Katso Kimmo Ohtosen koko Naalin paluu -dokumentti Yle Areenasta.
On hyytävän kylmä talviyö. Tuuli on raaka ja ilma jäätävän kostea. Kimmo Ohtonen on Metsähallituksen suunnittelija Antti Ohenojan kanssa syvällä Käsivarren erämaassa laittamassa naalin ruokinta-automaattiin koiranruokaa ja vaihtamassa riistakameran paristoja.
– Oli aivan hirveä keli. Antti oli vähän sillä rajoilla, että kannattaako edes lähteä. Oli niin kylmä, että kun otti hanskan kädestä, tuntui kuin olisi työntänyt käden nuotioon, Kimmo Ohtonen kuvailee.
Ohtonen toivoi, että kamera tallentaisi dokumenttia varten videota eläimestä, joka on sopeutunut selviytymään tuossa armottomassa ympäristössä, naalista.
Kului viikko, ja kamera aktivoitui.
Koska kamera asennettiin paikkaan, jossa oli havaittu naalin liikehdintää, sen sai hakea pois tunturista vasta kesän jälkeen, ettei mahdollinen pesintä häiriintyisi. Kun Ohtonen sai syksyllä muistikortin käsiinsä ja pääsi tarkistamaan, mitä sille oli tallentunut, hän ei ollut uskoa silmiään.
– Kiljahdin ääneen, että ei voi olla totta!, Ohtonen kertoo.
Koko dokumentti sai uudenlaisen käänteen, ja naalin suojelutyö Suomessa vuosikymmeniä odotetun palkinnon.
Kimmo Ohtonen kiinnostui naalista jo 10 vuotta sitten, kun hän oli Huippuvuorilla kuvaamassa jääkarhuja Katoava Pohjola -sarjaa varten. Hän oli nousemassa vuorenrinnettä, kun yhtäkkiä naali ilmestyi esiin. Hetki oli yllättävä, ja villin eläimen kohtaaminen luonnossa sytytti palon tutkia lajia lisää.
Ohtonen ymmärsi, että naalin tarinan avulla hän pystyisi kertomaan, mitä ilmastonmuutos ja luontokato konkreettisesti tarkoittavat. Syntyi idea Naalin paluu -dokumentista.
On hämmästyttävää, että naaleja on vielä jäljellä Pohjolassa. Vaikka naali rauhoitettiin ja sen metsästys kiellettiin kaikkialla Pohjoismaissa vuoteen 1940 mennessä, kanta jatkoi hupenemista niin, että 2000-luvun vaihteessa käytiin hälyttävän lähellä sukupuuttoa. Suomessa naali oli jo virallisesti kuollut sukupuuttoon, Ruotsin ja Norjan tuntureilla oli arvioiden mukaan enää 50 naalia.
Jotta laji saatiin pelastettua, oli ryhdyttävä radikaaleihin toimenpiteisiin. Naalin pahinta vihollista, kettua, alettiin metsästää pois naalin elinalueilta. Tunturiin rahdattiin ruokinta-automaatteja, ja Norjaan perustettiin tarhakasvattamo, jonne pyydystettiin viimeisiä villejä naalinpentuja. Kuin ihmeen kaupalla naali saatiin pelastettua lähes varmalta sukupuutolta, mutta edelleen sen selviytyminen vaatii suojelutoimia ja vankkaa pohjoismaista yhteistyötä.
Ohtonen on pyrkinyt Naalin paluu -dokumentissaan aitoon ilmaisuun, eikä hän ole kaunistellut sitä, mitä suojelutyö vaatii.
Suuri ristiriita liittyy esimerkiksi ketun metsästykseen tunturialueilla. On osoitettu, että kettujen metsästyksellä on selvä vaikutus naalien selviämiseen, mutta samaan aikaan kettukanta on lähes puolittunut Suomessa.
– Vaikka meillä on vastuu ja velvollisuus tehdä kaikki mahdollinen naalin pelastamisen eteen, se herättää myös ristiriitaisia tunteita. Ymmärrän kettujen metsästämisen naalin suojelun näkökulmasta, sillä jos kettuja ei hävitetä tunturista, naalilla ei ole mitään toivoa selvitä, Ohtonen sanoo.
Kettujen metsästyksellä on selvä vaikutus naalien selviämiseen, mutta samaan aikaan kettukanta on lähes puolittunut Suomessa.
Kimmo Ohtosen toinen kohtaaminen naalin kanssa oli merkillinen. Hän oli lukenut jo vuosia sitten norjalaisesta tarhakasvattamosta, mutta sen näkeminen omin silmin keskellä Norjan vuoristoa oli hämmästyttävä kokemus.
– Ajattelin, että tähänkö todella on tultu. Ja samaan aikaa se osoittaa, että ihmisellä on keinot pelastaa laji, jonka kohtalo näyttää aivan vääjäämättömältä.
Ohtonen pääsi myös mukaan, kun tarhassa kasvaneita naaleja vapautettiin luontoon lähelle Suomen rajaa. Vapautuksen jälkeen naalihavainnot lisääntyivät Suomessa. Kumpikaan Ohtosen riistakameraan tallentuneista naaleista ei kuitenkaan todennäköisesti ollut tuolloin vapautettu naali.
Dokumentin käsikirjoitusta tehdessään Ohtonen ei osannut aavistaa, millaisen lopun dokumentti tulisi saamaan. Vaikka Metsähallituksen asiantuntijat osasivat ehdottaa, mille pesäkummulle kamera kannattaa asentaa, on uskomaton sattuma, että naali valitsi pesäpaikakseen juuri tuon kummun. Se löysi itselleen puolison, sai viisi poikasta ja kamppaili itseään monta kertaa suurempaa ahmaa vastaan kameran kuvatessa.
On pieni ihme, että riistakameran akku kesti puoli vuotta tuntureiden rajuissa sääolosuhteissa, ja Ohtonen sai käsiinsä materiaalia, jollaista ei ole koskaan aikaisemmin kuvattu Suomessa. Videoiden katselu naaliperheen elämästä oli kuin tosielämän teatteriesitys, josta ei puuttunut draamaa.
– Kun olin selvinnyt alkuhysteriasta, nörtti minussa pääsi valloilleen. Oli uskomattoman kiehtovaa alkaa tutkia naalien käyttäytymistä ja päästä osalliseksi ensimmäisen Suomessa pesineen parin elämään, Ohtonen kuvailee.
Oli kiehtovaa päästä osalliseksi ensimmäisen Suomessa pesineen naaliparin elämään.
Kimmo Ohtonen
Vaikka dokumentti käsittelee suuria ja vakavia asioita, kuten ilmastonmuutosta ja luontokatoa, suurin siitä välittyvä tunne on kuitenkin toivo. Naali onnistuttiin pelastamaan sukupuutolta kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, ja se osoittaa, että suuntaa voidaan kääntää.
Vaikka naali onnistui viimein pesimään Suomessa, suojelutyö ei lopu. Tavoitteena on, että vuonna 2030 Pohjoismaissa olisi 2000 naalia, joista 200–300 eläisi Suomessa.
Naalin tarina ei pääty tähän.