Download Full ebookname - Read Now at ebookname.

com

Savage Songs and Wild Romances Settler Poetry and

the Indigene 1830 1880 1st Edition John O'Leary

https://ebookname.com/product/savage-songs-and-wild-
romances-settler-poetry-and-the-indigene-1830-1880-1st-
edition-john-oleary/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD EBOOK

Discover More Ebook - Explore Now at ebookname.com

Instant digital products (PDF, ePub, MOBI) available
Download now and explore formats that suit you...

Arthurian Romances Tales and Lyric Poetry The Complete

Works of Hartmann von Aue 1st Edition Frank Tobin

https://ebookname.com/product/arthurian-romances-tales-and-lyric-
poetry-the-complete-works-of-hartmann-von-aue-1st-edition-frank-tobin/

ebookname.com

Primitive Music An Inquiry into the Origin and Development

of Music Songs Instruments Dances and Pantomimes of Savage
Races 1st Edition Richard Wallaschek
https://ebookname.com/product/primitive-music-an-inquiry-into-the-
origin-and-development-of-music-songs-instruments-dances-and-
pantomimes-of-savage-races-1st-edition-richard-wallaschek/
ebookname.com

At the Border of Empires The Tohono O odham Gender and

Assimilation 1880 1934 2nd Edition Andrae M. Marak

https://ebookname.com/product/at-the-border-of-empires-the-tohono-o-
odham-gender-and-assimilation-1880-1934-2nd-edition-andrae-m-marak/

ebookname.com

Writing about Writing 4th Edition Elizabeth Wardle

https://ebookname.com/product/writing-about-writing-4th-edition-
elizabeth-wardle/

ebookname.com
Reading Pentacam Topography Step By Step Basics and Case
Study Series First Edition Mazen M. Sinjab

https://ebookname.com/product/reading-pentacam-topography-step-by-
step-basics-and-case-study-series-first-edition-mazen-m-sinjab/

ebookname.com

The Cultural Politics of Nationalism and Nation Building

Ritual and performance in the forging of nations 1st
Edition Rachel Tsang
https://ebookname.com/product/the-cultural-politics-of-nationalism-
and-nation-building-ritual-and-performance-in-the-forging-of-
nations-1st-edition-rachel-tsang/
ebookname.com

Annual Review of Scalable Computing 1st Edition Yuen Chung

Kwong

https://ebookname.com/product/annual-review-of-scalable-computing-1st-
edition-yuen-chung-kwong/

ebookname.com

Handbook of High Field Dynamic Nuclear Polarization 1st

Edition Vladimir K. Michaelis (Editor)

https://ebookname.com/product/handbook-of-high-field-dynamic-nuclear-
polarization-1st-edition-vladimir-k-michaelis-editor/

ebookname.com

Understanding Quality Peace Peacebuilding after Civil War

Madhav Joshi

https://ebookname.com/product/understanding-quality-peace-
peacebuilding-after-civil-war-madhav-joshi/

ebookname.com
New Narrative of Malaysia Foreign Policy 1st Edition
Azhari Karim

https://ebookname.com/product/new-narrative-of-malaysia-foreign-
policy-1st-edition-azhari-karim/

ebookname.com
Savage Songs & Wild Romances
C
ROSS
ULTURES
138
Readings in Post / Colonial
Literatures and Cultures in English

SERIES EDITORS
Gordon Collier Bénédicte Ledent Geoffrey Davis
(Giessen) (Liège) (Aachen)
CO-FOUNDING EDITOR
Hena Maes–Jelinek
 Savage Songs & Wild Romances


Settler Poetry and the Indigene, 1830-1880

John O’Leary

Amsterdam - New York, NY 2011

Cover photo:
George Rusden, dressed as an Aboriginal Australian
(Melbourne, c. 1880)
National Library of Australia, NLA.PIC-VN4223009

Cover design: Inge Baeten

The paper on which this book is printed meets the requirements of “ISO
9706:1994, Information and documentation - Paper for
documents - Requirements for permanence”.

ISBN: 978-90-420-3399-3
E-Book ISBN: 978-94-012-0686-0
© Editions Rodopi B.V., Amsterdam – New York, NY 2011
Printed in The Netherlands
 To my parents
  Contents

Acknowledgements ix
Illustrations xi

Introduction xiii

1 Texts in Context:
— Nineteenth-Century Settler Culture 7
2 “Bold, unfettered rhapsodies”:
— Nineteenth-Century Versifications of Indigenous Orature 25
3 “We owe them all that we possess”:
— ‘Savage’ Songs and Laments 45
4 “Unlocking the fountains of the heart”:
— Settler Verse and the Politics of Sympathy 67
5 Indigenous Romeos & Juliets:
— Romantic Verse Melodramas 85
6 “In their strange customs versed”:
— Ethnographic Verse Epics 109

Conclusion 133

Appendix 139
Works Cited 177
Index 187
  Acknowledgements

For his encouragement in connection with the writing of this study I would
like to thank Associate Professor Mark Williams of the School of English,
Film, Theatre and Media Studies at Victoria University of Wellington, New
Zealand. I would also like to thank Professor Lydia Wevers, Director of the
Stout Research Centre for New Zealand Studies at Victoria University for
generously providing me with a base during one stage of my research. Ac-
knowledgement is also due to the Humanities Research Centre at the Aus-
tralian National University in Canberra, Australia, which hosted me during
another stage in my long-running investigations.
My special thanks go to Gordon Collier, my editor at Rodopi, for his in-
terest in publishing this study.
My thanks, too, to friends in London such as Barbara Rich and John
Lotherington, who put me up / put up with me while I tracked down obscure
manuscripts in the British Library. Julia Darvell provided a much-needed
‘outside’ viewpoint on several chapters, for which my gratitude. My sister,
Helen Sharples, put her editorial skills to use knocking my manuscript into
shape, for which my thanks.
The following scholarly journals have published material that appears in this
study: Australian Literary Studies, Journal of Australian Studies, Journal of
New Zealand Literature, Kunapipi, Nineteenth-Century Contexts, and Post-
colonial Studies.


  Illustrations

Thomas Pringle (engraving by William Finden, publ. 1837) 3

Martin Collection, National Portrait Gallery, London
NPG D5559

Lydia Sigourney (c. 1855–65) 3

Brady–Handy Photograph Collection , Library of Congress
LC-DIG-cwpbh-02747

Alfred Street 4
Engraved frontispiece in Frontenac (1849)

George Copway (Kah-ge-ga-gah-bowh), Ojibway chief (c. 1850) 4

Minnesota Historical Society
E97.1K p2

George Rusden (date unknown) 5

State Library of Victoria, Melbourne
H29561

George Rusden, dressed as an Aboriginal

Australian (Melbourne, c. 1880) 5
National Library of Australia
NLA.PIC-VN4223009

Alfred Domett (c. 1870–87) 6

Alexander Turnbull Library, Wellington, New Zealand
G-003114-1/4

George McCrae (c. 1890) 6

State Library of Victoria, Melbourne
H31943
  Introduction

L
ATE IN THE SOUTHERN WINTER OF 1856, the Adelaide
Philosophical Society met for its thirty-ninth monthly meeting.
Founded a few years earlier, the Society served as a forum through
which the colony’s more educated members could keep abreast of the latest
intellectual developments. Its interests were broad (broader than the word
‘philosophical’ now implies); among the offerings that evening was a paper
on a recently published American poem, which was read by a non-member,
William Cawthorne, proprietor of a local music warehouse. Cawthorne, re-
lishing the opportunity to expatiate before a captive audience, took his time.
First he discussed “the origin, the early history, and the ennobling and purify-
ing influence of poetry in general.”1 He then deduced “the immutability of
man’s higher nature” from the fact that man had retained, “through the lapse
of ages, and in spite of the influence of artificial life,” the same love of poetry
which characterized “the savage nations of the remotest antiquity.”2 After
some further thoughts on the difficulties of “poetical criticism,” and following
an injunction about the importance of simplicity in verse, Cawthorne turned to
the special subject of his paper, Henry Wadsworth Longfellow’s Song of Hia-
watha, which had taken the literary world by storm since its publication the
year before.
Cawthorne liked Hiawatha. He like it so much, in fact, that he placed it
first among the poems of his day, no mean praise in an age graced by the likes
of Tennyson and Browning. The poem’s subject-matter and method of treat-
ment accorded strictly with the canons of criticism he had laid down, Caw-

1
William Cawthorne, “The Song of Hiawatha” (Abstracts of papers read…during
the year 1856), Fourth Annual Report of the Adelaide Philosophical Society (1857)
(Adelaide, 1857): 5.
2
Cawthorne, “The Song of Hiawatha,” 5.
xiv SAVAGE SONGS & WILD ROMANCES 

thorne explained; moreover, its natural character, “as preserving the traditions
of a race of men rapidly disappearing from the face of the earth,” added
greatly to its allure.3 He then gave a brief outline of the “Indian character,”
discussed Hiawatha’s unusual octosyllabic metre, and – clearly settling into
the evening – proceeded to give “a careful analysis of the whole poem, illus-
trated by many selected passages.”4
Lengthy as his paper had been, Cawthorne did not end there. Inspired by
the way Longfellow had made use of Native American legends, Cawthorne
concluded with some thoughts of particular relevance to his Australian lis-
teners:
I cannot sit down without making an allusion to another cognate sub-
ject that for a long time has occupied my mind. I allude to the legends
and traditions of the aborigines of Australia. It is just possible that the
gentlemen present may doubt their existence; but I beg to assure them
that the tribes of Australia are not so barren in these particulars as may
be imagined. There is scarcely a constellation in the heavens that has
not its appropriate legend. Many animals of the land also are invested
with the supernatural. The capes, promontories and islands of our
shores are transformations or otherwise connected with legendary lore.
The origin of their own species, and particularly their various cere-
monies, all abound with singular and exotic ideas and the wildest
fancies.5

Coming finally to an end, Cawthorne threw out a challenge to his audience.

Just as Sir George Grey had collected and published the myths and legends of
New Zealand’s Maori (Grey’s Polynesian Mythology had appeared the year
before, to international acclaim), so the members of the Adelaide Philosophi-
cal Society should devote a portion of their funds to collecting and collating
Aboriginal myths and legends “before the race disappears from off the face of
the land.”6
Cawthorne was to be disappointed. The Adelaide Philosophical Society
produced no equivalent of Sir George Grey, and Aboriginal mythology re-
mained uncollected and uncollated for many decades to come (although Caw-
thorne did publish his own version of a local Port Lincoln myth, The Legend

