Hyvinkääläisessä maalaisidyllissä sijaitsevalla Knehtilän 400 hehtaarin luomutilalla ensin vastaan tulevat viljavat pellot, joiden laidalla on biokaasuasema. Aitauksessa käyskentelevät hevoset.
Vuonna 1796 perustettu tila muodostaa tänä päivänä kokeellisen agroekologisen symbioosin yhdessä lähiyritysten kanssa.
Yhteisössä ovat mukana Markus Eerolan ja Minna Sakki-Eerolan tila, biokaasun tuotantoyritys Palopuron Biokaasu Oy tankkausasemineen, Pieni Puro -niminen elintarvikkeiden jalostusyritys, kauramylly sekä Mäntymäen luomu -niminen kanala.
Agroekologinen symbioosi kuulostaa hienolta, mutta on jossain määrin jopa hyvin perinteinen tapa saada pellolta leipää pöytään. Myös ennen vanhaan ruuantuotanto on ollut omavaraista, kun lehmien lanta on kärrätty takaisin pellolle ja pelto on kynnetty hevosilla.
Perinteisiin menetelmiin kuuluu myös viljelykierto. Esimerkiksi vuorovuosin viljeltävät viherlannoitusnurmet sitovat ilmakehästä typpeä ja hiiltä viljelyjärjestelmään.
Uutta ja modernia sen sijaan on sähkön ja polttoaineen tuotanto.
Sen sijaan, että nurmi kynnettäisiin maaperään, kuten luomukasvintuotantotilat normaalisti tekevät, se kerätään talteen ja viedään pellon laidalla sijaitsevalle biokaasun tuotantolaitokselle.
Kun biomassasta on otettu talteen biokaasu, se kärrätään takaisin pellolle lannoitteeksi. Massa sisältää edelleen tärkeimmät kasviravinteet, kuten typpi ja fosfori.
Tila tuottaa myös kanalalle rehua. Kanankakka tulee taas takaisin biokaasun tuotantoon.
– Käytetään tehokkaammin paikalliset resurssit, että pystytään tuottamaan uusiutuvaa energiaa, mutta samalla pystytään lisäämään satotasoja tehokkaammalla ravinteiden kierrätyksellä, kertoo Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin tutkija-tohtori Kari Koppelmäki
Koppelmäki on ollut mukana kehittämässä tilan ja muiden osallisten toimia jo vuodesta 2008 ja väitteli viime vuonna agroekologisesta symbioosista.
WWF valitsi Knehtilän tilan Itämeren alueen ympäristöystävällisimpänä viljelijänä vuonna 2015.
On saatu muutettua systeemi energiankäyttäjästä energiantuottajaksi.
Kari Koppelmäki
Agroekologinen symbioosi on siis ruuantuotantomalli, jossa tavoitellaan ravinne- ja energiaomavaraista ruuantuotantoa. Hyvinkään koetilayhteisössä on pystytty irrottautumaan täysin ulkoisista, fossiilista lannoitteista, sillä yhteisö kierrättää tarvitsemansa ravinteet. Tällöin maanviljelyn yhteydessä voidaan tuottaa myös energiaa.
Nykyisin maataloudessa energiaa kuluu esimerkiksi lannoitteiden valmistukseen sekä työkoneiden valmistukseen ja käyttöön.
Tilalla kuljetaan siis eri suuntaan kuin mitä valtaosa tämän päivän ruuan tuottajista tekee.
– Ajattelemme tätä mallina kiertotalouden mukaiselle ruuantuotannolle. Toivoisimme sen olevan yksi vastaus kestävämpään ruuantuotantoon, Koppelmäki sanoo.
Eläintuotantoa voi olla sen verran kuin paikalliset resurssit sallivat
Kari Koppelmäki
Eläintuotanto tuottaa valtavia määriä lantaa. Ravinteiden kierrätyksen näkökulmasta ongelma on se, että kasvintuotantotilat ja kotieläintuotantotilat ovat alueellisesti eriytyneitä. Kotieläintilat sijaitsevat enemmän pohjoisessa, lännessä ja idässä. Lannan ravinteet eivät tule siis käyttöön tehokkaasti.
