Ei kenenkään sukua – tie suomenmaalaisesta suomalaiseksi

laulamaan!

Eväitä konttiin eli ilmiöstä

itsestänsä

Me suomalaisia olemme ja suomalaisiks jäämme; ken muuta meiltä tahtovi, hän erehtyypi suuresti: me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme¹

Olen ulkosuomalainen. Ulkosuomalaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin suomalaisuuden ulkopuolella, koska perisuomalaisessa maaperässä kasvaneena tulen pakostakin heijastelemaan kaikkea Suomen ulkopuolista oman alkuperäisen suomalaisuuteni kuvastimesta minne sitten menenkin. Riippumatta siitä, että maastamuuttoni tapahtui jo kolmekymmentä vuotta sitten, ja että sen jälkeen olen asunut kolmessa muussa Pohjois- ja yhdessä Keski-Eurooppalaisessa maassa². Me ulkosuomalaiset olemme suomalaisuuden pieniä peilejä. Väittäisinpä suorastaan, että oman kansallisen identiteettimme ja mentaliteettimme pohtiminen on meistä monille luontaisempaa kuin niille, jotka edelleen asuvat suomalaisuuden kentässä, sen keskellä. Suomalaisuuden garnityyri toki muuttuu, ja itse suomalaisuutta yritetään brändätä³ eri aikoina erilaisin keinoin. Suomalaisten omakuvakin on muutosten kourissa esimerkiksi sen mukaan liitymmekö suurempiin kansainvälisiin yhteisöihin vai valitsemmeko pysymisen niiden ulkopuolella. People are peopled, lausui eräs 70-luvun perheterapiaguruista tarkoittaen ihmisen lähiverkostoa, perhettä, sukua. Me olemme suomalaisten sukua. Mutta kenen sukua ovat suomalaiset?

Kysymys on askarruttanut minua siitä lähtien kun opin ymmärtämään, että eri kansojen jäsenillä on erilaiset tavat ajatella, tuntea, toimia. Kuusikymmenluvun puolivälissä olin sijoitettuna Arabian tehtaan yksityiseen lastentarhaan, jonne toisinaan tuotiin linja-autolastillinen oudosti sihisevää vierasta kieltä posmottavia tätejä. He olivat venäläinen delegaatio, jolle tehtaalle tehtävällä vierailulla näytettiin myös tehtaantyöläisten lapsille järjestetty moderni päivähoitojärjestelmä. Uskon, että lastentarha psykologeineen ja raikkaine sisä- ja ulkotiloineen teki myönteisen vaikutelman. Tädeillä oli pienissä pusseissa hakaneulalla rintaan kiinnitettäviä koreita neuloja, joita he jakoivat ihastuneille lapsille, ja heistä levisi omituinen ulkomaalaisuuden tuoksu. Vieraiden kanssa ei tietenkään voinut jutella vaikka he innokkaasti kontaktiin pyrkivätkin, eivätkä lapset tienneet, kuinka heihin olisivat suhtautuneet paitsi neuloihin kohdistuvaa ahneutta. Ulkomaalaiseen aromiin sen sijaan löytyi myöhemmin looginen selitys: ruskeasta saippuapalasta peräisin oleva pistävä tuoksu levisi myös Helsingin rautatieasemalla 1970- ja 80-luvuilla vierailleista venäläisistä turisteista. Se oli ensimäinen kokemukseni ulkomaalaisuudesta, vaikka minulla tarhassa olikin suomenruotsalaisia tovereita, jotka keskenään jutellessaan usein käyttivät omaa käsittämätöntä kieltään. Pappi – präst, hevonen – häst, suola – salt - riimi oli ensimäinen loiskahdus myöhempää skandinaavista kielikylpyä.