3
Cawthorne, “The Song of Hiawatha,” 5.
4
“The Song of Hiawatha,” 5.
5
“The Song of Hiawatha,” 5.
6
“The Song of Hiawatha,” 5.
 Introduction xv

of Kuperree, in 1858). The thirty-ninth monthly meeting of the Society was

not, in fact, especially significant. What it does suggest, however, is the fasci-
nation that many colonists felt regarding indigenous peoples and their cul-
tures. These peoples were different – in many respects, very different – from
the settlers flooding into their territories, but they were also clearly human
beings, with myths and legends, beliefs and ceremonies as intricate, as an-
cient, as any in Europe or Asia. Faced with them, colonists (at least the more
intelligent ones) were curious. Where had these peoples come from? What
were their societies really like? What lessons, if any, did they have for Euro-
peans?
The members of the Adelaide Philosophical Society were not alone.
Across the colonies of the British Empire, and beyond it, in the U S A , in cities
as distant as Adelaide and Toronto, Cape Town and Boston, scholarly gentle-
men were meeting to discuss the cultures of the indigenous races that the
rapid growth of settlement had brought into view. Racist they may have been
(for example, in their conviction that indigenous peoples were doomed to ex-
tinction), but there is no doubt that many of these settlers were greatly in-
trigued by indigenes. As the Australian novelist Kate Grenville, writing about
the European–Aboriginal encounter in New South Wales, puts it, they were
eager “to enter the unknown, to be amazed by difference.”7
Among those of a scientific bent, this fascination helped lay the foundation
of the science of ethnology, or anthropology, as we now call it. Travellers had
for centuries written accounts, more or less detailed, of the “manners and cus-
toms” of the peoples they had encountered. In the nineteenth century this
amateur ethnographic discourse crystallized into a more deliberate study of
difference, with a raft of seminal ethnographic publications – notably Edward
Taylor’s Primitive Cultures (1870) and Lewis Henry Morgan’s Systems of
Consanguinity (1871) – appearing after 1850. These studies were products of
their age and expressed many of its beliefs (for example, the notion that in-
digenous races were doomed to extinction in a struggle characterized by the
survival of the fittest). Liberal opinion now finds many of these beliefs repug-
nant, but these works nevertheless helped put the nascent discipline of anthro-
pology onto a scientific footing.
It wasn’t only scientists, however, who were fascinated by indigenous peo-
ples; those of a literary turn, too, found them intriguing. This interest was not
confined to settler writers. As Tim Fulford has shown, English poets of the

7
Kate Grenville, The Lieutenant (Melbourne: Text Publishing, 2008): 116.
xvi SAVAGE SONGS & WILD ROMANCES 

Romantic era, such as Wordsworth, Coleridge, and Southey, had been fasci-
nated by the figure of the Indian (i.e. Native American), frequently making
him, or her, the subject of their verse.8 For settler writers, living near, or com-
paratively near, to indigenous peoples – indeed, living on land that had once
belonged to them – the presence, real or remembered, palpable or ghostly, of
indigenous races exerted a particular attraction. The Song of Hiawatha (so
admired by Cawthorne) is still widely read today. As this study will show,
however, Hiawatha is only one of a plethora of poems featuring indigenous
peoples written in the course of the nineteenth century by settler poets. Some
of these poems were short and simple, such as the “Aboriginal laments” of
colonial Australian newspapers or the melancholic ubi sunt lyrics of the
Canadian poet Charles Sangster. Others, like Alfred Street’s narrative of
French–Iroquois conflict, Frontenac (1849) or Alfred Domett’s vast New
Zealand epic Ranolf and Amohia (1872), were lengthy, ambitious works,
filled with elaborate ethnographic detail about the indigenous cultures they
depicted. Most of these poems have been forgotten, for their literary value –
by even the kindest estimation – was slight. Culturally and historically, how-
ever, they are significant because they are an informative index of the nine-
teenth-century settler soul as it contemplated the indigenous Other.
The attitudes expressed by settler poets, while by no means uniform,
nevertheless exhibited a considerable homogeneity, and it is one aim of this
transnational study to emphasize how similar the verse portrayal of indige-
nous peoples was across the English-speaking imperium. The Native Ameri-
can speaker in Lydia Sigourney’s “The Cherokee Mother,” for example, is
remarkably like her Aboriginal counterpart in Eliza Dunlop’s “The Aboriginal
Mother.” In the same way, the star-crossed lovers in Adam Kidd’s The Huron
Chief (1830) are very similar to the ill-fated couple of The Ojibway Conquest
(published under George Copway’s name in 1850), who in turn are remark-
ably like the unlucky Aboriginal pair drawn by George Rusden in Moyarra
(1851). This is not to suggest that the poets in question were alike; they be-
longed to different decades and different nations, with the U S poets in par-
ticular having a somewhat different relation to the figure of the indigene, who
will-nilly was implicated in the attempt to create a new, post-revolutionary

8
See Tim Fulford, Romantic Indians: Native Americans, British Literature and
Transatlantic Culture 1756–1830 (Oxford: Oxford U P , 2006): 12.
 Introduction xvii

national identity.9 Still less is it to suggest that the indigenous peoples who
were the subject of their verse were in some way homogeneous. Aboriginal
and Maori, Xhosa and Ojibwa were quite distinct, anthropologically speaking.
As produced on the nineteenth-century page, however, they often appeared
rather similar: as virtuous, docile converts, for example, or as noble, doomed
warriors.
This homogeneity of treatment, while striking, is not surprising. All these
settler poets shared a common late-Romantic literary heritage, and all were re-
sponding, consciously or not, to the powerful forces (pre-eminently industrial-
ization) that were reshaping society. This is as true of the U S poets discussed
here as of their British-colonial contemporaries; it is a purpose of this study,
indeed, to highlight how similar U S and British-colonial writers were when it
came to versifying indigenous peoples. The academic separation of U S writ-
ing from other colonial literatures – a matter, arguably, of super-power poli-
tics rather than deep, essential difference – is especially counterproductive
with respect to the kind of poetry considered here.
Settler writers did not, of course, only write verse about indigenous peo-
ples. Indigenes figured in many of the prose fictions of the nineteenth century,
whether it was the Native Americans of James Fenimore Cooper’s The Last of
the Mohicans (1826) or the Maori in John White’s little-known ethnographic
novel Te Rou (1874). But prose, being a workaday medium suitable for
realistic description, was limiting when it came to the evocation of indigenous
peoples, whose existence (like the grand natural landscapes they inhabited)
was often conceived of as sublime. Poetry, with its ability to express the
lyrical and the tragic, was deemed a more suitable vehicle, and, indeed, some
of the most powerful (though also, arguably, the most misleading) depictions
of indigenous peoples produced by settlers at this period were written in
verse, as Helen Carr has pointed out in relation to Hiawatha.10 Indigenous
peoples, in a sense, were poetry, at least when viewed from the bustling, chaotic
boom-towns of the new colonies.11 Poeticization of this kind should be seen

9
See Susan Scheckel, The Insistence of the Indian: Race and Nationalism in Nine-
teenth-Century American Culture (Princeton N J : Princeton U P , 1998): 1–14.
10
See Helen Carr, Inventing the American Primitive: Politics, Gender and the Re-
presentation of Native American Literary Traditions, 1789–1936 (New York: New
York U P , 1996): 124.
11
See James Belich, Replenishing the Earth: The Settler Revolution and the Rise of
the Anglo-World, 1783–1939 (Oxford: Oxford U P , 2009): 194–95.
xviii SAVAGE SONGS & WILD ROMANCES 

as part of a larger tendency to idealize indigenous peoples common through-

out the nineteenth century, in what amounted, effectively, to a rejection of the
existence offered by industrializing capitalist society. While such idealization
had its darker side – what is idealized, after all, can also be marginalized – it
sprang from a very genuine sense of disquiet about what was seen to be the
increasingly secular, materialistic nature of life.12
It is also true, of course, that settler poets wrote about indigenous peoples
before 1830 and after 1880, the period under consideration in this study. Met-
ropolitan and colonial newspapers in the eighteenth and early-nineteenth cen-
turies had often featured “Indian” songs or laments; while towards the end of
the Victorian age, in places such as New Zealand, there was a vogue for in-
digenous themes, an interest that made itself felt as much in poetry as in
prose.13 The half-century that is the subject here, however, was unusually
momentous in terms of the history of colonization. In 1830, European settle-
ment in most of the new colonies scarcely extended beyond the coasts; even
in the U S A , the oldest anglophone settlement, most of the white population
lived east of the Appalachians, and large parts of the interior of the country re-
mained unsettled by Europeans. By 1880, thanks to what an historian of the
era has identified as a new, “explosive” kind of colonization, all this had
changed.14 New Zealand had become a colony; Australia had been opened up
to pastoral expansion; and settlers had spread right across the U S A and Cana-
da. Even Africa, “the dark continent,” was beginning to yield up its secrets,
thanks to the endeavours of Livingstone and fellow explorers. In the process,
dozens of indigenous peoples – hitherto fully independent nations – had be-
come subject races of empires both official (like the British) and unofficial
(like the U S A ). The vast cultural collision this entailed significantly altered
white attitudes towards indigenous peoples, who began to be defined in new
ways.15 It also gave rise to a large number of poems featuring indigenes, as

12
See David Morse, High Victorian Culture (New York: New York U P , 1993):
120–210.
13
See, for example, Jessie Mackay’s Spirit of the Rangatira and Other Ballads
(1889), which drew extensively on Maori myth and legend.
14
See Belich, Replenishing the Earth, 9.
15
See C.A. Bayly, “The British and indigenous peoples, 1760–1860: Power, percep-
tion and identity,” in Empire and Others: British Encounters with Indigenous Peoples
1600–1850, ed. Martin Daunton & Rick Halpern (London: U C L Press, 1998): 20, 33.
For a discussion of the evolution of British attitudes towards indigenous peoples before
 Introduction xix

settler poets attempted to understand and represent the new subject races to a
readership largely ignorant of them.
Literary criticism has not, on the whole, dealt kindly with settler verse
about indigenous peoples. Traditional liberal-humanist criticism, as practised
in Commonwealth university English departments up to about 1970, was
largely focused on the literary traditions of the mother country (Britain). It
generally ignored local settler poetry, which was regarded as second-rate and
derivative. On occasion, there was discussion of the verse of literary “father
figures” such as Thomas Pringle in South Africa and Charles Harpur in Aus-
tralia, during the course of which the attitude of these poets towards indige-
nous peoples was noted (Pringle, for example, was praised for his liberal sym-
pathies).16 Of the bulk of settler verse, however, there was little discussion,
and settler attitudes towards indigenes were analyzed, if they were analyzed at
all, by historians. In the U S A the situation was somewhat different; the viol-
ent rupture from Britain in the eighteenth century had fostered an interest in
the idea of a national canon, and courses in “American” (that is, U S ) literature
were established comparatively early. In this writing, the figure of the Native
American – that exemplar of liberty – had featured strongly, and the way he
or she had been represented was discussed by critics such as Albert Keiser.17
It helped, too, that a poet of real talent like Longfellow had produced a sub-
stantial poem about Native Americans. Hiawatha was recognized as pos-
sessing both literary and national importance, and was accordingly the subject
of continuing scholarly comment, some of which focused on Longfellow’s
use of indigenous source material and the picture he had painted of Hiawatha
and his people.18

1815, see also Merete Falck Borch, Conciliation – Compulsion – Conversion: British
Attitudes Towards Indigenous Peoples 1763–1814 (Cross/Cultures 72; Amsterdam &
New York: Rodopi, 2004): 284–87.
16
See, for example, John Robert Wahl, Poems Illustrative of South Africa, by
Thomas Pringle, ed. Wahl (Cape Town: C. Struik, 1970): xxi. See also Angus Calder,
“Thomas Pringle (1789–1834): A Scottish Poet in South Africa,” English in Africa 9.1
(May 1982): 9.
17
See Albert Keiser, The Indian in American Literature (New York: Oxford U P ,
1933).
18
See for example Stith Thompson, “The Indian Legend of Hiawatha,” P M L A 37.1
(March 1922): 128–40; Wilbur Schramm, “Hiawatha and Its Predecessors,” Philo-
logical Quarterly 11.4 (October 1932): 321–43; Chase S. Osborn, Schoolcraft, Long-
xx SAVAGE SONGS & WILD ROMANCES 

