Tutkittua tietoa on enemmän kuin koskaan. Internetissä ja somessa kuitenkin rehottaa loputon viidakko väitteitä, joiden todenperäisyyttä voi olla vaikea arvioida: salaliittoteorioita, valeuutisia, disinformaatiota, puolitotuuksia ja väärinkäsityksiä.
Näille kaikille on myös kansanomainen yleistermi: huuhaa.
Sillä nimityksellä filosofian tohtori, tutkija ja tiedevaikuttaja Pauli Ohukainen nimittää kaikkia epätosia väitteitä, koskivat ne sitten terveyttä, ilmastonmuutosta tai kummituksia.
Ohukainen on tullut tunnetuksi Tervettä skeptisyyttä -nimisestä blogista ja sittemmin samannimisistä Instagram- ja Facebook-tileistä. Niillä hän jakaa ihmisille eväitä kriittiseen ajatteluun.
Vinkit ovat esimerkiksi tällaisia:
Joukossa on myös meemejä, kuten tämä:
Jälkimmäinen kuvaa sitä, millaista Ohukaisen mielestä on epäterve skeptisyys.
“Se on epäsymmetristä. Ollaan kriittisiä ainoastaan tietystä suunnasta tulevaa tietoa kohtaan, mutta ei kohdisteta kriittisyyttä toisesta suunnasta tulevaa tietoa kohtaan tai itseään kohtaan.”
Kuka: Pauli Ohukainen
- Neuvoo työkaluja kriittiseen ajatteluun Tervettä skeptisyyttä -nimisillä Instagram- ja Facebook-tileillä. Instagramissa hänellä on lähes 30 tuhatta seuraajaa.
- Työskentelee tällä hetkellä tutkijana älysormuksia valmistavalle Ouralle.
- Väitteli vuonna 2016 Oulun yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta filosofian tohtoriksi.
- Opiskellut ja tutkinut Oulun yliopistossa biokemiaa ja molekyylibiologiaa.
Ohukaisen mielestä huuhaa ei ole tälle ajalle mitenkään erityisen ominaista, koska väärä tieto on ajaton ilmiö. Sen tunnistaminen kuitenkin vaatii kriittisen ajattelun opettelua.
“Ihmisillä on valmiudet olla enemmän oikeassa kuin koskaan ennen, mutta myös väärä tieto leviää internetissä ja somessa entistä paremmin. Jotkut myös levittävät sitä systemaattisesti.”
Tämän jutun loppuun on koottu Ohukaisen vinkit kriittiseen ajatteluun.
Ufot ja rajatieto kiehtoivat tulevaa tutkijaa
1990-luvulla nuori Pauli Ohukainen kiinnostui tieteestä, mutta myös rajatiedosta ja ufotarinoista. Pseudotieteen ja yliluonnollisten ilmiöiden uskottavuus mureni, kun niiden todenperäisyyttä alkoi kyseenalaistaa.
Ohukaista jäi kuitenkin kiinnostamaan se, miten älyttömältäkin vaikuttava huuhaa onnistuu vetoamaan ihmismieliin.
2000-luvun alkupuolella Ohukainen törmäsi aktiivisten kuntoiluharrastuksiensa kautta monenlaisiin villeihin terveysväitteisiin. Yksi tökeröimmistä olivat suureen suosioon nousseet power balance -rannekkeet, joiden väitettiin antavan käyttäjälleen voimaa, joustavuutta ja tasapainoa. Rannekkeita pitivät myös monet julkisuuden henkilöt aina Teemu Selänteestä ja Christiano Ronaldosta Bill Clintoniin. Lopulta rannekkeen valmistaja myönsi sen itsekin huuhaaksi ja firma ajautui konkurssiin.
"Se oli kiehtova esimerkki huuhaasta, joka sai paljon julkisuutta, mutta ei perustunut yhään mihinkään. Peruna kädessä olisi tuonut yhtä paljon lisää joustavuutta ja tasapainoa kuin muoviranneke."
Ohukainen opiskeli Oulun yliopistossa biokemiaa ja molekyylibiologiaa. Vuonna 2015 hän päätti alkaa kirjoittaa blogia, jossa ruoti epätieteellisiä terveysuskomuksia. Vuosien mittaan blogin aihepiiri laajeni kriittiseen ajatteluun ylipäätään.