Ruotsinsuomalaisuus oli omaa suomalaisuutta tiettyyn pisteeseen asti. Lapsilla oli sama tapa ajatella ja tuntea ja heitä koskivat samat käyttäytymissäännöt. Koska lastentarha ja koko tehdaskin oli suomenruotsalaisissa käsissä pidettiin siellä kunniassa joitakin perinteitä, jotka tuohon aikaan vielä eivät olleet levinneet laajempiin kansankerroksiin. Sellainen oli esimerkiksi Lucia-juhla joulukuun kolmantenatoista. Juhlaa odotettiin tähtisilmäisinä, salassa toivoen, että juuri tänä vuonna saisi olla se onnellinen, joka valitaan kantamaan puolukanvarvuista kyhättyä kynttiläkruunua. Itselleni niin ei koskaan käynyt, ja valinnan perusteet olivat aina yhtä suuri arvoitus kuin yksisarvisen olemassaolo. Suomenruotsalaiset toverini eivät tehneet suurta numeroa alkuperästään, eikä sitä koskaan mitenkään tematisoitu. Heidän kuulumisensa kielivähemmistöön oli osa heidän persoonallisuuttaan, jonka vivahde-ero oli vain hiukkasen jännittävä erottamatta heitä mitenkään meistä muista.

Ihmisen persoonallisuus näkyy tavassa ajatella, kokea ja työstää asioita, antaa niille muoto tunteissa tai toimissa. Niin yksityisessä ihmisessä kuin perheessä, ryhmässä, kansassa. Kulttuuri on kaikkien ajatusten, tunteiden, kokemusten ja toimien summa historian eri aikoina, niiden tuotokset, niin materiaaliset kuin immateriaalisetkin. Sen ilmenemismuodot on sovittu joko selkeinä sääntöinä kuten demokraattiset periaatteet ja perustuslaki tai sitten enemmän tai vähemmän vapaasti välitettyinä kuten taiteessa tai yleisessä maailmankatsomuksessa⁴. Jokaisella perheellä on oma kulttuurinsa, käsitys siitä, millaiset käytöstavat, asenteet ja kommunikaatio ovat sopivat ja hyväksyttävät juuri meille. Vanhemmat tuovat perheeseen elementtejä omasta alkuperäisestä perhekulttuuristaan. Lapset taas vievät mukanaan oman perhekulttuurinsa siihen suureen sulatusuuniin, jonka kehyksenä on yleinen ja yhteinen oppivelvollisuus. Uusperheet kärvistelevät usein paitsi monimutkaisissa tunnekoukeroissa myös määritellessään, millaisia elementtejä muodostuvan perheen kulttuuriin otetaan vanhasta, ja mitä halutaan luoda alusta itse. Sukupolvien väliset kulttuurierot eivät koskaan liene olleet niin suuret kuin juuri nyt, jolloin kolme pääasiallista sukupolvea, nuoriso, heidän vanhempansa ja sitten se kaikkein vanhin väestönosa, näyttävät elävän aivan eri aikakautta. Nuorisokulttuurin kehitys 1950-1960-luvuilla erotti nuorison omaksi erilliseksi kokonaisuudekseen, käsitteellisesti eroon yhteisestä kulttuurista. Tiedotusvälineiden, sosiaalisen median ja digitaalisen kanssakäymisen kehitys on johtanut nuorison pätevöitymiseen alueella, jossa heidän vanhempansa tai edes opettajansa enää eivät voi heitä opastaa ja neuvoa. Sukupolvien mannerlaatat ovat liukuneet toisistaan erilleen lopullisesti...Riippumatta siitä, että aikaajoin mediassa tuuletetaan virkkuja mummoja ja pappoja, jotka kertovat ratkaisseensa digitaalisen koodin ja istuvat liimautuneina tabletin pintaan tai näppäilevät keskittyneinä älypuhelintaan.

Kieli on kulttuurin tärkein ilmenemismuoto toimien välittäjänä ihmisen itsensä ja tämän ympäristön välillä.