If traditional liberal-humanist criticism had displayed, generally, a lack of

interest, the postcolonial criticism that succeeded it introduced a much more
negative focus on settler writing about indigenous peoples. In the 1960s, the
Martinican psychiatrist Frantz Fanon had proposed that white settlers in
places such as Africa and the Caribbean behaved in a neurotic, fearful manner
towards the black (or, in Fanon’s experience at that time, Maghrebi) popula-
tion that surrounded them, undermining their self-image in order to exert
power over them.19 In his seminal study Orientalism (1978), Edward Said ela-
borated this notion and applied it to the realm of literature, asserting that the
aim of nineteenth-century British and French writing about Oriental (i.e. Mid-
dle Eastern and North African) peoples, far from being merely to explain or
celebrate, was to subject them to insidious discourses of control designed to
ensure their subjection to European power.20 Said’s book has been criticized
for conflating knowing with containing, classifying, and controlling; it has
also been attacked for setting up an occidentalism as simple and monolithic as
the orientalism he condemned.21 Even so, his notion of an ideologically
driven discourse was developed by a number of colonial discourse theorists,
notably Terry Goldie, who, in his influential study Fear and Temptation
(1989), identified in settler writing repeated, stereotypical ways of represent-
ing indigenous peoples. Goldie argued that the five characteristic “commo-
dities” in question (sex, violence, orality, mysticism, and the prehistoric: i.e.
past or dead) together functioned to marginalize indigenous peoples, to the
obvious advantage of settlers who either wanted their land or wished to rest
easy on indigenous land they had already acquired.22 In the past two decades
critics have, in the main, continued to view white writing about indigenes in
this negative light. Mary Louise Pratt, for example, identified a tendency in

fellow, Hiawatha (Lancaster P A : Jacques Cattell, 1942); and Joseph Pronechen, “The
Making of Hiawatha,” New York Folklore Quarterly 28.2 (June 1972): 151–60.
19
See Frantz Fanon, The Wretched of the Earth, tr. Constance Farrington, preface
by Jean–Paul Sartre (Les damnés de la terre, 1961; tr. 1963; Harmondsworth: Penguin,
1967): 169–70.
20
See Edward W. Said, Orientalism (New York: Pantheon, 1978): 3–40.
21
See Leela Gandhi, Postcolonial Theory: a Critical Introduction (New York:
Columbia U P , 1998): 79–80.
22
See Terry Goldie, Fear and Temptation: The Image of the Indigene in Canadian,
Australian and New Zealand Literature (Kingston, Ontario: McGill–Queen’s U P ,
1989): 15–18.
 Introduction xxi

the travel literature of the period to portray indigenes as “natives” – reductive,

incomplete beings who had failed to become what Europeans already were.23
Homi Bhabha, for his part, saw an attempt to construct colonized peoples as a
population of degenerate types on the basis of racial origin, in order to justify
conquest and establish a system of administration and instruction (inter-
estingly, however, he judged this attempt as marked by anxiety rather than con-
fidence).24 More recently, Joshua Bellin has suggested that nineteenth-century
writing about Native Americans was an attempt to evoke them and their cul-
ture while simultaneously erasing them from the national record, an effort that
could be seen as characteristic of all settler societies as they contemplated the
awkward fact of indigenous populations surviving in their midst.25 Even more
sinisterly, Patrick Brantlinger has found in the proleptic elegies characteristic
of settler writing about indigenes a barely disguised genocidal death-wish.26
Criticism of this kind has helped foster a negative attitude towards settler
verse about indigenous peoples. Pringle’s poetry, for example, which had
been praised for its sympathetic depiction of the plight of South Africa’s in-
digenes, was subjected to a new, hostile scrutiny, with one critic claiming that
Pringle’s most famous piece, “Afar in the Desert,” revealed the poet as the
archetypal colonist “mounted, rifle in one hand, Bible in the other.”27 Alfred
Domett’s epic Ranolf and Amohia, which had earlier been taxed merely for its
inordinate length and overblown poetic style, was now labelled a racist text,
one that displayed a “nonchalant disregard” for the integrity of Maori myth
and a “shallowness” in terms of identification with Maori mores.28 Even Hia-
watha – which had always been accorded a certain respect for its literary
qualities – did not escape the cascade of critical obloquy, thanks mainly to
what a generation of commentators viewed as Longfellow’s high-handedness

23
See Mary Louise Pratt, Imperial Eyes: Travel Writing and Transculturation (Lon-
don: Routledge, 1992): 152.
24
See Homi K. Bhabha, The Location of Culture (London & New York: Routledge,
1994): 66.
25
See Joshua Bellin, The Demon of the Continent: Indians and the Shaping of
American Literature (Philadelphia: U of Pennsylvania P , 2001): 40–108.
26
See Patrick Brantlinger, Dark Vanishings: Discourses on the Extinction of Primi-
tive Races, 1800–1930 (Ithaca N Y : Cornell U P , 2003): 3–4.
27
A.E. Voss, “Thomas Pringle and the Image of the ‘Bushmen’,” English in Africa
9.1 (May 1982): 20.
28
Helen Barnhill, “The Pakeha Harp” (dissertation, Otago University: 1972): 96.
xxii SAVAGE SONGS & WILD ROMANCES 

when it came to using his Native American source material and his presenta-
tion of an indigenous culture hero as passively compliant in the process of
colonization.29 The end result has been a pervasively negative reading of colo-
nial poetry, especially if this poetry represented or referred to indigenous peo-
ples. Such a negative reading is part of a larger revisionist ‘master-narrative’
which has tended, at least in the case of early South African literature, to
present a highly partial, distorted picture of settler writing about indigenes.30
This study attempts to move away from simplistic dismissals of either the
traditional liberal-humanist or postcolonial kind. Instead, it aims to provide a
generous, nuanced account of settler verse about indigenes, one that recog-
nizes the ideological underpinnings that informed this poetry – notably, the
belief that indigenous peoples were doomed to extinction – but which sug-
gests, nonetheless, that this poetry demonstrated a degree of genuine sym-
pathy for indigenes, and an advance of the ethnographic imagination, a capa-
city to “recognize otherness in a positive sense” (as Carr phrases it) that had
been lacking in earlier eras.31 In doing so, this study does not pretend that the
process of colonization was virtuous, or inevitable. It does ask, however, that
the poems produced during that process be read with as open a mind as pos-
sible, one free both of traditional liberal-humanist criticism’s dismissive atti-
tude and of “hostile postcolonial epistemologies.”32 Reading the poems in this
way will prove more fruitful than imposing on them a pre-existing ideological
grid whose conclusions, in many cases, seem already decided.33

29
See, for example, Celia Millward & Cecilia Tichi, “Whatever Happened to Hia-
watha?” Genre 6.3 (September 1973): 318–19, 325–27; Robert Berkhofer, The White
Man’s Indian: Images of the American Indian from Columbus to the Present (New
York: Alfred A. Knopf, 1978): 90–91; Virginia Jackson, “Longfellow’s Tradition: or,
Picture-Writing a Nation,” Modern Language Quarterly 59.4 (December 1998): 475;
and Joe Lockard, “The Universal Hiawatha,” American Indian Quarterly 24.1 (January
2000): 110–12.
30
See Malvern van Wyk Smith, “Origins Revisited: Dissent and Dialectic in Early
South African Colonial Writing,” in Constructing South African Literary History, ed.
Elmar Lehmann & Erhard Reckwitz (Essen: Die Blaue Eule, 2000): 12.
31
Carr, Inventing the American Primitive, 166.
32
van Wyk Smith, “Origins Revisited,” 13.
33
For a discussion of postcolonial literary criticism’s reductive treatment of another
genre, the nineteenth-century novel, see Erin O’Connor, “Preface for a Post-Postcolo-
nial Criticism,” Victorian Studies 45.2 (Winter 2003): 217–46.
 Introduction xxiii

I noted above the capacity of this verse to “recognize otherness in a posi-

tive sense.” By this I do not mean to suggest that this poetry functioned as a
kind of cheerful rhyming ethnography. On the contrary, it was shot through
with guilt and a sense of loss, for the poets who wrote it were painfully aware
that it was the rapid advance of their own civilization which was helping to
destroy the society of indigenous peoples, peoples whose innocence (as the
poets saw it) recalled both the naivety of the writers’ own childhood and the
supposed simplicity and harmony of earlier eras, principally the medieval.
Read in this light, much of the verse discussed here emerges less as a way of
marginalizing or erasing indigenes than as an act of narcissistic mourning (or,
at least, an attitude of intense nostalgia) and a fraught attempt at reparation, as
Carr has proposed in relation to much nineteenth-century writing about Native
Americans.34 At its best, however, this poetry did more than merely mourn or
make reparation. It explained and celebrated; it might even be said to have
helped effect that “tentative or exploratory dialogue with the alien” which
another critic has found in certain kinds of Orientalist scholarship.35 As such,
this verse represented an engagement with otherness that, for all its imperfec-
tions and limitations, is deserving of study.
This introductory chapter has so far discussed settler verse about indigenes
as though it were a single, homogeneous body of poetry. This is certainly not
the case; settler verse about indigenous peoples constituted a loose, hetero-
geneous series of sub-genres, and the literary traditions that influenced it
(epic, pastoral, medievalist etc.) were highly diverse, as Chapter 1 of this study
demonstrates. Chapter 1 also explores the wider intellectual milieu that lay
behind nineteenth-century poetry about indigenes, and discusses the nascent
science of ethnology which settler poets drew on to help them provide an ac-
curate picture of indigenous peoples.
Heterogeneous as it was, this poetry shared certain common forms and
themes, and for this reason the main subject chapters in this book focus on
five broad types of settler verse about indigenous peoples, rather than on dis-
crete national entities such as ‘Canadian settler verse’ or ‘New Zealand settler
verse’. Chapter 2 focuses on a distinct, rather specialized genre, the versifi-
cations of indigenous songs and chants which were carried out by a few eth-
nographer–poets in places such as the U S A and Australia. Chapter 3 consi-

34
See Carr, Inventing the American Primitive, 20–21.
35
See Elleke Boehmer, Colonial and Post-Colonial Literature (Oxford: Oxford U P ,
1995): 91.
xxiv SAVAGE SONGS & WILD ROMANCES 

ders the many casual poems about indigenes which were published in colonial
newspapers and magazines in the earlier decades of the nineteenth century,
finding in these “savage songs” a quality of empathy for the suffering or dis-
placed indigene, as well as a capacity – not wholly novel, but notable none-
theless – to recognize Otherness in a positive sense. Chapter 4 looks at three
occasional poems about indigenes, in which sentiment was deployed for a de-
finite political purpose. Chapter 5 discusses romantic verse melodramas about
indigenous peoples, with their curious mixture of romance, violence, and eth-
nographic detail. Chapter 6, finally, examines the substantial verse epics – no-
tably Street’s Frontenac and Domett’s Ranolf and Amohia – which portrayed
the life and culture of indigenes in considerable, even exhaustive detail. While
there is a rough literary-historical progress apparent here, with earlier, simpler
poems being succeeded by later, more elaborate ones, I do not wish to imply
the existence of a rigid literary-historical sequence. Lengthy, ethnographically
detailed poems about indigenes had been written before the period in question
(Ouâbi, or the Virtues of Nature, published by the Boston poet Sarah Morton
in 1790, is an example) while brief, impressionistic pieces on indigenous
themes continued to be produced throughout the nineteenth century. That
said, the greater amount of ethnographic detail in the later verse epics (and its
generally greater accuracy) does reflect the advances made in anthropology as
the century progressed.
In the final chapter, I attempt to draw together the different themes ex-
plored in this study. While conditioned by an ideology of European superior-
ity and used, often, to ventriloquize indigenes in a way we now find patroniz-
ing, the poetry discussed here is found to be less negative and marginalizing
than is generally admitted. The conclusion is drawn that mid-nineteenth-cen-
tury verse about indigenous peoples is too various and idiosyncratic to be
characterized by sweeping generalizations of any kind. A plea is made for a
more sympathetic, nuanced reading of this poetry – and of colonial writing
generally – one in which text and context (rather than theory or ideology) are
paramount.
At this point, the reader may ask whether it was only settler poets who
wrote verse about indigenous peoples. Did indigenes not write “savage songs
and wild romances” themselves? The answer, generally, is no (a rare excep-
tion was George Copway, the Ojibwa preacher and writer, who put his name
to The Ojibway Conquest). The reasons for the lack of indigenous represen-
tation among the writers examined in this study are not hard to find. Com-
paratively few indigenes, for one thing, possessed the necessary English-
 Introduction xxv