– Kotieläinmäärä on mahdollista pitää korkeampana kuin paikallinen rehun tuotanto mahdollistaisi. Sen seurauksena ravinteita kertyy niille pelloille enemmän, kun lantaa levitetään osalle kotieläintilojen ja -keskittymien lähipelloille enemmän mitä kasvien ravinnetarve on, Koppelmäki selittää.
Etelä-Suomen kasvintuotantotilat joutuvat puolestaan käyttämään ulkopuolisia lannoitepanoksia, koska lantaa ei ole saatavilla, kun ei ole kotieläimiä.
– Sitten täytyy käyttää fossiilisella energialla tuotettua lantaa. Esimerkiksi tyyppilannoitteen valmistus vaatii paljon fossiilista energiaa ja raaka-ainetta, Koppelmäki sanoo.
Ja kun ei ole kotieläimiä, ei ole myöskään tarvetta nurmiviljelylle, jolla on, kuten sanottu, tärkeä rooli hiilensidonnassa.
– Rehu viedään kotieläintiloille, mutta lanta ei palaudu takaisin sinne, missä rehu on tuotettu. Ja se aiheuttaa ongelmia. Ravinteet kasautuvat kotieläintilojen ympäristöön, Koppelmäki sanoo.
Koppelmäellä itsellään on pragmaattinen suhtautuminen kotieläintuotantoon. Tuotantoeläimiä voisi siis olla sen verran kuin mihin suljetussa kierrossa riittää rehua alueellisesti.
– Ne voivat olla osa kestävää ruokajärjestelmää, mutta tuotannon määrä pitää rajoittua siihen, mikä on ekologisesti kestävää. Jos se perustuu kestävällä tavalla paikallisiin resursseihin, niin se on silloin ok, hän sanoo.
Suljettu ravinnekierto voisi olla myös alueellinen, kokoluokkaa maakunta tai esimerkiksi kylä. Vaikkapa Uudellamaalla jätevesilietteet ovat merkittävä osa paikallista ravinneresurssia. Ne voisivat olla osa paikallista ravinnekiertoa.
Sadan hehtaarin yksinäisyys vai monimuotoinen maaseutuyhteisö?
Agroekologisen symbioosi on myös vastaus maaseudun hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Suomessa päästöjä on saatu vähennettyä kaikilla muilla sektoreilla, mutta maatalouden päästöt ovat pysyneet lähes samalla tasolla vuodesta 2005. Samanlainen linja on muuallakin Euroopassa.
Suljetussa ravinnekierrossa päästöihin on helpompi vaikuttaa, kun ei tarvita fossiiliriippuvaisia lannoitteita muista maista.
– Edellytys kestävälle ruoantuotannolle on se, että olemme vastuussa ympäristövaikutuksistamme. Jos meillä on tuotantojärjestelmä, joka perustuu lannoitteisiin ja rehuun, joita valmistetaan toisella puolella maailmaa, on kauhean vaikea vähentää päästöjä, koska pystymme vaikuttamaan ainoastaan osaan tuotannosta, Koppelmäki sanoo.
Koppelmäki ei halua soimata maanviljelijöitä eikä oleta, että rakenteellinen muutos tapahtuisi sormia napsauttamalla.
– Koko järjestelmän täytyy muuttua. Maatalouspolitiikalla on iso rooli. Ja se vie aikaa. Täytyy puhua samasta aikajänteestä, jolla nykyinen järjestelmä on syntynyt, ehkä kymmenistä vuosista.
Ruokaturva tarkoittaa sitä, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus saada riittävästi turvallista ja ravitsevaa ruokaa.
Koppelmäen mielestä kysymys on paljon isompi kuin vain ruuantuotantoa koskeva. Eikä se ole vain ympäristökysymys, vaan maatalouden kehittämiskysymys, ruokakulttuurinen kysymys.