Kielen keinoin on lähiympäristö määritelty ja kuvailtu, sille on annettu muoto ja siitä on tehty kertomus, narratiivi. Eri kielissä on erilainen painopiste niillä asioilla, jotka kullekin kansalle ja maantieteelliselle alueelle ovat tärkeitä. Kieli yhdistää – ja se erottaa. Se erottelee ulkopuolisen sisäpuolisesta. Sen omaksuminen ratkaisee, missä määrin voi olla osa sitä kulttuuria ja yhteiskuntaa, jonka keskellä elää, sen virallisia ja epävirallisia rakenteita. Kieli on myös jatkuvan kehityksen ja jatkuvien hyökkäysten kohde. Sitä täytyy viljellä jotta se kehittyy, ja siitä yritetään jatkuvasti kitkeä pois epätoivottuja elementtejä sen mukaan, mitä pidetään toivottavana tai poliittisesti korrektina. Tai runollisemmin:

Äidinkieli…on sosiaalinen ilmiö, joka kuvastaa itse kansaa, sen elämää ja oloja, sen vaiheita ja vaellusta, sen kehitystä ja kulttuuria. Siihen sisältyy heimon vuosituhantinen taru, siinä huutaa rodun ja veren ääni...⁵

Kieli on demokratian väline, muutenkin kuin toimiessaan suurena tasa-arvoistajana samoissa puitteissa elävien ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Se, millaista kieltä ihminen käyttää samankin kieliryhmän puitteissa auttaa pikaisesti määrittelemään myös muita häneen ja hänen taustaansa liittyviä piirteitä. Kieli on eräs tärkeä luokkaretken fasilitaattoreista tai sen esteistä. Kansan käyttämä kieli eroaa akateemisten piirien kielestä, maanosien murteet toisistaan. On språkrådeja, kielineuvostoja, oikeakielisyyden tuimia vahteja. Ja on ajatuksen hygieenisyyden valvojia, joille tärkeintä on, että kielellä välitetään oikeanlaisia viestejä, sopivia siihen viitekehykseen, joka halutaan luoda tai ylläpitää. Kieli on myös pienin ruumiinosa, jonka tekemät tuhot voivat saattaa kantajansa lukemaan tiilenpäitä tai yleiseen suosioon tai epäsuosioon. Sitä voi käyttää väkivallalla uhkaamiseen tai sillä voi paljastaa valtionsalaisuuksia, luoda tunnelman tai pilata uran. Kielellä luodaan todellisuutta sellaisena kuin se kulloinkin käsitetään.

Niin Pohjoismaissa kuin muuallakin Euroopassa on kielen merkitys viimeisinä vuosikymmeninä kasvanut vielä entisestään. Yhtenä tärkeänä syynä on tarve määritellä juuri sisäpuolisuuteen ja ulkopuolisuuteen liittyviä asioita globalisaation edetessä hurjaa vauhtia ja siirtolaisvirtojen pyyhkiessä sekä sinisiä sisävesiä että vuonojen suolaisia rantoja. Se, mikä oli sopivaa ja toivottavaa tai ainakin hyväksyttävää vielä muutama vuosikymmen sitten, on nyt pannaan julistettua, eikä sensuuri säästä sen enempää klassisia ranskalaisia sarjakuvahahmoja kuin Astrid Lindgreniäkään. Enenevässä määrin kehotetaan kansalaisia pitämään kurissa kielensä, mikäli sillä on ikävä taipumus ihmetellä vieraiksi koettuja ilmiöitä. Kieli on aina ollut vallan väline, eikä sen merkitys sellaisena suinkaan ole vähentynyt omana postdemokraattisena aikanamme, jolloin sitä yhä useammin syytetään uhkaksi juuri demokratialle - se sananvapaus!