language skills to engage in a highly specialized form of literary production;

for another, indigenous writers would have found the available genres un-
natural, since they tended to present stereotypical, eurocentric views of in-
digenous societies. Indigenous peoples were certainly writing in this period,
as Fulford shows.36 But their output (at any rate, in English) tended to be
characterized by biographies and accounts, letters and petitions – a reflection,
perhaps, of the pressures they were under as colonization gathered momentum
and their societies were destabilized. There were exceptions: in the U S A ,
Jane Johnston Schoolcraft at the beginning of the period and John Rollin
Ridge in the middle, both of whom wrote accomplished English verse. These
writers, however, can be seen as constituting an atypical elite: they came from
‘mixed-blood’ backgrounds, and had received a European-style education.
Unsurprisingly (though perhaps disappointingly for modern readers seeking
an ‘authentic Indian voice’), they tended to write the kind of poetry – about
love, and loss, and the beauties of nature – that educated people of their day
wrote (this is particularly the case with Ridge). Jane Schoolcraft, it is true,
produced or helped produce a few versified translations, some of which are
discussed in Chapter 2. But neither she nor Ridge wrote casual poems about
indigenes, just as they did not write agenda-driven ‘sympathetic’ verse, melo-
dramatic verse romances, or large-scale ethnographic epics of the kind exam-
ined here.37
The settler poets I have mentioned so far have all been British-colonial or
citizens of the U S A , and the reader may be forgiven for deducing from this
fact that settler verse about indigenes of the kind examined here was some-
how peculiar to anglophone colonial societies. This is certainly not so; other
settler societies, too, were fascinated by indigenous peoples and produced
poetry about them. An example is provided by Brazil, which had a highly de-

36
See Fulford, Romantic Indians, 211–91.
37
For an illuminating discussion of the work of Jane Johnston Schoolcraft, see
Robert Dale Parker, The Sound the Stars Make Rushing Through the Sky: The Writings
of Jane Johnston Schoolcraft (Philadelphia: U of Pennsylvania P , 2007). For a dis-
cussion of the work of John Rollin Ridge, see James Perins, John Rollin Ridge: His
Life and Works (Lincoln: U of Nebraska P , 1991). Typical poems by Ridge, from the
1840s, are “A Cherokee Love Song” and “The Stolen White Girl,” both in American
Poetry: The Nineteenth Century, vol. 2: Melville to Stickney; American Indian Poetry;
Folk Songs and Spirituals, notes by John Hollander (New York: The Library of Amer-
ica, 1993): 185–86, 188–89.
Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents
hetkiseksi näkyviin niityillä, kaivautuen kostean maan puhki, jymisten
pimeyden ja raskaan ilman halki, rynnäten taas esille aurinkoiseen
päivään niin kirkkaana ja suurena, yhä eteenpäin, pitäen kovaa
meteliä, peltojen, metsien, vainioiden, heinikoiden, liidun, mullan ja
saven läpi, kallion puhki ja esineiden välitse, jotka olivat melkein
käden ulottuvilla, mutta lakkaamatta luisuivat matkustajan luota,
pettävän etäisyyden hitaasti soluessa niiden keralla — kuin
leppymättömän hirviön, kuoleman, raivatessa tietään!

Tunnelin puhki, kukkuloiden laelle, kanervikkojen, hedelmätarhain,

puistojen ohitse, kanavan yli, joen poikki, kulkien siellä, missä
lampaat käyvät laitumella, missä mylly kohisee, missä vene keinuu
aalloilla, missä vainajat lepäävät, niissä tehdas savuaa, missä joki
virtaa, missä kylä kyyristelee, missä suuri tuomiokirkko kohoaa,
missä alakuloinen räme aukeaa ja hurja vihuri tasoittaa tai kuohuttaa
sen pintaa epävakaisen tahtonsa mukaan, eteenpäin, viheltäen ja
kohisten ja rätisten, jättämättä mitään muuta jälkeä kuin tomua ja
savua — kuin leppymättömän hirviön, kuoleman, rynnätessä
päämääräänsä!

Tuulta ja valoa, rankkasadetta ja auringonpaistetta kohti, yhä

eteenpäin se kohisee ja jyrisee hurjana ja nopeana, sukkelana ja
varmana, ja suuret rakennukset ja jykevät sillat, jotka kohoavat sen
yläpuolelle, lankeavat kuin tuuman levyinen varjon välähdys silmään
ja sitten katoavat. Eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, yhä
kauemmaksi; vilaukselta vain näkyvät mökit, talot, maatilat, komeat
kartanot, maalaiset, työläiset, vanhat tiet ja polut, jotka näyttävät
yksinäisiltä, kapeilta ja mitättömiltä jäädessään jäljelle. Ja mitä
muuta kuin välähdyksiä näkyykään leppymättömän hirviön,
kuoleman, tehdessä matkaansa!
 Eteenpäin, kiljuen ja puhisten ja rämisten, pujahtaen taas maan
sisään ja ponnistaen niin tarmokkaasti ja uupumattomasti, että
keskellä pimeyttä ja myrskyä kulku tuntuu muuttuneen
päinvastaiseksi ja pyrkivän vimmatusti takaperin, kunnes märkään
seinämään lankeava valonsäde näyttää pinnan väistyvän taaksepäin
huiman virran vauhdilla. Ja sitten taas ulos päivänvaloon päästäen
kimeän ilonhuudahduksen, kohisten, rätisten, syöksyen eteenpäin,
tahraten kaikki mustalla hengityksellään, välillä pysähtyen minuutiksi
sinne, missä näkyy joukko kasvoja, joita hetken päästä ei enää ole,
välillä latkien vettä ahneesti, ja ennenkuin vielä se johto, josta se on
juonut, on lakannut valumasta maahan, syöksyen taas punertavan
etäisyyden läpi!

Nyt se kiljuu yhä hurjemmin rynnätessään vastustamattomalla

voimalla päämääräänsä, ja nyt sen tielle on, samoin kuin
kuolemankin, siroiteltu paksulti tuhkaa. Kaikki on ympärillä
mustunut. Syviä vesilammikolta, mutaisia kujia ja kurjia hökkeleitä
on syvällä alhaalla, ja likellä särkyneitä seiniä ja luhistuvia taloja.
Rikkinäisten akkunoiden läpi näkyy surkeita huoneita, joissa puute ja
kuume kätkeytyvät moniin kurjiin muotoihin, samalla kun savu,
toisissaan melkein kiinni olevat päädyt, kallistuneet uunit, tiilien ja
saven sekasotku täyttävät mielen alakuloisuudella ja tarjoavat
synkän näyn niin kauas kuin silmä kantaa. Kun Dombey katselee
ulos akkunasta, ei hänen mieleensä juolahdakaan, että sama hirviö,
joka on kuljettanut hänet tänne, on vain luonut valoa näihin ilmiöihin
eikä niitä aiheuttanut. Se oli sopivana loppuna matkalle ja olisi voinut
olla kaiken loppuna: niin rappeutunutta ja synkkää oli kaikki.

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneella Dombeylla oli yhä silmiensä edessä

sama leppymätön vihollinen. Kaikki esineet katselivat häntä mustina
ja kylminä ja armottomina, samoin hän niitä. Kaikkialla hän huomasi
vertauskohdan onnettomuudelleen. Ympärillään hän näki
säälimätöntä voitonriemua, ja se närkästytti ja loukkasi häntä hänen
ylpeydessään ja mustasukkaisuudessaan, missä muodossa se
muutoin esiintyikin, mutta enimmin silloin, kun se jakoi hänen
kanssaan hänen menetetyn poikansa rakkautta ja muistoa.

Eräät kasvot — hän oli katsellut niitä edellisenä yönä ja ne häntä

sellaisin silmin, jotka näkivät sieluun asti, vaikka olivatkin himmeät
kyynelistä ja pian peittyivät kahden värisevän käden taakse —
ilmestyivät usein hänen ajatuksiinsa matkan varrella. Hän oli nähnyt
ne ujoina ja rukoilevina, samanlaisina kuin viime yönä. Ne eivät
ilmaisseet moitetta, mutta niissä huomasi jonkinlaista epäilystä,
melkein toivotonta epäuskoa, joka muuttuessaan masentuneeksi
varmuudeksi isän vihasta sittenkin syytti. Dombeysta oli kiusallista
ajatella, että Florencen ilme oli ollut sellainen.

Aikoiko hän ehkä tuntea katumusta viimeöisen tapauksen vuoksi?

Ei. Mutta nyt sen herättämä tunne — josta hänellä oli ennen ollut
jonkinlainen aavistus — muuttui täydeksi varmuudeksi, koskien
häneen liian kovasti ja uhaten kasvaa liian voimakkaaksi hänen
mielenmaltilleen. Nuo kasvot olivat aina mukana siinä tappion ja
vainon ilmaisussa, joka ympäröi häntä joka hetki. Ne teroittivat
hänen ajatuksissaan lakkaamatta asustavan julman ja
leppymättömän vihollisen nuolia ja antoivat sen käteen kaksiteräisen
miekan. Siinä seistessään ja maalatessaan edessään vilisevää
vaihtelua oman mielensä sairaloisilla väreillä, luoden siitä perikadon
ja tappion kuvan sensijaan että olisi pitänyt sitä toivehikkaana
muutoksena ja parempien tapausten lupauksena, hän tajusi
täydellisesti, että elämä antoi hänelle yhtä paljon aihetta valituksiin
kuin kuolema. Yksi lapsi oli menetetty, ja toinen oli jäljellä. Miksi oli
hänen toiveittensa päämäärä riistetty Florencen sijasta?
 Hänen mielessään väikkyvä suloinen, rauhallinen, viaton olento ei
herättänyt hänessä muita ajatuksia. Florence oli syntymästään
alkaen ollut epätervetullut isälleen ja nyt vielä lisäsi hänen
katkeruuttaan. Jos poika olisi ollut hänen ainoa lapsensa ja sama
kohtalonisku sattunut häneen, olisi se ollut raskas kestää, mutta
monin verroin kevyempi kuin nyt, koska se olisi voinut sattua
Florenceen (jonka hän luullakseen olisi voinut menettää ilman
tuskaa) eikä kuitenkaan ollut sattunut.

Kun tytön hellät ja viattomat kasvot ilmestyivät hänen silmiensä

eteen, ei niillä ollut lainkaan sulostuttavaa ja miellyttävää vaikutusta.
Hän karkoitti enkelin ja tyytyi siihen kiusanhenkeen, joka oli
pesiytynyt hänen rintaansa. Florencen kärsivällisyys, hyvyys,
nuoruus, nöyryys, rakkaus olivat kuin yhtä monta pölyhiukkasta,
joita hän tallasi jaloillaan. Hän näki tyttärensä kuvan kaikkialla
ympäröivässä pimeydessä ja synkkyydessä, mutta ei sitä
valaisevana, vaan lisäävänä. Useammin kuin kerran matkan
kestäessä ja nyt taas hänen seistessään päämäärässä miettien ja
piirrellen kuvioita maahan kepillään tuli hänen mieleensä kysymys,
mitä olisi pantava hänen itsensä ja tuon kuvan väliin.

