, kaikkea tuollaista, joka nyt tuntuu olemassaolollemme yhtä välttämättömältä kuin ilma, jota hengitämme. Mutta kaikki tuollainen oli silloin tuntematonta ja siksipä ei sitä kaivattu ja toimeen sitä vaan tultiin ilman sitäkin.

Kun ajattelee, että kaikki tuo kehitys ja muodostuminen on tapahtunut yhden ainoan ihmisijän kuluessa, ei voi muuta kuin hämmästyksissään kysyä itseltään: milloin ja miten se on sitten käynyt päinsä. Emme ole kiinnittäneet huomiotamme päivä päivältä edistyvään, tuntumattomaan muutokseen, kunnes sitten elinpäiväimme loppuhetkinä seisomme ihmetellen sen äärettömän eroituksen edessä, mikä entisyyden ja nykyisyyden välillä on.

Ei ole tarkoitukseni tässä esittää mitään seikkaperäistä topograafista kuvausta silloisesta Helsingistä, vaan aijon ainoastaan yleispiirtein kuvailla muutamia ääriviivoja. Marraskuussa vuonna 1808 sattuneen suuren tulipalon jälkeen, joka poltti poroksi melkein koko etelä- ja pohjoissataman välillä olevan vanhan kaupungin, värjötti koko Helsinki melkein autiona ja hyljättynä. Silloin määräsi keisarillinen säädös vuonna 1812, että hallituksen istuin oli muutettava Helsinkiin, ja nerokkaiden miesten, Ehrenströmin ja Engelin johdolla alkoi kaupunki sitten nopeasti tulla jälleen kuntoon ja rakennetuksi.

Kun Turun palon jälkeen syyskuussa 1827 myöskin yliopisto muutettiin Helsinkiin, kasvoi ja laajeni tämä uusi kaupunki nopeasti. Sinä ajanjaksona, 1840—1850, josta nyt kerron, käsitti kaupunki jo, vaikkapa siinä ei asukkaita ollutkaan kuin noin 17,000 henkeä, suurimman osan »kaupungin lukkojen» eli tulliporttien välisestä alueesta. Kaikesta tosin voi huomata, että kaupunki oli nuori, mutta Hietalahdesta Elisabetintorille, Turun kasarmeilta Kaivopuistoon ja Punavuorille asti oli se jo täyteen rakennettu. Ainoastaan Kampinmalmilla ja Heikinkaduilta länteenpäin olevalla alueella olivat tontit autioita, samoinkuin Korkeavuoren- ja Roopertinkatujen etelä- ja länsipuolelle ulottuvilla seuduillakin kohoili vain alastomia kallion nyppylöitä. Seutu, jossa nyt on rautatieasema ja jossa kohoovat Ateneum ja suomalainen teaatteri, oli siihen aikaan savista suota, jota talvisin käytettiin luistelupaikkana.

Mutta kaupungin varsinainen keskusosa oli jo siihen aikaan melkein samallainen kuin nyt ja useimmat yleiset rakennukset, jotka Engel oli rakennuttanut jaloon, puhtaaseen ja valtavasti vaikuttavaan tyyliin ja joita vieläkin täytyy ihailla, olivat jo silloin valmiit. Aivan samassa asussa kuin nyt, seisoivat jo silloin Nikolainkirkko, senaatintalo, yliopisto, kirjasto, vanha klinikka, tähtitorni, suomalainen ja venäläinen kasarmi, keisarillinen palatsi, raatihuone, kenraalikuvernöörin talo y. m. Neljä korttelia Fabianinkadun ja päävahdin välillä oli rakennettu täyteen yhdenkorkuisia kolmikerroksisia kivitaloja, samat, jotka siinä vielä tänäkin päivänä seisovat, ja muodostivat nämä talot siihen aikaan kaupan ja liikkeiden tyyssijan, jossa asui miltei yksinomaan liikemiehiä. Kaikkialla muualla kaupungissa näki ainoastaan mataloita, yksikerroksisia puutaloja, joita toisiinsa pitkät lankkuaidat yhdistivät, ja useiden lankkuaitojen takaa näkyi laajoja puutarhoja. Kasarmintorin reunuksilla ja Etelä-esplanaadinkadun varrella kohosi kuitenkin kaksikerroksisia puutaloja, jollainen rakennustapa sittemmin kuitenkin kiellettiin. Aniharvoja kivitaloja, yhteensä luullakseni vain parisenkymmentä, kohoili siellä täällä erillään mataloiden puutalojen joukossa.