Kielemme kertoo meille keitä itse olemme, ja keitä ovat muut. Norjassa, jossa olen asunut kaksikymmentä vuotta, on taitettu toistuvasti peistä kielen merkityksestä vieraannuttajana tai lähentäjänä ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Maan edellinen hallitus lanseerasi käsitteen det nye Vi (uusi Me) tarkoittaen sillä, että maahan muualta muuttaneet ovat yhtä integraalinen osa norjalaisuutta kuin sen alkuperäiset asukkaatkin, kotouttamisasteesta riippumatta⁶. Kuningas Harald, jonka rooli periaatteessa on epäpoliittinen ja pari vuotta sitten tehdyn uudistuksen johdosta epäkirkollinenkin, päästi huhtikuussa 2015 suustaan siirtolaisuuteen liittyvän lipsahduksen⁷, jota sitten neuvonantajiensa avulla joutui korjailemaan. Uuden puheen tarkoitus oli estää mahdollisia väärinkäsityksiä siitä, etteikö kuningas olisi tasapuolisesti kaikkien maassa asuvien hallitsija. Poliittinen kommentaattori Frank Aarebrot oli kerkeä tuomiossaan : eihän kuningas voi puhua kuten tavalliset ihmiset! Poliittinen korrektius ainakin kahdessa naapurimaassamme asettaa vaatimuksen, että rajat oman itsen ja muiden välillä on pyyhittävä jollei kokonaan pois, niin ainakin tuskin havaittaviksi. Ei ole enää sisäsiistiä puhua meistä ja muista, kaikki on otettava mukaan niin kuin koko koululuokka lastenkutsuille. Mitä suuremmiksi erot todellisuudessa hahmottuvat, sitä suuremmiksi kasvavat myös ponnistukset niiden olemassaolon kieltämiseksi. Tämä tietenkin johtaa seuraavassa vaiheessa ääripäiden tarpeeseen määritellä asemansa, kunnes teesin ja antiteesin jälkeen on jälleen synteesin aika.

Ruotsalaisten kielikukkaset tai –sammakot ovat surullisen kuuluisia, ja heidän tendenssinsä oman kulttuurinsa aliarvioimiseen viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana vertaansa vailla. Mona Sahlin, jonka skandaaleista nyt on tullut loppu ainakin Ruotsin poliittisessa kentässä antoi 2002 seuraavan yhteenvedon käsityksestään ruotsalaisuudesta: Jag tror att det är lite det som gör många svenskar så avundsjuka på invandrargrupper. Ni har en kultur, en identitet, en historia, någonting som binder ihop er. Och vad har vi? Vi har midsommarafton och sådana töntiga saker.

(Luulen, että juuri se tekee monet ruotsalaiset kateellisiksi siirtolaisille. Teillä on kulttuuri, identiteetti, historia, jotakin, joka sitoo teidät yhteen. Mitä meillä on? Meillä on juhannus ja muita hupsutuksia. Kirjailijan suomentama). Siinä saivat kyytiä kustaavaasat, kuningatarkristiinat, jennylindit, vilhelmmobergit, strindbergit, zornit ja ingmarbergmanit, joiden lisäksi huutia saivat sekä Svenska Synden että Folkehemmet, joista viimeksimainittu lisäksi oli mahdollistanut sellaisen historiattoman poliitikon kuin Sahlinin⁸ synnyn ja kukoistuksen.

