”Vaipuessamme epätoivoon ihmisten vihamielisyyden tähden on meillä luotettava ystävä kutimessamme”, kirjoitti Eeva Haavisto vuonna 1947 teoksessaan Sata kansanomaista kuviokudinmallia.
Neulominen tarjosi mielenrauhaa. Se vei sodan aikana silmukoita laskevan neulojan ajatukset hetkeksi toisaalle. Samalla villavaatteiden neulominen takasi osaltaan sen, että lämmintä puettavaa riitti tulevien talvien varalle.
Jälleenrakennuksen vuosina neulomista ei kuitenkaan vielä ajateltu ainoastaan mukavana harrastuksena, vaan välttämättömyytenä. Maatalousyhteiskunnassa joutenoloa ei katsottu hyvällä. Muilta töiltä vapautunutta aikaa hyödynnettiin käsitöiden tekemiseen. Naiset neuloivat toisinaan kävellessäänkin.
Käsitöihin tarvittavat villat kehrättiin itse omista lampaista. Lämmintä lampaasta (1965) kertoo 1960-luvun kotimaisesta lammastaloudesta sekä villantuotannosta.
Valmisvaateteollisuus oli jo saanut jalansijaa Suomessa ja villan menekki vähentynyt, mutta kotimaista raaka-ainetta arvostettiin yhä sen poikkeuksellisen lämmöneristyskyvyn ja pehmeyden vuoksi.
Suomalaisen villan suurin etu on sen itsepäinen kimmoisuus, joka antaa tuotteille keveän, täyteläisen ja lämpimän tunnun.
Harry Sucksdorff Lämmintä lampaasta -ohjelmassa
Jatkojalostukseen kelpaamaton, karkea villa käytettiin raaka-aineena huopatossutehtaissa.
Harmaita, valkoisia, mustia ja ruskeita villalankoja käytettiin sellaisenaan tai värjättiin kasviväreillä. Yleisin neuletyö oli harmaa villasukkapari.
”Sukkapuikkorintama” ahkeroi sotilaiden hyväksi
Yksi Suomen historian suurimmista hyväntekeväisyysponnistuksista koettiin talvi- ja jatkosodan aikana, kun kotirintaman naiset ja lotat neuloivat sukkia, kypärämyssyjä ja käsineitä sotilaille.
Ennen sota-aikaa oli ollut jo tarjolla tehdasvalmisteisia lankoja. Säännöstelyn ja materiaalipulan vuoksi niiden saatavuus heikkeni ja monessa kotitaloudessa palattiin lampaiden kotikasvatukseen. Langat kehrättiin itse. Villan sekaan lisättiin lehmän karvoja ja hevosen jouhia kestävyyden parantamiseksi.
Kaikki materiaali oli hyödynnettävä. Vanhat neuleet parsittiin ja rikkinäisten neuleiden ehjät langat käytettiin uusiin neuleisiin. Langanpätkiä käyttämällä syntyi myös erilaisia kirjoneulemalleja.
Kansatieteilijä Anna Rauhalan väitöstutkimuksesta Neulonnan taito (2019) käy ilmi, että sotilaiden sukkiin saatettiin neuloa mukaan varakantapää. Sotilaat neuloivat itse ehjän kantapään rikkinäisen tilalle.
Lapasiin neulottiin erikseen etusormi, jotta aseen liipasinta oli mahdollista painaa lapanen kädessä.
Maaliskuussa 1940 opettaja Liisa Orko kirjoitti artikkelin Kotiliesi-lehteen. Hän oli kiinnittänyt junamatkalla huomiota toimettomina matkustaviin naisiin.
Sukkapuikkorintamamme sotii menestyksellisesti. Toivottavasti yksikään nainen ei liiku ”aseistamattomana”, ts. ilman neulepuikkoja ja lämmintä villalankaa, jokaiselle sattuu varmasti päivän kuluessa pieni tauko jolloin mielelläänkin lepuuttaa itseään neulomalla.
Liisa Orko Kotiliesi-lehdessä
Orko antoi myös ohjeita hyvään ergonomiaan. Työtehosta ei sopinut tinkiä: ”Kavahtakaa teräväpäisiä puikkoja! Ne tekevät sormeen helposti pikku haavan, joka kiusallisesti jarruttaa työtä muutamana päivänä”, Orko kirjoitti.