Majuri, joka oli koko matkan ajan puuskunut ja läähättänyt kuin

toinen veturi ja jonka katse oli usein puolittain siirtynyt
sanomalehdestä maisemiin kuin olisi kokonainen jono tappiolle
joutuneita neiti Toxeja samonnut eteenpäin junan savussa ja
lentänyt yli peltojen piiloutuakseen johonkin turvapaikkaan, herätti
nyt ystävänsä mietteistä ilmoittamalla, että postihevoset oli
valjastettu ja vaunut kunnossa.

"Dombey", virkkoi majuri koskettaen hänen käsivarttaan kepillään,

"älkää vaipuko ajatuksiinne. Se on huono tapa. Vanha Joe ei olisi niin
vankka kuin hän on, jos olisi antanut niille valtaa. Olette liian suuri
mies, Dombey, vaipuaksenne ajatuksiin. Teidän asemassanne olette
korkealla kaiken tuollaisen yläpuolella."

Kun majuri ystävällisissä moitteissaankin näin otti huomioon

Dombeyn arvokkuuden ja kunnian ja näytti panevan niihin suuren
painon, tunsi Dombey entistä suurempaa halua noudattaa niin
älykkään ja järkevän toverin neuvoa. Hän siis koetti kuunnella
majurin juttuja heidän ajaessaan tasaista vauhtia pitkin
valtamaantietä, ja majuri, joka nyt huomasi kulkuvälineen ja tien
paljoa sopivammaksi seurustelukykynsä paljastamiseen kuin se
matkustustapa oli, josta he olivat juuri luopuneet, pysyi yhtä mittaa
äänessä.

Majuri piti yllä näin mainiota seurustelua koko päivän, jollei oteta
lukuun tavallisia kohtauksia, jolloin veri syöksyi päähän, syönnin
aiheuttamia keskeytyksiä ja silloin tällöin sattuvia kiivaita
hyökkäyksiä palvelijaa vastaan. Tällä oli renkaat tummanruskeissa
korvissaan, ja eurooppalaiset vaatteet sopivat hänelle kovin
huonosti, sillä ne olivat itsestänsä, ilman räätälin syytä, pitkät siinä,
missä niiden piti olla lyhyet, ja päinvastoin, ruumiinmukaiset siinä,
missä niiden piti olla väljät, ja päinvastoin. Hän lisäsi niiden
vaikutusta vielä siten, että majurin hyökätessä hänen kimppuunsa
vetäytyi niiden sisällä kokoon kuin kutistunut pähkinä tai paleleva
apina. Kun he iltapuolella ajoivat Leamingtonin läheistä vihreää ja
lehtevää tietä pitkin, tuntui majurin ääni puhelemisen, syömisen,
nauramisen ja tukehtumiskohtausten yhteisestä vaikutuksesta
tulevan milloin vaunujen takaistuimen alta, milloin jostakin läheisestä
heinäpieleksestä, eikä hän saanut sitä parempaan kuntoon edes
hotelli Royalissa, jossa oli tilattu huoneet ja päivällinen ja jossa hän
niin rasitti puheluelintään syömällä ja juomalla, että vetäytyessään
vuoteeseensa oli ääntä vailla — lukuunottamatta yskää — ja saattoi
ilmaista ajatuksensa mustalle palvelijalleen vain availemalla suutaan.

Mutta seuraavana aamuna hän ei ainoastaan noussut virkistyneen

jättiläisen kaltaisena, vaan käyttäytyikin aamiaisella kuin toipuva
jättiläinen. Tällä aterialla he suunnittelivat valmiiksi jokapäiväisen
elämänjärjestyksen. Majurin oli otettava huolekseen ruoan ja juoman
tilaaminen. Heidän oli määrä syödä myöhäinen aamiainen ja
myöhäinen päivällinen. Ensimmäisen päivän tahtoi Dombey
Leamingtonissa viettää mieluummin omassa huoneessaan tai
kävelemällä yksin maaseudulle päin, mutta seuraavana aamuna hän
sanoi halukkaasti seuraavansa majuria kylpylaitoksen saliin ja pitkin
kaupunkia. Niin he erosivat päivälliseen asti. Majuri rehenteli julkisilla
paikoilla alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi telttatuolia,
päällystakkia ja sateenvarjoa. Hän tarkasteli nimiluetteloja
saadakseen selville, keitä kylpylaitoksessa oli, kävi tervehtimässä
vanhoja naisia, jotka ihailivat häntä kovasti, kuulutteli J.B:n olevan
entistä lujemman ja mahtaili rikkaalla Dombey-ystävällään, minne
tahansa tulikin. Ei kukaan ole niin hellittämättömästi pitänyt kiinni
ystävästään kuin majuri, joka häntä kehuessaan kehui itseäänkin.

Kerrassaan hämmästyttävää oli, kuinka paljon uusia juttuja

kapteeni kertoi päivällisen aikana ja kuinka hyvän tilaisuuden
Dombey siten sai ihailla hänen seurustelulahjojaan. Seuraavan
päivän aamiaisella hän tiesi vastasaapuneitten sanomalehtien
sisällyksen ja mainitsi siitä puhuessaan muutamia seikkoja, joista
äskettäin olivat hänen mielipidettään kysyneet niin mahtavat ja
arvovaltaiset henkilöt, että heihin sopi vain epäselvästi viitata. Koska
Dombey oli niin kauan elänyt itseensäsulkeutuneena ja ylimalkaan
vain harvoin astunut sen piirin rajojen yli, jonka sisäpuolella Dombey
ja Pojan liiketoimet suoritettiin, alkoi hän pitää tätä parannuksena
yksinäiseen elämäänsä, ja sensijaan että olisi viettänyt yksin
seuraavan päivän, niinkuin oli aikonut, hän lähti kävelylle majurin
kanssa käsi kädessä.
YHDESKOLMATTA LUKU

Uusia kasvoja

Majuri käveli sinertävämpänä kasvoiltaan ja silmät pullottavampina

kuin milloinkaan ennen — ikäänkuin entistä kypsempänä — ja yhä
enemmän päästäen kuuluville hevosenköhäänsä, oikeastaan ei
pakosta vaan vaistomaisesti ilmaistakseen arvokkaisuuttaan, käsi
kädessä Dombeyn kanssa pitkin aurinkoista tienviertä. Hänen
poskensa olivat turvoksissa ahtaan kaulahuivin yläpuolella, sääret
mahtavasti hajallaan, ja iso pää heilahteli puolelta toiselle kuin hän
nuhtelisi itseään siitä, että hän oli niin lumoava olento. He eivät
olleet ehtineet pitkällekään, kun majuri - kohtasi jonkun tutun, ja
pian sen jälkeen tavattiin toinen tuttu, mutta hän vain heilautti heille
sormeaan tervehdykseksi ohi mennessään, talutti Dombeyta
eteenpäin ja näytteli hänelle seudun merkillisyyksiä, kertoen samalla
niihin liittyviä yleisesti tunnettuja juoruja ja siten vilkastuttaen
keskustelua.

Näin astelivat majuri ja Dombey käsi kädessä suureksi

tyydytyksekseen, kun he huomasivat heitä lähestyvän rullatuolin,
jossa istui nainen ohjaten vaivattomasti tuoliaan jonkinlaisella eteen
sijoitetulla peräsimellä, samalla kun jokin näkymätön voima työnsi
sitä takaa. Vaikka tämä nainen ei ollutkaan nuori, oli hänellä hyvin
kukoistavat kasvot — kerrassaan ruusuiset — ja hänen pukunsa ja
ryhtinsä oli peräti nuorekas. Tuolin rinnalla kävellen ja kantaen
kevyttä päivän varjoaan ylpeän ja väsyneen näköisenä, ikäänkuin
olisi niin suuresta ponnistuksesta pitänyt pian luopua ja pudottaa
päivän varjo, läheni paljoa nuorempi nainen, hyvin sievä, hyvin
ylpeä, hyvin itsepäinen, heitteli päätänsä taaksepäin ja sulki
silmäluomensa kuin ilmaistakseen, että jos maailmassa oli mitään
muuta katselemisen arvoista kuin kuvastin, ei se ainakaan ollut
taivas tai maa.

"No, mutta mitä hittoja tuolla tulee!" huudahti majuri pysähtyen,

kun pieni seurue tuli likelle.

"Edith kulta!" virkkoi tuolissa istuva nainen, "majuri Bagstock!"

Heti kun majuri sen kuuli, hellitti hän Dombeyn käsivarren, syöksyi
eteenpäin, tarttui tuolissa istuvan naisen käteen ja painoi sen
huulilleen. Yhtä ritarillisesti hän painoi molemmat hansikkaansa
ristiin sydämensä kohdalle ja kumarsi syvään toiselle naiselle. Ja nyt,
kun tuoli pysähtyi, tuli liikkeellepaneva voima näkyviin punaiseksi
käyneen palvelijapojan muodossa, joka näytti osittain liiaksi
kasvaneen, osittain liiaksi rasittaneen voimiaan, sillä suorana
seistessään hän oli pitkä, kalpea ja hoikka, ja hänen tilansa tuntui
sitäkin surkeammalta, kun hän oli turmellut hattunsa muodon
puskemalla päällään tuolia eteenpäin, niinkuin norsut välillä tekevät
itämailla.

"Joe Bagstock", virkkoi majuri kummallekin naiselle, "on nyt ylpeä

ja onnellinen mies lopun ikänsä".
 "Te petollinen olento!" sanoi tuolissa istuva vanha nainen
laimeasti.
"Mistä te tulette? Minä en voi sietää teitä."

"Sallikaa siis vanhan Joen ollakseen siedettävä esitellä teille eräs

ystävänsä, arvoisa rouva", sanoi majuri nopeasti. "Herra Dombey,
rouva Skewton." Tuolissa istuva nainen kumarsi armollisesti. "Herra
Dombey, rouva Granger." Päivänvarjoa pitelevä nainen huomasi
tuskin, että Dombey otti hatun päästään ja kumarsi syvään. "Olen
iloinen, että minulle on tarjoutunut tällainen tilaisuus", virkkoi majuri.

Majuri näytti tarkoittavan sillä totta, sillä hän katseli heitä kaikkia
kolmea ja käänteli silmiään rumimmalla tavallaan.

"Rouva Skewton, Dombey", sanoi majuri, "on haavoittanut vanhan

Joshin sydäntä".

Dombey ilmaisi, ettei se hämmästyttänyt häntä.

"Te kavala velho!" sanoi tuolissa istuva nainen. "Vaietkaa toki!

Kuinka kauan olette ollut täällä, ilkeä mies?"

"Yhden päivän", vastasi majuri.

"Ja voitteko olla päivää tai minuuttiakaan", vastasi rouva Skewton

korjaten keinotekoisia kutrejaan ja kulmakarvojaan viuhkalla ja
paljastaen tekohampaansa, joiden valkeutta vielä lisäsi maalattu
ihonväri, "mikä sen puutarhan nimi taas onkaan —"

"Eden, luullakseni, äiti", keskeytti nuorempi nainen halveksivasti.

"Edith kulta", sanoi toinen, "en voi sille mitään. En voi koskaan
muistaa noita hirveitä nimiä — voitteko olla päivää tai minuuttiakaan
siellä tuntematta koko sielunne ja olentonne täyttyvän luonnon
näkemisestä ja sen teeskentelemättömän olemuksen sulotuoksusta?"
sanoi rouva Skewton lehauttaen nenäliinaansa, joka tuoksui
huumaavasti hajuvesiltä.