Historiasta puheenollen - jo Carl Jonas Love Almqvist 1920-1930-luvuilla enteilee tämäntyyppistä asennetta: ruotsalainen haluaa tosin olla ruotsalainen, mutta ei kuitenkaan tunnusta ruotsalaisuuden arvoa, ennen kuin ulkomaat ensin ovat sen tunnustaneet. ⁹ Toinen kansankynttilä, Gustaf Sundbärg, analysoi ruotsalaista kansanluonnetta 1911 ilmestyneessä kirjassaan Svenska folkelynnet ja suomii maanmiehiään heidän puutteellisesta kansallisesta heräämisestään ja uinuvasta kansallistunteestaan. Muiden kansojen herätessä ymmärtämään sisintä olemustaan oli ruotsalainen sivistyneistö kääntynyt Ruotsista poispäin hakien esikuvansa Skandinaviasta ja kosmopoliittisuudesta. ¹⁰ Sundbärgin mukaan ruotsalaiselle on mahdotonta esitellä omia avujaan; hän toteaa, että paitsi taipumusta vähätellä etujaan suhteessa muiden kulttuurien edustajiin tämä näkee parhaimmat ominaisuutensa negatiivisina vertaillessaan niitä muiden sivistyskansojen ominaisuuksiin. Ruotsalaisten sydämiä moititaan tyhjiksi, he eivät pidä edes toisistaan eivätkä tunne mitään luonnollista solidaarisuutta. Ilmiön taustalla ovat puuttuvat psykologiset tuntosarvet ja kykenemättömyys analysoida sielunliikkeitä sekä puuttuva kiinnostus puhtaasti inhimilliseen¹¹. Samalla kuvailee kuitenkin Ludvig Nordström 1916 erinomaista ruotsalaista rotua, jolla on ainutlaatuinen kyky ja ahkeruus insinööreinä ja organisoijina, ja joka on rationaalisesti ajatteleva, progressiivinen kansa¹². Viisikymmentä vuotta myöhemmin, vuoden 1962 opetusohjelmaa¹³ laadittaessa on tällainen itsekorostus kuitenkin muuttunut pelkäksi painolastiksi: historianopetuksen päämääränä on estää itsetyytyväisyys ja perusteeton tunne omasta ja oman kansansa erinomaisuudesta.

Ruotsi on minulle tuttu. Vierailin siellä ahkerasti 1970-luvulla siirtolaiseksi muuttaneen tätini luona jonka lisäksi asuin Tukholmassa kymmenen vuotta 80-90-luvuilla. Ruotsalaiset hupsutukset olivat siihen aikaan vielä arvossaan, muutenkin kuin tanssi juhannussalon ympärillä. Mutta onpa Norjallakin ollut ja on omat duellinsa siitä, mikä osa kulttuurissa kuuluu kuivatulle turskalle ja ruskealle vuohenjuustolle puhumattakaan valaan- ja hylkeenpyynnistä. Öljyllä voideltu koneisto saa ajoittain pienimuotoisen hikan ja alkaa ihmetellä, eikö norjalaisesta kulttuurista Norjassa kuitenkin pitäisi puhua hiukan vaimeammin, etenkin koska sen määrittely on niin vaikeaa. Kulttuurihan myös todistettavasti muuttuu, ajatellaanpa vaikka entisen kulttuuriministerin Hadia Tajikin¹⁴ lausuntoa siitä, että järjestetyt avioliitot (arrangerte ekteskap) nyt ovat osa norjalaista kulttuuria.

Tämän kirjan päämääränä ei ole antaa mitenkään tyhjentävää kuvaa suomalaisuuden määritelmistä, siihen se on liian suppea ja muodoltaan sopimaton. Tarkoituksena ei myöskään ole kirjoittaa Kaikkein Uusinta maammekirjaa jatkona Topeliuksen, Donnerin ja Pulliaisen tärkeille kannanotoille, joista ensin mainittu sai aseman suomalaisuuden määrittelijänä monelle sukupolvelle. Isovanhempieni vanhemmat lukivat sitä, isovanhempani samoin. 1800-luvun kansallisromantiikan henkeen sopi, että kaunokirjalliset suurmiehet valtasivat keskeiset paikat kuvailtaessa kulttuuria ja kansaa ja sen pyrkimyksiä; niin tapahtui niin Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa kuin Suomessakin, ja Ibsenin¹⁵, Bjørnsonin, Brandesin, Strindbergin, Runebergin ja Topeliuksen panos kansanhengen vangitsemisessa kieleen ja kirjaimeen oli ja on edelleen läsnä määritellessämme itseämme ja perusolemustamme.