Kaupunkimme ylpeys, neitsyeiden ja sotamiesten onnela, nyt niin kaunis ja hyvinhoidettu Esplanaadi oli jo silloin olemassa yhtä laajana kuin nytkin, mutta siunaa ja varjele minkä näköinen se silloin oli! Keskellä esplanaadia kasvoi siihen aikaan kaksinkertaisessa rivissä vaahteroita, jotka olivat aina kuihtuvassa tilassa ja kuolemaisillaan, kun niiden juuret vain tunkeutuivat vähänkään syvemmälle vesiperäiseen maahan kasvinsijoillaan. Katujen puoleisilla sivuilla kasvoi salavoita, joiden nuoret latvat säännöllisesti leikattiin tasaisesti poikki. Nurmi sai rehevästi kasvaa heinäsadoksi ja koko esplanaadia ympäröi viheriäiseksi maalattu säleaita. Minkäänlaisia sohvia tahi istumapaikkoja ei siellä ollut, vasta paljoa myöhemmin ilmestyi sinne muutamia viheriävärisiä penkkejä. Siinä paikassa, jossa nyt hauska ja paljon käytetty Kappeli tarjoaa hupaisan istumapaikan, oli siihen aikaan pieni, omituisesti rakennettu kupurakennus — jonkunlainen myymäläkoju, jossa oli myytävänä limonaatia ja appelsiineja, ja tämän »huvimajan» molemmille puolille oli asetettu ahdas puusohva, jolla myymälän harvat kantavieraat tavallisesti istuivat. Mutta yhtä runsaasti hyöri ja vilisi kaupungin hienompaa yleisöä kauniina kevätpäivinä tälläkin Esplanaadilla, jota siihen aikaan vielä tavallisesti kutsuttiin Vasikkahaaksi, ja sirosti puettuja lapsia leikitteli siellä kaikessa rauhassa riemuiten. Alemmat kansankerrokset, sotamiehet ja työväenluokka, jotka nyt ovat anastaneet Esplanaadin milt'ei yksinomaiseen huostaansa, eivät silloin vielä siellä tungeskelleet, vaan olivat he tyytyväisiä saadessaan silloin tällöin ohikulkiessaan heittää kaihomielisen katseen yli vihreän säleaidan tuolle alueelle, ymmärtäen hyvin, ett'ei sitä oltu heitä varten aijottu. Siihen aikaan oli se vielä yksinomaan »paremman kansan» sovittuna yhtymäpaikkana, jossa siihen luokkaan kuuluvat voivat tavata toisiaan, jutella ja kuherrella keskenään mielinmäärin. Eräässä siihen aikaan esitetyssä huvinäytelmässä »Per ja Pål», jonka R. Frenckell oli kirjoittanut, esiintyy eräs silloin suuresti pidetty kupletti, jonka vielä muistan ja jossa esplanaadielämää ylistellään seuraavasti:

»On koira, kissa kävelyllä keikaillen tuoll' Espiksellä, jossa pöyhkeet mammat istuu — niinpä niin! ja tyttäret ne tirkistelee — ymmärrätte — siin'!»