Ristiriita rouva Skewtonin nuorekkaan innostuksen ja hänen

väsyneen, surkastuneen olemuksensa välillä oli tuskin vähemmän
huomattava kuin hänen arviolta seitsemänkymmenen ikävuotensa ja
hänen seitsemänkolmatta ikäisellekin liian nuorekkaan pukunsa
välinen vastakohta. Hänen asentonsa rullatuolissa pysyi aina samana
kuin se oli ollut noin viisikymmentä vuotta sitten maalatussa
taulussa, jonka muuan siihen aikaan kuuluisa taiteilija oli maalannut,
esittäen hänet istumassa nelipyöräisissä ajoneuvoissa. Mainittua
kuvaa nimitettiin sitten Kleopatraksi, sillä eräs silloinen arvostelija oli
huomauttanut, että se harvinaisessa määrässä muistutti Egyptin
kuningatarta nojautumassa sotalaivansa kaidetta vasten. Rouva
Skewton oli silloin kaunotar, ja keikarit heittelivät tusinoittain
viinilaseja päänsä ylitse hänen kunniakseen. Kauneus ja ajoneuvot
olivat molemmat hävinneet, mutta asennon hän oli säilyttänyt ja
käytti nimenomaan tästä syystä rullatuolia ja työntävää
palvelijanuorukaista, sillä paitsi asentoa ei mikään muu estänyt
häntä kävelemästä.

"Herra Dombey varmaankin rakastaa luontoa?" sanoi rouva

Skewton hypitellen jalokivillä koristettua rintaneulaansa. Sivumennen
sanoen hän eli pääasiassa jalokiviensä ja perhesuhteittensa
maineella.

"Ystäväni Dombey", vastasi majuri, "rakastaa sitä mahdollisesti

salassa, mutta mies, jolla on tärkeä asema maailman suurimmassa
kaupungissa —"
 "Ei kukaan voi olla tietämätön herra Dombeyn suunnattomasta
vaikutusvallasta", huomautti rouva Skewton.

Dombeyn kumartaessa vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen loi

nuorempi nainen silmänsä häneen ja kohtasi hänen katseensa.

"Asutteko täällä, rouva?" kysyi Dombey kääntyen hänen

puoleensa.

"En, me olemme olleet hyvin monissa paikoissa. Harrogatessa ja

Scarboroughissa ja Devonshiressä. Me olemme vierailleet ja
lepäilleet siellä täällä. Äiti pitää vaihtelusta."

"Edith tietenkään ei", virkkoi rouva Skewton vastenmielisen

veitikkamaisella tavalla.

"Minä en ole huomannut minkäänlaista vaihtelua noissa paikoissa",

kuului suurenmoisen välinpitämätön vastaus.

"Minua herjataan. Vain yhdestä vaihtelusta", huomautti rouva

Skewton teeskentelevästi huoahtaen, "minä todella välitän, herra
Dombey, mutta siitä en kaiketi saa koskaan nauttia. Ihmiset eivät
osaa sääliä toisiaan. Mutta yksinäinen ja mietiskelevä elämä on —
mikä sen nimi taas onkaan —"

"Jos tarkoitat paratiisia, äiti, olisi sinun parasta sanoa niin, jotta
sinua ymmärrettäisiin", virkkoi nuorempi nainen.

"Rakkahin Edith", vastasi rouva Skewton, "sinähän tiedät, että olen

kokonaan riippuvainen sinusta, kun tarvitsen noita kiusallisia nimiä.
Vakuutan teille, herra Dombey, että luonto on tarkoittanut minut
Arkadiaan. Seuraelämässä olen kerrassaan hyödytön. Lehmät ovat
minun intohimoni. Aina olen ikävöinyt rauhaisaa turvapaikkaa
jossakin sveitsiläisessä alppimajassa, ympärilläni vain lehmiä ja —
porsliinia."

Tämä omituinen rinnastaminen toi mieleen tarinan kuuluisasta

härästä, joka erehdyksestä joutui porsliinimyymälään, mutta ei
häirinnyt Dombeyn vakavuutta. Päinvastoin hän ilmaisi
mielipiteenään, että luonto oli varsin kunnioitettava laitos.

"Minä kaipaan sydäntä", vaikersi rouva Skewton kurttuisella

kurkullaan. Se oli kauhistuttavan totta eräässä merkityksessä,
joskaan ei siinä, jossa hän tarkoitti. "Minä kaipaan suoruutta,
luottavaisuutta, vähemmän sovinnaisuutta ja vapaampaa sielujen
seurustelua. Me olemme niin hirveän teennäisiä."

Se oli kerrassaan totta.

"Lyhyesti sanoen", jatkoi rouva Skewton, "minä kaipaan luontoa

kaikkialla. Se olisi niin tavattoman ihastuttavaa."

"Nyt kutsuu luonto meitä pois, äiti, jos olet valmis", sanoi
nuorempi nainen, mutistaen kaunista suutaan. Tämän vihjauksen
kuultuaan katosi kalpea nuorukainen, joka oli katsellut seuruetta
tuolin selkänojan takaa, niin täydellisesti sen taakse kuin maa olisi
hänet nielaissut.

"Hetkinen vielä, Withers!" sanoi rouva Skewton tuolin alkaessa

lähteä liikkeelle. Hän puhui palvelijalle yhtä raukealla ja arvokkaalla
äänellä kuin kauan sitten menneinä aikoina tekotukkapäiselle ja
silkkisukkaiselle kuskilleen. "Missä te asutte, kauhea ihminen?"

Majuri asui hotelli Royalissa ystävänsä Dombeyn kanssa.

 "Olette tervetullut luoksemme minä iltana vain suvaitsette", sopotti
rouva Skewton. "Jos herra Dombey tahtoo kunnioittaa meitä
käynnillään, tunnemme itsemme onnellisiksi. Withers, eteenpäin!"

Majuri painoi taas sinisille huulilleen hyppysiä, jotka Kleopatran

mallin mukaan lepäsivät huolellisen huolettomasti rullatuolin
reunalla, ja Dombey kumarsi. Vanhempi nainen kunnioitti heitä
kumpaakin hyvin armollisella hymyllä ja tyttömäisellä
kädenheilahduksella, nuorempi taivuttamalla päätään niin vähän kuin
tavallisin kohteliaisuus suinkin salli.

Viimeinen vilahdus äidin kurttuisista kasvoista, joiden maalattu väri

auringonpaisteessa teki ne paljon rumemman ja vastenmielisemmän
näköisiksi kuin luonnollinen värinpuute olisi ollut, ja tyttären ylpeästä
kauneudesta, viehättävästä vartalosta ja suorasta ryhdistä herätti
majurissa ja Dombeyssa niin vastustamattoman halun katsoa heidän
jälkeensä, että he kääntyivät kumpikin samalla hetkellä. Palvelija,
joka näytti melkein yhtä vinolta kuin hänen varjonsakin, työnsi tuolia
vaivaloisesti rinnettä ylös kuin hitaasti kulkevaa muurinmurtajaa.
Kleopatran hatun yläreuna heilui samalla kohdalla kuin äskenkin, ja
kaunotar asteli hitaasti itsekseen vähän edellä, hienossa olennossaan
päästä jalkoihin asti ilmaisten samaa kaiken ja kaikkien
halveksumista kuin ennenkin.

"Sanonpa teille jotakin, Dombey", virkkoi majuri heidän

kääntyessään taas kävelemään. "Jos Joe Bagstock olisi nuorempi
mies, ei olisi ainoaakaan naista, jonka hän mieluummin tekisi rouva
Bagstockiksi kuin tuon naisen. Hitto vieköön, hän on suurenmoinen!

"Tarkoitatteko tytärtä?" kysyi Dombey.

 "Onko Joe B. sellainen nauris, Dombey", sanoi majuri, "että hän
tarkoittaisi äitiä?"

"Te olitte kohtelias äidille", vastasi Dombey.

"Vanha kulta", hihitti majuri Bagstock. "Hiton vanha. Minä olen

hänelle mieliksi."

"Hän on tehnyt minuun täysin hienon naisen vaikutuksen",

huomautti
Dombey.

"Hienon", toisti majuri, pysähtyen äkkiä ja tuijottaen toverinsa

kasvoihin. "Kunnianarvoisa rouva Skewton on loordi Feenix-vainajan
sisar, nykyisen loordin täti. Perhe ei ole varakas — he ovat
suorastaan köyhiä — ja hän elää pienellä leskeneläkkeellä, mutta
mitä tulee täysiverisyyteen, niin se on toista!" Majuri heilautti
keppiään ja käveli taas eteenpäin kuin epätoivoissaan siitä, ettei
kyennyt sanomaan, kuinka hienoa rouva Skewtonin veri oli.

"Huomasin teidän puhuttelevan tytärtä rouva Grangeriksi", sanoi

Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Edith Skewton", vastasi majuri pysähtyen taas ja kaiversi

kepillään merkin hiekkaan kuvaamaan häntä, "meni naimisiin
kahdeksantoistavuotiaana meidän rykmenttiimme kuuluvan
Grangerin kanssa" — tämän henkilön majuri merkitsi toisella
pisteellä. "Granger" — majuri osoitti viimeksi laatimaansa
kaavamaista muotokuvaa ja heilutteli pontevasti päätään — "oli
meidän everstimme, hiton kaunis mies, neljänkymmenen yhden
ikäinen. Hän kuoli avioliittonsa toisena vuonna." Majuri pisteli
Granger-vainajaa esittävän kuvan lävitse moneen kertaan kepillään
ja lähti taas kävelemään, keppi olkapäällään.

"Kuinka kauan siitä on?" kysyi Dombey, pysähtyen vuorostaan.

"Edith Granger", vastasi majuri sulkien toisen silmänsä, kallistaen

päätään toiselle puolelle, siirtäen kepin vasempaan käteensä ja
silittäen oikealla paidanrintaansa, "ei vielä ole täyttänyt
kolmeakymmentä vuotta. Ja hitto vieköön, hän on verraton nainen!"
huudahti majuri pannen kepin taas olalleen ja jatkaen kävelyään.

"Oliko lapsia?" kysyi Dombey.

"Kyllä, yksi poika", vastasi majuri.

Dombey loi katseensa maahan, ja varjo levisi hänen kasvoilleen.

"Lapsi hukkui noin neljän, viiden vanhana", jatkoi majuri.

"Niinkö?" sanoi Dombey nostaen päänsä.

"Vene kaatui, kun hoitajatar oli ilman mitään aihetta ottanut siihen
lapsen mukaansa", selitti majuri. "Se on hänen tarinansa. Edith
Granger on yhä Edith Granger, mutta jos sitkeä vanha Joey B. olisi
vähän nuorempi ja rikkaampi, olisi tuon jumalaisen olennon nimi
Bagstock."

Majuri kohautti olkapäitään ja poskiaan ja nauroi samalla

ylensyöneen
Mefistofeleen näköisempänä kuin milloinkaan ennen.

"Hänen suostumuksensa kai sentään olisi tarpeellinen?" sanoi

Dombey kylmästi.
 "Hitto vie", virkkoi majuri, "Bagstockin sukuun kuuluvat eivät ole
tottuneet sellaisiin esteisiin. Tosin on varmaa sekin, että Edith olisi
voinut mennä naimisiin kaksikymmentä kertaa, mutta hän on liian
ylpeä, liian ylpeä."

Dombeyn kasvojen ilme osoitti, ettei hän silti pitänyt Edith

Grangeria vähemmässä arvossa.

"Se on joka tapauksessa mainio ominaisuus", sanoi majuri. "Totta

vie, mainio ominaisuus! Dombey! Te olette itsekin ylpeä, ja teidän
ystävänne, vanha Joe, kunnioittaa teitä sen vuoksi."

Lausuttuaan seuralaisensa luonteesta tämän kohteliaisuuden,

jonka olosuhteet ja keskustelun johdonmukainen kulku näyttivät
kiristäneen esille, majuri jätti sen aiheen ja alkoi puhella ylimalkaan
niistä loistavista naisista ja ihanista olennoista, joihin hän oli ennen
rakastunut.