Historiaa luodaan koko ajan – todellisuutta samoin. Elämme relativismin aikakautta, jossa perinteiset arvot ja asetelmat kyseenalaistetaan, kommunikaatio on nopeaa, ihmissuhteet jatkuvassa kierrätyksessä. Suomi tämän päivän maailmassa ponnistelee määritelläkseen itsensä uudelleen¹⁶, etsii uusia pätevöitymisen alueita miettien samalla edelleen kuumeisesti «mitä muut meistä ajattelevat».

Sata vuotta kansan historiassa on vain hetki. On siis luonnollista että kansallinen identiteettimme on vielä heikko. Siitä paljolti johtuu eripuraisuutemme. Tarvitaan uutta isänmaallisuutta, uutta suomalaisuuden aaltoa.

Snellmania ei pidä tänäkään päivänä unohtaa, mutta Suomen kansa on herätettävä uudelleen. Jaakko Syrjä

¹ Koulun laulukirja. Parviainen, L. WSOY, Helsinki 1934. (Me suomalaisia olemme)

² Esitetyt väitteet lähinaapuriemme ominaislaaduista taas perustuvat paitsi haastatteluihin myös omiin kokemuksiini Ruotsissa (kymmenen vuotta), Norjassa (vuodesta 1997) ja Tanskassa asuneena, opiskelleena ja työskennelleenä suomalaisena. Kokemuksia on lisäksi ryyditetty ajanjaksolla, jonka aikana työskentelin Maailman Terveysjärjestön Euroopan aluetoimistossa ja ohjasin eri Euroopan maissa tehtävää työtä väkivallan ehkäisemiseksi. Tässä yhteydessä ja sen jälkeen pääsin läheiseen kosketukseen muunmuassa Venäjän, Makedonian, Romanian, Eestin, Slovakian ja Latvian maiden kanssa kaikkien muiden kansainvälisten työtoverieni lisäksi. Eestiin olen lisäksi ollut yhteydessä sekä yli vuosikymmenen kestäneen kesänvieton että työnteon merkeissä ja seurannut pienen naapurimaamme taivalta vapautuksen jälkeiseen markkinatalouteen, EU-jäsenyyteen ja niiden aiheuttamiin muutoksiin.

³ Eli suorasanaisesti «tavaramerkin mielikuvamainontaa», tavarana tässä tapauksessa Suomi...

⁴ Maailmankatsomus on kulttuuri-ihmisen varustus, jonka avulla elämän aatteellinen taistelu voitetaan tai hävitään. Maailmankatsomuksessaan ihminen tulkitsee sitä, mitä hän ihmisenä sisimmässään on. Maailmankatsomus on jaoteltavissa olemis-, tietoja arvokysymyksiin. Oiva Ketonen, Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus.1981. WSOY

⁵ Uno Harva, 1949. Kirjassa Kalevala. Kansallinen aarre.

⁶ Ja ytringsfrihet on korvattava käsitteellä «ytringsansvar»!

⁷ Vi kan jo ikke ta imot hele Afrika! (Emmehän me koko Afrikkaa tänne voi ottaa!)

⁸ Josta hänen poliitikkokollegansa Göran Persson mainitsi että ajatteleminen ei ole hänen vahvin puolensa!

⁹ Almqvist, Carl Jonas Love. 1920-1938. Samlade skrifter 1-16. Bonniers. (svensken vill så gärna vara svensk, men på samma gång erkänner han icke något svenskt, förrän utlandet erkänt det forut. Kirjailijan suomennos).

¹⁰ Sundbärg oli sitä mieltä, että ruotsalaiset edelleen piehtaroivat alkuperäisessä käytännönläheisessä maalaisuudessaan, kykenemättöminä sielunliikkeiden erittelyyn ja analysointiin. Kirjassa Är svensken människa, Berggren, Henrik & Trägårdh, Lars, 2009. Scandbook AB

¹¹ Sundbärg kirjassa Är svensken människa? Gemenskap och oberoende i det moderna Sverige, s. 181.