Maataloustöiden ja lastenhoidon jälkeen neuletöiden tekoon jäi välillä aikaa ainoastaan öisin. Yle Itä-Suomen uutisissa (2019) Rauhala kertoi neulomisen aiheuttaneen myös rasitusvammoja.
Hyväntekeväisyyteen neulominen on jäänyt perinteeksi. Nykyään vapaaehtoiset neulovat taivassukkia saattohoitokoteihin viimeistä matkaa varten. Villasukkia lahjoitetaan myös asunnottomille, synnytysosastoille ja vanhainkoteihin. Vapaaehtoisten neulojien puikoilta on syntynyt myös anestesiasukkia eläinsairaalaan ja turvalonkeroita keskosille.
Mustekalan näköinen turvalonkero tehdään usein virkaten. Yle Uutiset koosti teko-ohjeen.
Suomalaiset perinneneuleet
Suomessa on säilynyt neulemalleja 1800-luvulta tähän päivään saakka. Näitä perinteisiä malleja on pyritty myöhemmin jäljittelemään ja niistä on tehty modernisoituja versioita.
Länsirannikon ruotsinkielisellä seudulla Korsnäsissä on 1800-luvun puolivälistä lähtien valmistettu kuviollisia villapaitoja, joissa yhdistellään neulontaa ja kirjovirkkausta. Korsnäsin paita on ollut pääasiassa juhla- ja kirkkopaita, mutta nykyisin paitaa käytetään yleisemmin arkivaatteena. Paidasta on versioitu myös villatakki.
Taito-tv:ssä (2001) esiteltiin paidan tekovaiheita sekä mallia.
Perinteisesti paita on neulottu usean henkilön voimin niin, että yksi virkkaa ja kolme muuta neuloo. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Korsnäsin kylissä tunnettiin mestaritaitajia, jotka tulivat taloon tekemään paitaa tilauksesta tai neulomaan ainoastaan vaativimmat kuviokohdat. Puoli seitsemän -ohjelmassa (2021) 60 Korsnäsin paitaa neulonut Gun-Britt Stenberg kertoi perinneneuleen valmistamisesta.
Paidan tekemistä voi kokeilla itse, sillä Yle Uutiset kokosi paidan ohjeen yhdessä Korsnäsin kotiseutuyhdistyksen kanssa.
Perämeren saarella, Hailuodossa on neulottu 1800-luvun alusta saakka usein kalastajien käyttämää neuletta, jota kutsutaan luotolaiseksi, tikkuriksi tai tikkuröijyksi. Paikalliset tienasivat rahaa myymällä villapaitoja markkinoilla muun muassa Oulussa. Ruotsin puolella paidoista maksettiin paremmin. Tuotoilla saareen voitiin ostaa hyödykkeitä, kuten suolaa.
Suomenlampaan villasta neulottu paita on värjäämätön, usein valkoinen tai harmaa. Tikkuri-nimitys johtuu siitä, että Pohjois-Pohjanmaalla neulepuikkoja on kutsuttu tikuiksi. Neuleen tekemiseen liittyy myös joukko muita paikallisia termejä, kuten laiskankerros ja korttelin mitta. Eila Rantasuomela kertoi Kalastajaneuleperinne Hailuodossa -ohjelmassa (1987) tikkuröijyn tekemisestä vaihe vaiheelta.
Paita on ulkoasultaan yksinkertainen: joustinneuleella neulotun paidan miehustaa koristaa usein korinpohjaneuleella neulottu neliö, eli västäräkki. Vastaavia kuvioita on sijoiteltu samoin myös esimerkiksi hollantilaisissa villapaidoissa, mikä voi osaltaan kertoa käsityömallien kulkeutumisesta merenkulun myötä.
Vuonna 2013 Yle Pohjois-Suomen uutisissa haastateltiin aktiivisia luotolaispaidan neulojia, tikkuröijypiiriläisiä. Suomalainen perinnepaita on viehättänyt valtameren takanakin: Michelle Obaman kanssa työskennellyt meikkitaiteilija Jennifer Brodeur poseerasi paidan kanssa Instagram-tilillään 2019.
Kotimaista neulesuunnittelua
Suomalaiset neulesuunnittelijat ovat luoneet uutta neuleperinnettä vuosisatoja vanhojen mallien rinnalle. Tekstiilitaiteilija Sirkka Könösen (1948—2018) mallit tulivat suomalaisille tutuiksi 1980-luvulla.