Pari päivää myöhemmin Dombey ja majuri kohtasivat

kunnianarvoisan rouva Skewtonin ja hänen tyttärensä kylpylaitoksen
salissa. Senjälkeisenä päivänä he taas tapasivat heidät lähellä sitä
paikkaa, jossa olivat heidät ensiksi nähneet. Kun näin oli kolme neljä
kertaa jouduttu yhteen, oli vanhan tuttavuuden nojalla perin
luonnollista, että majuri lähti heidän luokseen eräänä iltana. Dombey
ei ollut alkuaan suunnitellut vieraskäyntejä, mutta kun majuri ilmoitti
aikomuksensa, sanoi hän huvikseen lähtevänsä mukaan. Niinpä
majuri lähetti alkuasukkaan ennen päivällistä viemään rouva
Skewtonille sekä omat että Dombeyn terveiset ja ilmoittamaan, että
heillä olisi kunnia käydä arvoisien naisten luona samana iltana, jos
nämä olisivat yksin kotona. Vastaukseksi tähän saatiin hyvin pieni,
voimakkaasti tuoksuva kirjelappu rouva Skewtonilta majurille. Siinä
sanottiin lyhyesti: "Te olette karkea mies, ja minua haluttaisi kovasti
olla antamatta anteeksi teille, mutta jos tahdotte olla kohtelias, niin
saatte tulla. Ystävälliset terveiset (myöskin Edithiltä) herra
Dombeylle."

Kunnianarvoisa rouva Skewton ja hänen tyttärensä asustivat

Leamingtonissa ollessaan tosin hyvin hienossa ja kalliissa, mutta
jokseenkin vähän tilaa ja mukavuuksia suovassa huoneistossa.
Niinpä olikin korkeasukuisella rouva Skewtonilla vuoteessa
maatessaan jalat akkunalla ja pää tulisijaa vasten, samalla kun
hänen kamarineitonsa majaili vierashuoneen viereisessä
syvennyksessä, joka oli niin tavattoman pieni, että hänen täytyi
kiemurrella ovesta kauniin käärmeen lailla. Withers, kalpea
hovipoika, nukkui läheisen maitomyymälän katonrajassa. Rullatuolia,
tämän nuoren Sisyfuksen kiveä, talletettiin öisin saman
maitomyymälän vajassa, jossa yhtaikaa majailivat kanatkin istuen
rikkinäisissä aasinkärryissä ja ollen nähtävästi sitä mieltä, että nuo
kärryt olivat jokin maasta kasvava puu.

Dombey ja majuri tapasivat rouva Skewtonin sijoitettuna

Kleopatran asentoon sohvapieluksien väliin, puettuna hyvin kevyesti
ja varmasti toisenlaisena kuin Shakespearen Kleopatra oli, jota ikä ei
voinut kuihduttaa. Portaista noustessaan he olivat kuulleet harpun
säveliä, mutta ne olivat lakanneet, kun heidät ilmoitettiin. Edith
seisoi nyt mainitun soittimen ääressä kauniimpana ja ylpeämpänä
kuin konsanaan. Tämän naisen kauneudella oli se huomattava
ominaisuus, että se näytti pistävän silmään ilman hänen apuaan ja
vastoin hänen lähtöäänkin. Hän tiesi olevansa kaunis — mahdotonta
olisi muu ollut —, mutta hän näytti omalla ylpeydellään pitävän
itsensä kurissa.
 Oliko hän välinpitämätön sitä ihailua kohtaan, jota hän herätti,
mutta josta ei itse piitannut, vai tahtoiko hän tehdä kauneutensa
ihailijoilleen vain kallisarvoisemmaksi sillä, ettei itse kiinnittänyt
siihen huomiota; sitä he harvoin pysähtyivät miettimään.

"Toivoakseni emme ole olleet syynä siihen, että lakkasitte

soittamasta, rouva Granger", virkkoi Dombey astuen askeleen
lähemmäksi.

"Tekö? Ette suinkaan!"

"Miksi et sitten jatka, rakkakin Edith?" kysyi Kleopatra.

"Minä lakkasin samoin kuin aloitinkin — omasta mielihalustani."

Sitä hienoa kylmäkiskoisuutta, joka tuntui näissä sanoissa ja joka

ei mitenkään johtunut laimeudesta tai tunteettomuudesta, sillä sen
lävitse loisti ylpeä tarkoituksellisuus, tuki hyvin hänen huoleton
tapansa hypistellä harpun kieliä.

"Tiedättekö, herra Dombey", sanoi hänen raukea äitinsä leikkien

viuhkallaan, "että välistä rakas Edithini ja minä melkein riitelemme
—"

"Eihän juuri sentään, äiti?" sanoi Edith.

"Oi, ei juuri niin, rakkaani! Voi voi, se murtaisi sydämeni", vastasi

äiti tehden heikon yrityksen taputtaa häntä viuhkallaan, jollaista
mielenosoitusta Edith ei kuitenkaan lähestynyt edistämään.
"Tarkoitan vain kylmiä muodollisuuksia, joita noudatetaan pikku
seikoissa. Miksi emme ole luonnollisempia? Hyväinen aika! Kun
sielumme on niin tulvillaan kaihoa ja tunteita ja sydämemme sykkii
niin voimakkaasti ja hurmaavasti, niin miksi emme ole
luonnollisempia?"

Dombey sanoi, että se oli totta.

"Jos koettaisimme, niin voisimme kai olla luonnollisempia", sanoi

rouva
Skewton. Ja Dombey piti sitä mahdollisena.

"Mitä lempoa, hyvä rouva", sanoi majuri. "Me emme pystyisi

siihen. Me emme pystyisi siihen, jolleivät maailman asukkaat olisi
kaikki samanlaisia kuin J.B. — sitkeitä ja suoria kuin Joe, tavallisia
punaisia kovamätisiä sillejä. Muuten se ei kävisi päinsä."

"Te kelvoton vääräoppinen", sanoi rouva Skewton, "vaietkaa!"

"Kleopatra käskee ja Antonius Bagstock tottelee", vastasi majuri

suudellen hänen kättään.

"Tuolla miehellä ei ole mitään tunteita", sanoi rouva Skewton,

pitäen viuhkaansa julmasti siinä asennossa, ettei majuri voinut
nähdä hänen kasvojaan. "Hänellä ei ole sydäntä. Ja minkä muun
vuoksi me elämme kuin sydämen! Mikä muu on niin viehättävää!
Ilman tätä auringonsädettä kylmässä, kylmässä maailmassa emme
voisi mitenkään tulla toimeen", jatkoi hän järjestellen pitsiröyhelöään
ja ihaillen paljaan laihan käsivartensa vaikutusta. "Lyhyesti sanoen,
paatunut mies!" lisäsi hän katsahtaen majuriin viuhkansa takaa.
"Minä tahtoisin, että maailmani olisi pelkkää sydäntä, ja usko on niin
kerrassaan viehättävä asia, etten tahdo antaa teidän häiritä sitä,
kuuletteko?"
 Majuri vastasi Kleopatran menettelevän väärin vaatiessaan, että
maailma olisi pelkkää sydäntä, ja anastaessaan itselleen kuitenkin
kaikki maailman sydämet. Tästä Kleopatra sai aiheen huomauttaa,
että imartelu oli hänestä sietämätöntä ja että jos majuri uskaltaisi
puhutella häntä vielä siinä äänilajissa, hän heti saisi lähteä takaisin
kotiinsa.

Withers Kalpea tarjoili paraikaa teetä, ja Dombey kääntyi taas

Edithin puoleen.

"Näyttää siltä, ettei täällä ole paljon seuraa", virkkoi Dombey

omalla pöyhkeällä tavallaan.

"En luule. Me emme tapaa ketään."

"Sepä se", huomautti rouva Skewton sohvaltaan, "täällä on tuskin

sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluaisimme tullakaan tutuiksi".

"Heillä ei ole kylliksi sydäntä", sanoi Edith hymyillen. Se oli hymyn

hämärää: niin omituisesti yhtyivät siinä valo ja varjot.

"Edith kulta pilkkaa minua, nähkääs!" sanoi äiti pudistaen päätään,

joka välillä vapisi itsestäänkin kuin halvaus olisi silloin tällöin
välähdellyt jalokivien vastakohtana. "Paha lapsi!"

"Kaiketi olette käynyt täällä ennenkin, ellen erehdy", sanoi

Dombey, puhutellen yhä Edithiä.

"Muutamia kertoja. Me olemme luullakseni käyneet kaikkialla."

"Kaunis seutu!"

"Niin luulen. Kaikki sanovat niin."

 "Serkkusi Feenix on siihen silmittömästi ihastunut, Edith", virkkoi
hänen äitinsä sohvaltaan.

Tytär käänsi kaunista päätään vähän ja kohautti kulmakarvojaan

hiuksenleveyden verran, ikäänkuin hänen Feenix-serkkunsa olisi se
olento, johon tarvitsi kiinnittää vähimmän huomiota. Sitten hän taas
katsoi Dombeyta.

"Toivon hyvän makuni nimessä, että olen väsynyt tähän seutuun",

virkkoi hän.

"Onhan teillä melkein syytäkin siihen, arvoisa rouva", vastasi

Dombey vilkaisten niihin moniin maisemaluonnoksiin, joista hän oli jo
tuntenut muutamia seudun näköaloiksi ja joita oli paljon siellä täällä
huoneessa, "jos nämä kauniit piirrokset ovat teidän työtänne".

Edith Granger ei vastannut hänelle mitään, vaan istui ylpeän

kauniina, ihan häikäisevänä.

"Onko asia niin?" kysyi Dombey. "Ovatko ne teidän tekemiänne?"

"Ovat."

"Ja te soitatte myös, niinkuin jo tiedän."

"Kyllä."

"Ja laulatte?"

"Laulan."

Hän vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin omituisen vastahakoisesti

ja niin huomattavan uhkamielisesti itseään kohtaan, että se antoi
määrätyn leiman hänen kauneudelleen. Mutta hän ei ollut hämillään,
vaan hallitsi itseään täydellisesti. Hän ei myöskään näyttänyt
haluavan välttää keskustelua, sillä hän käänsi kasvonsa vieraaseensa
päin, vieläpä teki niin uudelleenkin, kun toinen istui ääneti.

"Teillä on ainakin monta keinoa ikävän torjumiseksi", sanoi

Dombey.

"Mikä niiden vaikutus lieneekin, tunnette te ne nyt kaikki. Minulla

ei ole muita taitoja."

"Uskallanko pyytää saada tutustua niihin kaikkiin?" kysyi

Dombey juhlallisen kohteliaasti, laskien erään maisemaluonnoksen

kädestään ja viitaten harppuun.

"Kyllä, jos haluatte."

Edith nousi samassa seisomaan, astui äitinsä sohvan ohitse ja loi

häneen ylpeän katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta joka
sisälsi (jos vain joku olisi voinut sen nähdä) kokonaisen tunnetulvan.
Samalla hän hymyili omituisella tavallaan ja meni ulos huoneesta.

Majuri, joka oli tällä välin syrjäytetty, oli työntänyt pienen pöydän
Kleopatran eteen ja istuutui pelaamaan pikettiä hänen kanssaan.
Dombey, joka ei osannut sitä peliä, alkoi katsella heitä opikseen,
kunnes Edith tulisi takaisin.

"Saamme toivoakseni kuulla soittoa, herra Dombey", virkkoi

Kleopatra.

"Rouva Granger on ystävällisesti luvannut sitä", vastasi Dombey.

"Voi, se on kovin hauskaa. — Onko nyt teidän vuoronne, majuri?"

