”Ehkä nyt on se hetki, että minä pystyn murtumaan.”
Sami Yläkangas, 49, kulkee metsässä koiransa kanssa. Kajo on vuoden ikäinen karkeakarvainen saksanseisoja. Siitä tulee metsästyskoira.
Samin kenkien alla natisee, vierellä tassut kulkevat lähes ääneti. On vasta marraskuu, mutta lunta on paljon. Havupuissa on valkoinen kuorrutus. Kaksikko seuraa jäniksen jälkiä.
Vuosi sitten samoissa metsissä kävellessään Sami kuvasi itseään videoille, joita hän julkaisi myöhemmin TikTokissa. Videoissa Sami kertoi uupumuksestaan.
”Tällä hetkellä en ole ollenkaan sellainen ihminen kuin haluaisin olla. Minusta ei ole mitään iloa kotona. Sietokynnys on hyvin lyhyt.”
”Joutuu aika paljon puremaan hammasta, kun hermostuu. Sitten kun hermostuu, tulee huono omatunto, koko mieli tärisee ja happi loppuu. Olo on hyvin väsynyt. Ihan helvetin väsynyt.”
Samilla on ensimmäisestä avioliitostaan kaksi aikuista tytärtä. Nykyisen puolisonsa kanssa hänellä on 5-vuotias poika. Sami on ollut sellainen mies, jota voisi ehkä kutsua melko perinteiseksi mieheksi. Korkeassa asemassa työelämässä, tärkeä kotona. Mies, jolla on ollut paljon tehtävää, lapsia kasvatettavana, asioita korjattavana, lumitöitä tehtävänä ja remontteja kesken.
Nyt Sami on uupunut, vaikka niin ei pitänyt käydä.
Tutkimuksen mukaan äidit ovat uupuneempia sellaisissa maissa, joissa tasa-arvo on korkeimmillaan. Mutta mitä miehille kuuluu? Isien kokemaa uupumusta ei ole juurikaan tutkittu.
Julia Thurénin juontaman Melkein kaikki perheestä -podcastin jaksossa puhutaan siitä, miltä tuntuu hukkua vanhemmuuteen, ja toisaalta löytää oma itsensä uudelleen.
”Tulisi ymmärrystä siihen, että kyllä me miehetkin sinnitellään. Ja vähän turhankin pitkään. Ollaan ihan helvetin huonoja puhumaan siitä, että koska alkaa tuntua pahalta. Koska alkaa olemaan väsynyt. Koska on sellanen olo, ettei pystykään tekemään niitä lumitöitä. Ei jaksakaan ottaa sitä vastuuta.”
Nykyään isien odotetaan osallistuvan yhdenvertaisesti kasvattamiseen ja kodinhoitoon. Se on Samin mielestä hyvä. Samalla se on asia, mikä on pitänyt opetella alusta alkaen itse.
Häntä ei ole lapsesta asti kasvatettu tällaiseen rooliin, vaan odotukset pojille olivat silloin erilaiset. Tunteista Sami opetteli puhumaan vasta aikuisiällä. Sekin oli aloitettava nollasta.
Kotoa ei tullut mallia, miten olla mies tällä tavalla.
Tunteet piilossa keinolla millä hyvänsä
Sami Yläkangas erosi tyttäriensä äidistä lasten ollessa kouluikäisiä. Pian tyttäret muuttivat kokonaan isänsä luo asumaan.
Ydinperheen hajoaminen oli Samin elämässä suuri tragedia. Myöhemmin hän meni uudestaan naimisiin, ja myös seuraava liitto päätyi eroon. Syyllisyys painoi lasten vuoksi: he olivat taas eron keskellä.
Sami tunsi surua, huolta ja syyllisyyttä. Asiat olivat kosketusarkoja, käsittelemättä ja kesken. Tunteiden ilmaisulle ei ollut tilaa, eikä suuttuakaan uskaltanut. Mölyt oli pidettävä mahassa, kävi mitä kävi.
Aina kun Samin teki mieli huutaa, hän pysyi hiljaa ja antoi padon kasvaa.
– Kun esimerkiksi huoltajuudesta keskustellaan, pahinta mitä voit tehdä on suuttua. Tunteet on pidettävä sisällä, keinolla millä hyvänsä.
Ensimmäinen kolmesta romahduksesta
Ensimmäisen kerran Sami hakeutui työterveyteen kymmenen vuotta sitten, vuonna 2013. Hän sai kaksi viikkoa sairaslomaa. Siinä ajassa hän ravisteli harteiltaan sen minkä pystyi ja palasi töihin. Sama olo jatkui, ja Sami sinnitteli vuosia. Uupumiselle ei kerta kaikkiaan löytynyt sopivaa hetkeä.