Pohjois-esplanaadinkatu, joka nyt on kaupungin suuremmoisin, yksi sen valtasuonista ja jonka varrella pitkin sen pituutta kohoaa palatsimaisia rakennuksia, oli siihen aikaan yksi vähäpätöisimmistä kaduista, jota pienet, matalat, mitättömät ja puoleksi maan sisään vajonneet yksikerroksiset talot reunustivat. Niinpä seisoa törrötti silloin Mikonkadun kulmauksessa, jossa nyt Merkurion talo komeilee, Kroppin nahkuritehdas ja muutaman askeleen päässä siitä sijaitsi avonainen teurastajan-myymälä. Myöskin yhdensuuntaisesti Pohjois-esplanaadinkadun kanssa kulkevan Aleksanterinkadun varsilla näkyi vain kirjava hökkelien sekoitus ja joku ainoa paremmanpuoleinen talo.

»Hävinneestä» Helsingistä oli vielä siihen aikaan paljon jälellä. Niinpä seisoi kallionnyppylällä senaatintalon pihamaalla tuo vanha kellotapuli, joka oli omiaan aina herättämään ihmettelyä, ritarihuoneen tontilla oli taas vanha, turvekattoinen, syvälle maahan uponnut rakennus ja varsinkin Kruunuhaassa näkyi useilla paikoilla tuollaisia vanhoja rakennusrähjiä.

Mutta kaiken vanhan joukossa esiintyi kuitenkin ihmeellisimpänä Katajanokka, jonne ei vielä siihen aikaan ollut vähimmässäkään määrässä ulottunut se repimis- ja rakennusinto, joka oli kaikissa muissa kaupungin osissa valloillaan. Se oli silloin vielä niin sanoakseni ehjä, tyypillisen alkuperäinen ja ikäänkuin kuva menneiltä ajoilta ja siellä asui yksinomaan köyhää väkeä, kalastajia ja merimiehiä, kapakoitsijoita ja rantajätkiä. Jyrkkien kallionnyppylöiden välissä kiemurteli siellä kapeat ja likaiset, mutkaiset ja kiveämättömät tiet, joiden varsilla siellä täällä näkyi rähjäisiä, turvekattoisia ja kaatumaisillaan olevia mökkiä. Oli ylen vaikea päästä kulkemaan noita mutkikkaita kujia pitkin ajoneuvoilla, ja kuitenkin tuonne siivottomaan ja syrjäiseen kaupungin nurkkapuoleen sangen usein vaunuillakin ajettiin. Muistan vielä, kuinka joskus pääsin äitini mukaan, kun hän sinne meni; siellä asui näet hökkeleiden seassa myöskin useita merikapteeneja ja laivureita, joilla siihen aikaan lienee ollut jonkunlainen oikeus myödä kotonaan tavaroita, joita he olivat omilla laivoillaan kuljettaneet kotiinsa ja joita he sitten myöskentelivät paljon huokeammalla hinnalla kuin mitä niistä kauppaliikkeissä otettiin. Ja eipä liene tullikaan siihen aikaan ollut niin tarkkasilmäinen kuin nykyjään. Kahden tällaisen laivurin luo tavallisesti tie johti — toiselta heistä, joka purjehti Espanjassa asti, ostettiin portviiniä ja sherryä ja eräs kapteeni Lange taas, joka kuljetti alusta Lyypekin ja Suomen välillä, myöskenteli kaikenlaista rihkamaa ja kangastavaroita. Nyt on tuo vanha Katajanokka vain muisto; kalliot on porattu ja hajalle räjäytetty ja palatsit siellä nyt kohoilevat leveiden, tasaisten katujen varsilla entisten hökkeleiden sijoilla.

Erään omituisuuden tuolta ajalta, joka nyt jo on hävinnyt, muistan vielä. Tarkoitan kaupungin kahta salpapuuporttia. Toinen niistä sijaitsi pitkänsillan toisessa päässä, toinen Heikinkadun loppukohdassa. Tällaisen laitoksen muodosti pieni keltaiseksi maalattu puurakennus, jonka etupuolelle oli maahan isketty neljä tavattoman paksua, valkoiseksi maalattua pylvästä; niiden edessä taas oli korokesilta kivääreineen ja rumpuineen. Tusina sotamiehiä ja yksi aliupseeri muodosti vahdiston. Tuosta pikku majasta