¹² Ibid s. 224

¹³ Ibid s. 225 «selvgodhet og oberättigad känsla av egen och det egna folkets förträfflighet» kirjailijan suomentama

¹⁴ Arbeiderpartiet

¹⁵ Ajatus että norjalaiset väsyisivät Peer Gyntiin on yhtä absurdi kuin että syksyinen kansallisruoka lammaskaali kiellettäisiin – vaikka sankari kärsiikin ilman epäilystä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.

¹⁶ Tai vaikkapa ottamaan esiin uuden version vanhasta klassikkokännykästä Nokia 3310:sta julistaen: The mother of all phones is back!

Pienin yhdistävä tekijä?

Sekä sosiologisissa että muissa sopivissa yhteyksissä muistutetaan toistuvasti siitä tosiasiasta, että ryhmän sisäiset erot jokseenkin aina ovat suuremmat kuin ryhmien väliset, tietenkin pienellä varauksella koska ryhmät voivat poiketa toisistaan niin suuresti että väite ei enää pidäkään paikkaansa. Onko kaikilla suomalaisilla¹⁷ esimerkiksi jonkinlainen rudimentäärinen suomalainen mentaliteetti, ja mikä on pienin yhdistävä nimittäjä kemiläisen kaivostyöntekijän ja helsinkiläisen yritysjohtajan välillä? Miten välittävät ja kokevat yhteistä suomalaisuuttaan EU-parlamenttiin lähetetty Suomen edustaja, kuinka suomenruotsalaisen historiallisen vähemmistön edustaja Suomessa tai ulkomailla tai alkuperäkansaan saamelaisiin kuuluva yksilö? Mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka ilmetessään herättävät meissä yhteisen ahaa-elämyksen, nostavat hymyn huulille tai ärsyttävät tungettelevassa tuttuudessaan? Ja mitä tapahtuu suomalaiselle kansanluonteelle kansainvälistymisen ristiaallokossa, maahanmuuttajien tarjotessa toisen tyyppisiä elämänmalleja ja –ihanteita, toisenlaisia asenteita ja erilaista mentaliteettia ihmeteltäväksemme? Tai kun itse haluamme karistaa yltämme liiallisen suomalaisuuden painolastin pyrkiessämme mukautumaan kansainväliseen ympäristöön ja sen käyttäytymistä ja sosiaalisia sääntöjä määrittelevään conduitiin. Kysymys on, onko suomalaisessa mentaliteetissa todellisuudessa tapahtunut muutosta oltuamme yli puoli vuosisataa television amerikkalaistyyppiselle ohjelmatarjonnalle alttiina. Naapurilähiön ihmistyypit ovat muuttuneet Kotikadun ja Salattujen elämien roolihahmoiksi, mutta onko niiden ominaisuuksissa todella tapahtunut muutoksia, vai toistammeko sittenkin vain perusteemoja muutamalla variaatiolla?

Alkuun on aihetta tarkastella kansallisen mentaliteetin ja - identiteetin tai –temperamentin välistä eroa ja sitä, missä määrin ne ovat sidoksissa perimään, ympäristöön ja omiin aktiivisiin valintoihin. Mentaliteettia käytetään yleensä kokoomanimikkeenä yksityisten ihmisten ja ryhmien tavasta mieltää asiat, heidän sisäistämänsä arvot, jotka edelleen suodattuvat asenteiksi ja normeiksi. Yksilölliset ja kollektiiviset kokemukset vaikuttavat mantaliteetin muotoutumiseen ja kehitykseen. Ruotsissa neljäkymmentä vuotta asunut suomalainen siirtotyöläinen kokee omassa mentaliteetissaan tapahtuneet muutokset selvästi joutuessaan nokikkain muiden suomalaisten kanssa Suomessa lomaillessaan tai sinne palatessaan. On tilanteita - muitakin kuin