– Miehiltä odotetaan ennen kaikkea hyödyllisyyttä. On oltava tarpeellinen töissä ja kotona, puolisona ja isänä. Pitää olla tehokas ja pystyvä, eikä miehen ole varaa murtua, koska aina on jotain tehtävää. Sanotaan, ettei se ole mies eikä mikään, joka ei taloa rakenna.
Sami yritti täyttää kaikki miehen roolit. Ainakin hän rakensi asioita. Kun hän tapasi nykyisen puolisonsa Jonnan, Sami laittoi tälle keittiön kasaan viikonlopun aikana. Myöhemmin Sami remontoi omakotitalon. Samalla hän rakensi tyttärilleen ehjempää elämää kaikella, mihin pystyi.
Oikeastaan on aika mukavaa, että Jonna on paha kyttä. Lapsi sanoo, että me ollaan me jätkät ja äiti on johtaja.
Vuonna 2018 pariskunnalle syntyi yhteinen lapsi. Isyys tuntui erilaiselta kuin nuorempana. Sami uskalsi ottaa toisinaan rennommin, ja se tuntui helpottavalta.
– Oikeastaan on aika mukavaa, että Jonna on paha kyttä. Lapsi sanoo, että me ollaan me jätkät ja äiti on johtaja, Sami nauraa.
Harteilta ravisteltu uupumus näkyi kuitenkin myös vanhemmuudessa. Sami tunsi toisinaan olevansa surkea isä, ja samaan syssyyn vielä surkea puoliso ja mies ylipäätään.
– En jaksanut olla pojan kanssa niin paljon kuin olisi pitänyt. Joskus tuli tiuskittua, ja se kalvoi sydäntä. Olin itselleni armoton siinä, miten tein asiat tai minkälainen ihminen olin.
Lapsilla on yltiöpäinen usko omiin kykyihinsä.
Samin poika on isänsä tavoin kiinnostunut kädentaidoista. Kun Jonna opetti lasta virkkaamaan, 5-vuotias syöksyi isänsä luo kymmenen sentin mittaisen silmukkapätkän kanssa.
Tästä tulee pipo ja kun se on valmis, teen sinulle villapaidan, poika ilmoitti.
– Lapsilla on yltiöpäinen usko omiin kykyihinsä, Sami hymyilee.
Se on jotain, jonka hän toivoisi aikuistenkin voivan säilyttää.
Isyys on Samin elämän arvokkain asia, syy selviytymiselle.
Hän haluaa elää mukana lastensa elämässä.
Kaikelle kritiikille altis
Samin perheessä kaikki tuntui vihdoin olevan hyvin, mutta samalla työ muuttui vaativammaksi. Sami yleni töissä vuonna 2020. Seuraavana vuonna tuli uusi romahdus.
– Hommia painetaan, ja hyvää palautetta satelee. Aina pitäisi kuitenkin tehdä vähän nopeammin, vähän enemmän, Sami sanoo.
Itse hän oli aivan loppu. Ylennyksen myötä Sami oli myös päätynyt yrityksen johtoryhmään. Silloin hän ajatteli olevansa täysin väärässä paikassa. Minusta ei riitä tähän, Sami ajatteli.
Johtoryhmissä on oltava kovapintainen, kaikelle kritiikille altis. Sami pysyi tyynenä, piti tunteet piilossa niin kuin kuului.
Kotimatkalla hän itki autossa.
“En halua olla vaivaksi”
Sami jäi joululomalle, ja valtava ahdistus seurasi kotiin. Se muutti muotoaan itkuksi, lamaannukseksi, ahdistukseksi ja paniikiksi.
Viimeisena lomailtana Sami totesi puolisolleen, että nyt täytyy katsoa työvaatteet valmiiksi.
Onneksi rinnalla oli ihminen, joka ymmärsi, että minäkin voin olla heikko.
Puoliso asettui poikkiteloin. Sinä et pysty menemään töihin, hän sanoi, eikä antanut periksi.
Samin ensimmäinen ajatus oli, että miten työn käy. Miten tämä ja tuo asia. Kuka ne hoitaa? Joku ne hoitaa, hän ajatteli, mutta ei sitä haluaisi olla kenellekään vaivaksi.
– Onneksi rinnalla oli ihminen, joka ymmärsi, että minäkin voin olla heikko.
Sami meni jälleen työterveyteen ja jäi sairaslomalle. Tällä kertaa hänellä diagnosoitiin keskivaikea masennus, ja psykiatri kirjoitti lähetteen Kelan kuntoutusterapiaan.
Kaikki hiljeni hetkeksi.