Vastakkaista mieltä olevan ihmisen kannan muuttaminen netissä on lähtökohtaisesti mahdotonta.
Osa huuhaasta on harmittomampaa kuin toinen, mutta lopulta kaikki väärän tiedon uskominen on Ohukaisen mielestä "rakenteellisesti haitallista". Esimerkiksi: Ei ole itsessään kovin vaarallista, jos uskoo, että ihminen ei ole käynyt kuussa. Yhteen salaliittoon uskominen kuitenkin altistaa muillekin väärille uskomuksille.
"Väärä tieto hämärtää toden ja epätoden rajaa. Se toimii kuin savuverho, joka vaikeuttaa normaalia arkista keskustelua."
Ohukaisen mielestä juurisyy siihen, miksi moni haksahtaa väärään tietoon, ovat inhimilliset aivomme. Ne kun tuppaavat johtamaan meitä tahtomattamme harhaan.
Ajattelu on vaivalloista, siksi aivomme käyvät pintakaasulla
Kriittinen ajattelu ei ole ihmiselle automaatio, vaan taito, joka täytyy opetella.
“Emme ole kehittyneet täysin rationaaliseksi toimijaksi, joka olisi aina valmis puntaroimaan kohtaamansa asiat mahdollisimman kriittisesti ja arvostelevasti.”
Päinvastoin. Aivomme hyödyntävät ajattelussa oikopolkuja tehdäkseen monimutkaisesta maailmasta yksinkertaisemman paikan. Jos tietämyksessämme on aukkoja, täytämme ne uskomuksilla, jotta tiedon rippeistä muodostuisi looginen kokonaisuus.
Ohukainen kuvaa, että aivomme käyvät valtaosan ajasta ikään kuin “pintakaasulla”. Muuten loppuisi polttoaine.
“Vaativa ajatustyö vie hirveästi resursseja aivoilta. Sen voi testata vaikka itse lähtemällä kävelylle ja alkamalla laskea samalla päässä hyvin vaativia laskutehtäviä. Pian huomaat, että on pakko pysähtyä. Jopa kävely muuttuu mahdottomaksi, jos pinnistelee vaativien ajatusten kanssa.”
Haemme tietoa, joka vahvistaa olemassa olevaa maailmankuvaamme ja hylkäämme herkästi tiedon, joka haastaa sen.
Huuhaan nielemistä edistävät monet ihmismielen tunnetut vinoumat.
Yksi niistä on Ohukaisen mukaan se, että uskomme omiin ajatuksiimme ja argumentteihimme herkemmin kuin toisten.
“Olemme laiskoja arvioimaan omaa ajatteluamme kriittisesti, mutta jos joku muu esittää meille väitteen, mietimme mistä tämä tieto on peräisin, onko tiedon esittäjä läheinen vai vieras ja onko hän luotettava.”
Toinen vinouma on se, että haemme tietoa, joka vahvistaa olemassa olevaa maailmankuvaamme ja hylkäämme herkästi tiedon, joka haastaa sen.
Vaikka olen ammattitutkija, niin oman alani ulkopuolella olen 99 prosentissa asioista tavallinen maallikko.
Eletty elämä vaikuttaa siihen, kenen tietoon luotamme. Joillekin tiedeyhteisö on etäinen ja sen toimintatavat vieraita. Siksi tiedettä voi olla helpompi kyseenalaistaa.
“Osa näkee luotettavampana tiedon, joka tulee oman heimon tai viiteryhmän suunnalta, kuin tiedeyhteisöstä tulevan tiedon.”
Tuoreimman, eli vuoden 2019 Tiedebarometrin mukaan suomalaiset kokevat yleisesti vahvaa luottamusta tieteeseen ja koulutukseen ja ne kyseenalaistavien osuus on varsin pieni.
Toisin kuin luulemme, emme tiedä juuri mistään mitään
Kriittisen ajattelijan on hyvä tiedostaa se, että hän ei oikeastaan tiedä juuri mistään mitään.
Siitä huolimatta ihmisillä on usein epärealistinen käsitys omasta tietämyksestään. Ohukainen havainnollistaa ilmiötä tällaisella piirakkadiagrammilla.
Sen keskeinen viesti on, että ylivoimainen enemmistö asioista on sellaisia, joista emme edes tiedä, että emme tiedä niistä.