Yle Radio 1:n haastattelussa (2008) Könönen kertoi tiestään kartanpiirtäjästä neulesuunnittelijaksi. Hänen neuleissaan toistuvat kasvi- ja eläinaiheet ja ne ovat herättäneet kiinnostusta kansainvälisestikin: villapaitoja ja värikylläisiä ryijyjä on esitelty näyttelyissä ympäri maailmaa aina Japanissa saakka.
Paitoja annettiin myös lahjaksi merkkihenkilöille. Iso-Britannian kruununprinssi Charlesille lähetetyn paidan mukaan Könönen kirjoitti viestin, jossa hän pyysi ketunmetsästyksen lopettamista. Luonnon kunnioittaminen oli Könöselle tärkeä arvo.
Luovaa käsityötä -ohjelmassa (1986) Könönen esitteli suunnittelemiaan eläinhahmoja.
Könösen apuna työskenteli laaja käsityöntekijöiden verkosto, johon hän haki lisää tekijöitä lehti-ilmoituksella. Ympäri Suomea asuvat kotikutojat neuloivat mallikappaleita käsin. Sirkka kirjoitti ohjeet ja täsmensi: ”Tee paidastasi kaunis, joustava, mehevä, mukava luontevalla käsialalla kudottu tasalaatuinen ’teos’.”
Klikkaa kuvaa, niin näet sen isompana.
Vuonna 1981 käsityönopettaja ja neulesuunnittelija Arja Viitala esitteli neuletakin suunnitteluprosessia. Hän työskenteli Valvillan tehtaalla Hyvinkäällä ja suunnitteli kotimaisessa villatehtaassa tehdyille langoille sopivia värisävyjä sekä neulemalleja.
Kotikutojat toteuttivat mallikappaleet. Neuleohjeissa pyrittiin yksinkertaisuuteen ja toistettavuuteen: kenen tahansa käsityöharrastajan oli pystyttävä toistamaan ohje. Lehtien palstatila asetti omat rajoituksensa mallipiirroksille.
Nykyajan kiireisellä ihmisellä on aika vähän aikaa ja silloin hän usein haluaa valmiin mallin kun hän käsitöihin ryhtyy.
Arja Viitala
1980- ja 1990-lukujen värikkäiden ja kuviollisten neulemallien rinnalle on tullut pelkistetympiä malleja. Pakko neuloa -sarjassa (2021) Sini Kramer ja Jonna Hietala kertovat vuonna 2016 perustamastaan Laine Magazine -neulelehdestä, joka on sittemmin laajentunut kansainväliseksi kustantamoksi. Skandinaavisen linjakkaita neulemalleja esittelevään lehteen jokainen voi tarjota omaa ideaansa.
Niina Laitinen voitti suunnittelemillaan Finlandia-villasukilla Suomi 100 -juhlaneulekilpailun. Voiton myötä tunnettuus suunnittelijana kasvoi myös kansainvälisesti. Laitinen esitteli luomiaan sukkamalleja Yle aamussa 2021.
Laitinen on aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja järjestää muun muassa yhteisneulontaprojekteja. Someseuraajat saavat etukäteen tiedon tarvittavista langoista ja tarvikkeista. Ohje julkaistaan osa kerrallaan somessa.
Yhteisöllisyys korostui yhä enemmän koronapandemian alettua vuonna 2020. Kriisin keskellä suomalaiset löysivät muun muassa sosiaalisen median kautta islantilaiset kaarrokeneuleet, lopi-paidat. Niitä neulottiin niin ahkerasti, että islantilaiskehräämön lankavarastot alkoivat ehtyä.
Suomalaiset valtasi neuloosi – tila, jossa on pakko neuloa taukoamatta. Leikkisä sana ei varsinaisesti tarkoita todellista pakkoa, jollaista koettiin sota-aikana, vaan malttamatonta innostusta.
Suomenruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa Strömsössä suunniteltiin oma kaarrokeneule, Strömsö-paita. Jos neuloosi iskee, paidan tekemisen voi aloittaa heti. Ohje sopii myös aloitteleville neulojille.
Lähteet: Yle Historia: Ole rohkea, lopeta radion kuuntelu! Näin naisia ohjeistettiin sota-aikana; Suomen käsityön museo: Maailman värittäjä Sirkka Könönen, Yle.fi: Tikkuröijy; Kielikello: Käsityöalan sanojen työnjako; Haavisto, Eeva: Sata kansanomaista kuviokudinmallia. (WSOY 1953, 2008), Almay, Luutonen, Mitronen: Sydämenlämmittäjä ja tikkuripaita (Tammi 1993)