– Työelämässä tietää, että joku on mielenterveyssyistä sairaslomalla, jos asiasta ei puhuta, Sami toteaa.
Vaikka työnantaja ei saa kertoa työntekijän sairasloman syytä, keuhkoputkentulehdukset ja murtuneet solisluut moni työntekijä kertoo ohimennen kollegoille.
Samin mukaan mielenterveyssyyn tunnistaa siitä, että ihmiset pysyvät vaiti.
Minkälaisen mallin haluan lapselleni antaa?
Samin omassa kaveriporukassa ei juurikaan tunteita näytetä. On vaikea ajatella menevänsä hirviporukkaan herkistelemään tai metsäkonemessuille lausumaan runoja. Ajatus tuntuu hullunkuriselta.
– Tunteista puhuminen on nykyään hyväksyttyä, mutta se ei silti tule minun ikäisiltäni miehiltä luonnostaan. Ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen päiväkodin kevätjuhlassa huomatakseen, kuinka miehet katsovat toisaalle ja purevat huulta yhteen.
Myös Samin lähipiirissä on miehiä, jotka ovat ahtaiden roolien loukossa.
En voi jäädä sairaslomalle, minua tarvitaan, Sami kuulee sanottavan. En voi antaa lapselle mallia, että minä luovutan.
Uupumisesta on hankala puhua. Sami kokee, ettei sitä aina oteta vakavasti.
Uupuminen on keksitty juttu, Amerikan maalta Suomeen rantautunut trendi. Näin Sami kuulee aina toisinaan, ja hän vastaa sanojalle aina samalla tavalla.
– Aina on jaksettu, ja se on uusille sukupolville jäänyt perintö, josta maksetaan nyt kallista hintaa.
Paluu alkuun
Samin aikuistuneet tyttäret muuttivat yksi kerrallaan omilleen. Kului viikko nuoremman tyttären omilleen muutosta, kun Sami alkoi taas voida huonommin. Molemmat tyttäret oli saatettu maailmalle, yksi työ oli tehty valmiiksi. Kaikki oli niin hyvin, että oli vihdoin mahdollisuus murtua.
Sami ajoi koiran kanssa metsään, mielessä kävi outoja välähdyksiä. Mitä jos tuota petäjää päin ajaisi? Sami lumikenkäili metsässä koiransa kanssa, eikä tällä kertaa metsäkään saanut ajatuksia hiljentymään. Sami ajoi kotiin ja ilmoitti Jonnalle aloittavansa lääkityksen.
Sitä oli tarjottu Samille jo aikaisemmin, mutta hän oli silloin kieltäytynyt. Nyt hänestä tuntui, ettei vaihtoehtoja ollut.
Samin perhe päätti muuttaa Tampereelta takaisin maalle. He ostivat rintamamiestalon, jonka Sami remontoi kuntoon.
Luonnon kyky rauhoittaa ihmistä on ainutlaatuinen.
Sami jäi vuoden 2023 elokuussa työstään opintovapaalle. Hän aloitti riistanhoitajan ammattitutkinnon. Kaikki ei suoraan korjaantunut, tietenkään, mutta suunta oli oikea. Mies alkoi viettää entistä enemmän aikaa metsässä.
Tampereelta maalle muuton jälkeen metsä ei enää ollut automatkan päässä, vaan kotiovella.
– Metsä on rauha. Luonnon kyky rauhoittaa ihmistä on ainutlaatuinen.
Sami on tuonut tänä syksynä kotiin kaksi riistaa. Hän ottaa sen mitä tarvitsee. Yleensä metsästä ei jää mitään käteen, tai jää, riippuu mistä kulmasta asiaa katsoo.
Lääkityksen myötä ääripäät ovat hävinneet. Tunteet pystyy onneksi tuntemaan, lääkitys ei turruta häntä liikaa.
Kuluvan vuoden aikana Sami on tuntenut jotain, jota hän ei muista vuosiin tunteneensa.
Valtavia onnen läikähdyksiä.
Tältäkö tämä tuntuu, Sami sanoo ääneen, vaikka kukaan ei ole kuulemassa.
Läikähdykset tulevat kotona tai metsässä, ihan tavallisissa tilanteissa arjen keskellä. Ne ovat pieniä, mutta ihmeellisiä. Näinkö muut ihmiset tuntevat?
Samista tuntuu, että hän on suorittanut elämää jo vuosia, ja samalla päästänyt sitä menemään. Aina on ollut jotain, mitä on pitänyt korjata tai saada kuntoon.
Nyt Sami korjaa vihdoin sitä, minkä hän on jättänyt kaiken muun ohella korjaamatta.
Hän korjaa itseään.