“On olemassa ikään kuin kaksinkertainen tietämättömyyden maasto, ja siellä on valtavasti kohtia, joihin tippuu tietämättään: jos yritän mennä alan pitkän linjan tutkijalle selittämään jostain itselleni vieraasta asiasta, voin kapsahtaa monttuun ilman että edes huomaan sitä.”
Tämän tietämättömyyden Ohukainen pitää mielessään itsekin, jos hän osallistuu keskusteluun, joka ei ole hänen ominta alaansa.
“Vaikka olen ammattitutkija, niin oman alani ulkopuolella olen 99 prosentissa asioista tavallinen maallikko. llmastotutkimus esimerkiksi kiinnostaa minua tosi paljon, mutta pidän itseäni siinä täysin ummikkona. Seuraan materiaalifysiikan tutkimusta, mutta ei minulla ole minkäänlaista kompetenssia lähteä esittämään sen alan asiantuntijoille kritiikkiä heidän metodologiastaan.”
Tiede kuuluu kaikille, mutta tutkijoilta ja kansalta voi puuttua yhteinen kieli
Ohukainen sanoo, että tieteellisten tutkimusten "oikeasti" kriittinen tarkastelu vaatii yleensä vähintään väitöskirjan verran omaa alan osaamista. On pitänyt julkaista itse ja toimia toisten tieteellisten julkaisuiden vertaisarvioijana. Se on siis ammatitaito, jota on tehtävä vuosia.
Epäsuhtaa voi verrata siihen, että tavallinen tallaaja, joka ei ole koskaan lentänyt, selittää lentäjälle lentämisestä. Näillä kahdella ei ole välttämättä edes yhteistä sanastoa puhua lentämisestä.
“Mutta koska kyse on taidosta, on mahdollista ottaa lentotunteja, opiskella ja kehittyä siinä jollekin tasolle.”
Vastakkaista mieltä olevan ihmisen kannan muuttaminen netissä on lähtökohtaisesti mahdotonta.
Onko tiedekeskustelu sitten vain valistuneiden tieteentekijöiden tonttia? Ei sentään, sillä Ohukaisen mielestä tiede kuuluu kaikille.
Kyse on siitä, miten ja kuka keskustelee. Tiededebatti on syytä jättää tiedeyhteisölle, mutta tieteen popularisointi kansalaisille on myös tieteilijöiden vastuulla.
Tavalliselle ihmiselle terveellinen lähestymistapa tiedekeskusteluun on sen jyrkän kyseenalaistamisen sijaan olla tieteen tekijöitä kohtaan utelias ja kyselevä.
"On pyydettävä tieteen tekijöiltä kansankielisiä selostuksia asioihin, joita ei oikein ymmärrä. Ei niin, että väittää tutkijan olevan väärässä, koska luki itse toista tutkimusta ja tuli erilaiseen johtopäätökseen."
Some on surkea keskusteluareena, mutta sielläkin väittelystä voi oppia
Sosiaalinen media on Pauli Ohukaisen mielestä kehno areena tiedekeskustelulle. Siitä huolimatta hän on aktiivinen somessa ja jaksaa vieläpä ryhtyä väittelyihin ihmisten kanssa, joilla on selvästi järkkymätön kanta johonkin asiaan, eikä vänkääminen todennäköisesti johda yhteisymmärrykseen.
Miksi? Siksi, että keskustelu voi tehdä näkyväksi heikot perustelut järkkymättömän kannan takana.
"Vastakkaista mieltä olevan ihmisen kannan muuttaminen netissä on lähtökohtaisesti mahdotonta. Ainakin todennäköisyys onnistua on niin pieni, ettei kannata edes yrittää. Oman kannan argumentoiminen selkeästi voi kuitenkin olla asia, josta muiden on mahdollista oppia."
Ohukaisella onkin itselleen kaksi ohjenuoraa somekeskusteluihin:
- Kaikki oma viestintä ja argumentit täytyy suunnata ensisijaisesti yleisöä eikä toista osapuolta varten.
- Keskustelussa ei tarvitse päätyä lopputulokseen.
"Minua ei kiinnosta ensisijaisesti, mitä ihmiset ajattelevat, vaan miten he ajattelevat. Siitä näkökulmasta keskustelua on mielestäni mahdollista käydä menestyksekkäämmin. Itsekin voi oppia uutta."