 "Ei, hyvä rouva", vastasi majuri. "En kykene enää mihinkään."

"Te raakalainen", vastasi rouva Skewton, "ja minun pelini on

menetetty.
— Te pidätte soitosta, herra Dombey?"

"Tavattomasti", kuului vastaus.

"Niin. Se on hyvin hauskaa", virkkoi Kleopatra vilkaisten

kortteihinsa. "Niin paljon sydäntä siinä on — epämääräisiä muistoja
entisistä olomuodoista — ja kaikesta sellaisesta — mikä on niin
peräti viehättävää. Tiedättekö mitä", jatkoi hän teeskentelevästi
hymyillen ja käänsi sotamiehen, joka oli tullut esille ylösalaisin, "jos
jokin voisi houkutella minua lopettamaan elämäni, niin ei muu kuin
uteliaisuus saada selville, mikä sen tarkoitus oikein on. On tosiaankin
olemassa niin monta houkuttelevaa salaisuutta, jotka ovat meiltä
kätkössä. Majuri, nyt on teidän vuoronne."

Majuri pelasi, ja Dombey, joka katseli heitä oppiakseen, olisi pian

ollut peräti sekaisin, jos olisi todenteolla kiinnittänyt huomionsa
peliin, mutta hän ajatteli vain, milloin Edith taas ilmestyisi.

Edith tulikin vihdoin ja istuutui harppunsa ääreen. Dombey nousi

seisomaan hänen viereensä kuunnellakseen. Hän ei paljon
ymmärtänyt soitosta eikä tuntenut nyt kajahtelevaa säveltä, mutta
hän näki, kuinka Edith kumartui harppunsa ylitse, ja ja ehkä hän
kuuli soittimesta vielä joitakin omia kaukaisia säveliä, jotka kesyttivät
rautatien hirviötä ja vaimensivat sen leppymättömyyttä.

Kleopatralla oli tosiaankin tarkka katse pikettipelissä. Se välkkyi

kuin linnunsilmä eikä kiintynyt peliin, vaan tunkeutui huoneen
toisesta reunasta toiseen ja viivähti harpussa, soittajassa,
kuuntelijassa, kaikessa.

Lopetettuaan soittonsa ylpeä kaunotar nousi seisaalle ja ottaen

Dombeyn kiitokset ja kohteliaisuudet vastaan samalla lailla kuin
ennenkin meni pianon ääreen ja alkoi melkein heti laulaa.

Edith Granger, mikä muu laulu tahansa, mutta ei tuota! Edith

Granger, sinä olet hyvin kaunis ja näppäilysi on loistava, äänesi syvä
ja sointuva, mutta ei tuota laulua, jonka Dombeyn laiminlyöty tytär
lauloi velivainajalleen!

Voi, Dombey ei tunne sitä säveltä. Ja jos hän tuntisikin, niin mikä
Edith Grangerin laulu pehmittäisi tuota kovaa miestä! Nuku,
yksinäinen
Florence, nuku! Olkoot unesi rauhalliset, vaikka yö on pimennyt ja
pilviä kokoontuu, uhaten purkautua raesateeksi!
KAHDESKOLMATTA LUKU

Carkerin pikku tehtävä

Konttoripäällikkö Carker istui kirjoituspöytänsä ääressä sileänä ja

sulavana kuten ainakin, lukien kirjeitä, jotka oli jätetty hänen
avattavikseen, ja merkitsi niihin tavantakaa muistiinpanoja ja
huomautuksia, joita niiden sisällys vaati.

Sitten hän kokosi ne pikku ryhmiin jaettaviksi kauppaliikkeen eri

osastoihin. Posti oli ollut hyvin runsas sinä aamuna, ja Carkerilla oli
paljon työtä.

Sellaisessa puuhassa olevan miehen menettely — hän kun

pysähtyi katselemaan kädessään olevaa paperinippua, jakoi sen —
eri ryhmiin, otti toisen nipun ja tutki sen sisältöä kulmakarvat
rypyssä ja huulet tiukalla, vuoroin jakaen ja lajitellen ja miettien —
muistutti omituisesti kortinpeluuta. Carkerin ilme sopi hyvinkin tähän
mielikuvaan. Hän näytti huolellisesti miettivän peliään, tajuavan
täydellisesti sen vahvat ja heikot kohdat, järjestelevän mielessään
kortit sitä mukaa kuin ne tulivat hänen eteensä, tuntevan tarkoin,
mitä hyötyä niistä oli, mitä niiltä puuttui ja mihin ne pystyivät. Hän
huomasi tarkasti, mitä toisilla pelaajilla oli käsissään, mutta ei
koskaan ilmaissut, mitä hänellä itsellään oli.

Kirjeet olivat erikielisiä, mutta Carker luki ne kaikki. Jos Dombey ja

Pojan kirje vaihdossa olisi ollut jotakin, mitä hän ei olisi osannut
lukea, olisi pakasta puuttunut kortti. Hän luki melkein yhdellä
katseella ja vertasi kirjeitä ja asioita toisiinsa jatkaessaan työtään,
pannen kirjeet perätysten kunkin omaan ryhmäänsä — samoin kuin
pelaaja katselee pöydälle heitettyä korttia ja pitää mielessään sen
merkitystä senkin jälkeen kun se on hävinnyt näkyvistä. Vähän liian
viisaana pelitoveriksi ja kerrassaan liian viisaana vastustajaksi Carker
istui siinä, kattoakkunan lävitse tulevien auringonsäteitten langetessa
häneen vinosti, ja pelasi yksin.

Ja vaikkei kissansukuisten eläinten, villien paremmin kuin

kesyjenkään, vaistoihin kuulu pelata kortteja, teki johtaja Carker
kiireestä kantapäähän asti kissamaisen vaikutuksen istuessaan siinä
kesäisen valon ja lämmön kaistaleessa, joka paistoi hänen
pöydälleen ja lattialle, ikäänkuin ne olisivat koukerteleva aurinkokello
ja hän itse sen ainoa numero. Hänen tukkansa ja poskipartansa,
jotka tavallisestikin olivat laimean väriset, näyttivät nyt entistäkin
haalistuneemmilta voimakkaassa auringonvalossa ja muistuttivat
kilpikonnan väristä kissankarvaa. Hänen kyntensä olivat pitkät ja
sirosti leikatut ja teroitetut. Hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä
jokaista likatahraa kohtaan, mikä sai hänet toisinaan katselemaan
putoavia pölyhiukkasia ja pyyhkimään ne pois sileältä valkealta
kädeltään ja kiiltävältä paidanrinnaltaan. Sellaisena istui johtaja
Carker, ovelana, terävähampaisena, pehmeäjalkaisena,
tarkkasilmäisenä, sulavakielisenä, julmasydämisenä, siistinä
ulkomuodoltaan, lujana ja kärsivällisenä työssään kuin hiirenkolossa
odottaen.
 Vihdoin olivat kirjeet järjestyksessä lukuunottamatta yhtä, jonka
hän säästi erikoiseen tarkoitukseen. Lukittuaan
yksityisluontoisemmat kirjeet pöytälaatikkoon hän soitti kelloa.

"Miksi sinä tulet?" kysyi hän veljeltään, joka ilmestyi huoneeseen.

"Lähetti on asioilla, ja minä olen häntä lähin", kuului nöyrä

vastaus.

"Jaha, sinä olet lähin?" mutisi johtaja. "Niin. Kerrassaan suuri

kunnia minulle!"

Osoittaen pöydälle ryhmitettyjä avattuja kirjeitä hän kääntyi

halveksivasti nojatuolissaan ja mursi kädessään olevan kirjeen
sinetin.

"Minusta tuntuu ikävältä häiritä sinua, James", sanoi veli ottaen

kirjeet käteensä, "mutta —"

"Vai niin, onko sinulla jotakin sanottavaa? Arvasinhan sen. No

niin?"

Konttoripäällikkö ei nostanut silmiään eikä luonut niitä veljeensä,

vaan katseli yhä kirjettään, vaikkei avannutkaan sitä.

"No niin?" toisti hän kärsimättömästi.

"Olen levoton Harrietin vuoksi."

"Harrietin. Minkä Harrietin? En tunne sennimistä."

"Hän ei ole terve, ja hän on kovasti muuttunut viime aikoina."

 "Hän muuttui kovasti monta vuotta sitten", vastasi johtaja, "eikä
minulla ole muuta sanottavaa".

"Jospa tahtoisit kuulla minua —"

"Miksi minä kuulisin sinua, veli John?" vastasi johtaja, pannen

ivallisen painon kahteen viimeiseen sanaan, ja kohotti päänsä
luomatta kuitenkaan katsetta veljeensä. "Minä sanon sinulle, että
Harriet Carker ratkaisi monta vuotta sitten vaalin molempien
veljiensä välillä. Mahdollisesti hän katuu sitä, mutta hänen täytyy
pysyä siinä."

"Älä käsitä minua väärin. Minä en sano, että hän katuu.

Menettelisin kovin kiittämättömästi vihjatessani siihen suuntaan",
vastasi toinen. "Mutta, usko minua, James, minä olen hänen
uhrauksestaan yhtä pahoillani kuin sinäkin."

"Kuin minäkö?" huudahti johtaja. "Minäkö?"

"Yhtä pahoillaan hänen vaalistaan — siitä, mitä sanot vaaliksi —

kuin sinä olet siitä vihainen", virkkoi toinen.

"Vihainen?" toisti johtaja näyttäen hammasrivinsä.

"Tai tyytymätön. Mikä sana sinua vain enimmin miellyttää.

Tiedäthän tarkoitukseni. Minä en aio loukata."

"Sinä loukkaat kaikella mitä teet", vastasi hänen veljensä

katsahtaen häneen äkkiä hyvin tuimasti. Samassa tämä ilme
kuitenkin väistyi entistä leveämmän hymyn tieltä. "Vie nuo paperit
pois, ole niin hyvä. Minulla on työtä."
 Hänen kohteliaisuutensa oli niin paljon loukkaavampi kuin hänen
kiukkunsa, että veli lähti ovelle. Mutta siinä hän pysähtyi ja taakseen
katsoen virkkoi:

"Kun Harriet turhaan koetti rukoilla sinua minun puolestani

ensimmäisen harha-askeleeni ja ensimmäisen oikeutetun
vihanpuuskasi sattuessa ja kun hän luopui sinusta, James,
seuratakseen minua onnettomuuteen ja uhrautuakseen harhaan
osuvassa rakkaudessaan perikatoon joutuneelle veljelleen, jolla ei
ilman häntä ollut ketään koko maailmassa, silloin hän oli nuori ja
kaunis. Minä luulen, että jos voisit nähdä hänet nyt — jos menisit
häntä tervehtimään — niin hän herättäisi ihailuasi ja sääliäsi."

Johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi

vastaukseksi johonkin mitättömään pikku juttuun huomauttaa:
"Hyväinen aika! Niinkö on asian laita?" Mutta hän ei lausunut
sanaakaan.

"Me ajattelimme silloin — me veljet — että hän menisi nuorena

naimisiin ja viettäisi onnellista ja rauhallista elämää", jatkoi John
Carker. "Jospa tietäisit, kuinka kevyesti hän hylkäsi nuo toiveet,
kuinka iloisesti hän on vaeltanut sitä tietä, jolle kerran astui, koskaan
katsahtamatta taakseen, niin et enää voisi sanoa, että hänen
nimensä on vieras korvillesi. Et suinkaan!"

Taas johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi

sanoa: "Kerrassaan ihmeellistä! Olenpa peräti hämmästynyt!" Mutta
nytkään hän ei puhunut mitään.

"Saanko jatkaa?" kysyi John Carker lempeästi.

Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

ebookname.com