– Se ei ole pelkästään sitä, että tuotetaan kaloreita tai proteiinia ihmisille. Kyse on paljon isommasta asiasta: millainen on ruokaturvamme ja maaseutu, jossa ihmiset asuvat; onko se sadan hehtaarin yksinäisyys vai monimuotoinen maaseutuyhteisö, joka tuottaa paljon erilaista ruokaa, ja siellä on myös paljon muuta kuin ruuantuotantoa, Koppelmäki kysyy.
Se on hänen mukaansa maaseudun näkökulmasta hyvin iso kysymys.
Käänteinen rakennemuutos: ihmisiä tarvitaan takaisin maaseudulle
Jotta omavaraisempi ja kestävämpi ruuantuotanto olisi mahdollista, maaseudulle saatetaan tarvitaan joidenkin tutkimusten mukaan paljon nykyistä enemmän väkeä.
Iso-Britanniassa tehtyjen arvioiden mukaan jopa 15 prosenttia ihmisistä pitäisi palata pienviljelyperustaiseen alkutuotantoon, jotta Brittein saaret pystyttäisiin pitämään leivässä omavaraisesti.
Elintarviketalouden yliopistolehtori Toni Ruuska Helsingin yliopiston maa- ja metsätaloustieteellisestä tiedekunnasta sanoo, että tällaista muutosta tarvitaan, koska kaiken huippu on käsillä. Tällä hän viittaa esimerkiksi öljyn tuotantohuippuun, jonka arvioidaan ajoittuvan tälle vuosikymmenelle.
– Fossiilisten polttoaineiden tuottama työ on ikään kuin pantu työskentelemään ihmisten puolesta. Jos sitä energiapanosta ei ole tulevaisuudessa käytettävissä, on palautettava ihmisten tekemää työtä sinne, minkä lyhyen ajan tekivät fossiiliset polttoaineet, Ruuska kertoo.
Kyse on Ruuskan mukaan vähän samantyyppisestä rakennemuutoksesta, mikä on tapahtunut Suomessa 60-, 70- ja 80-luvuilla, mutta käänteisesti, kaupungeista maalle.
Ruuska kuitenkin korostaa, että nämä ovat täysin spekulatiivisia tilanteita, mutta tämä on se trendi, mihin resurssipullonkaulat meitä koko ajan työntävät, halusimme tai emme.
Ruuantuotanto kuluttaa nyt enemmän kaloreja kuin pystyy tuottamaan
Nykyinen ruuantuotantotapamme kuluttaa enemmän kaloreja kuin pystyy tuottamaan. Jokaista ruokakaloria vastaan on vähintään 2-80 energiakalorin tuotantopanos, Ruuska sanoo.
Tarvitsemme siis enemmän energiaa tekemään ruokaa kuin itse ruoka antaa meille. Energiaa menee esimerkiksi lannoitteiden ja traktoreiden valmistukseen.
– Ei semmoinen ruokajärjestelmä ole millään tavalla kestävä. Ei mikään ihmisyhteisö olisi selvinnyt negatiivisella taseella. Se olisi tarkoittanut, että olisimme kaikki kuolleet nälänhätään, jos enemmän energiaa menisi siihen, että saamme tuotettua ruokaa. Se on kuihtumisen ja kuoleman polku, Ruuska sanoo.
Jos tällaista valtavaa resurssipanosta ei enää voida käyttää, niin Ruuskan mukaan on palattava kohti sellaista ruokajärjestelmää, josta saadaan enemmän kaloreita irti ruuasta kuin mitä tuotantoon on käytetty.
Ruuskan mukaan olemme ruokajärjestelmän etsikkoajassa.
– Niin kuin niin monen muunkin kestävyyskysymyksen kanssa, Ruuska sanoo.
Ruuska toivoisi maaseudun jaa maatalouden kunnianpalautusta.
– On hyvä tutkailla sitä mitä ruoantuotanto itselle merkitsee. Moni on ottanut annettuna nykyisen tilanteen.
Juttua muokattu 11.12. klo 11:06: Poistettu virheellinen lause, jossa väitettiin, että eläinten lanta ei päätyisi Suomessa pelloille.