Istuin tehohoitohuoneessa Hannan vierellä. Ikkunasta tulvi syksyistä valoa tyttäreni kasvoille. Näkymä letkujen ja piuhojen kehystämästä lapsestani piirtyi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi.
Olisin halunnut tallentaa tuon hetken muuallekin kuin muistoihini. Mutta eihän sairaalassa saa kuvata.
Ajatus ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja parin päivän päästä juttelin asiasta hoitajan kanssa. Hän rohkaisi valokuvaamaan. Sairaalan puolesta sille ei ollut mitään estettä.
Muistan edelleen ensimmäisen kuvan. Tytär makasi tajuttomana, minä tarkensin ja painoin laukaisinta.
Pian kuvia tuli enemmän ja enemmän. Niissä näkyi Hannan lisäksi hoitajia, ystäviä ja sukulaisia. Muistan hyvin, kuinka itselläni valuivat kyyneleet kameran takana, kun Hannan kaveri tuli häntä tsemppaamaan.
Katsoin kuvia kameran pieneltä näytöltä ja ajattelin, että onpa hyviä otoksia kamalasta tilanteesta. Ei näitä kuvia voi ikinä kenellekään näyttää.
Mietin myös, haluaako Hanna näitä kuvia koskaan nähdä, jos hän joskus herää. Ymmärtääkö hän edes näistä mitään? Sitten ajattelin, etten murehdi sellaisia juttuja. Minä vaan kuvaan ja tallennan.
Olen aina tykännyt valokuvauksesta, mutta en ollut aikaisemmin perehtynyt siihen kunnolla.
Nyt siihen oli aikaa. Uppouduin kameran tekniikkaan. Miten suljin käyttäytyykään, paljonko aukon pitäisi olla ja kuinka vastavaloon kuvataan?
Valokuvaaminen herätti minussa oman selviytymistaistelun. En voinut tehdä Hannan vuoksi juurikaan mitään, kun hän oli tajuttomana. Minun täytyi alkaa huolehtia itsestäni.
Jos Hanna joskus tuosta heräisi, täytyisi minun jaksaa tukea häntä kaikin mahdollisin tavoin.
Vielä muutamia viikkoja aikaisemmin tilanne oli aivan toinen. Minä valmensin Hannasta hiihtäjää.
Meidän yhteinen tavoite oli olla mitalivauhdissa SM-kisoissa päälle parikymppisenä.
12. elokuuta 2017 harjoitusohjelmassa oli polkujuoksukilpailu kotikunnassamme Haapajärvellä.
Kilpailu alkoi hyvin. Hannalla oli rinnassaan numero 100, ja kannustin häntä, että nyt vaan sata lasissa eteenpäin.
Olin itse toimitsijana vastaanottamassa juoksijoita maaliin. Hanna oli selvässä johdossa lähtiessään viimeiselle kierrokselle ennen maalia.
Pian maaliin saapui juoksijoita, jotka olivat hetki sitten olleet selvästi Hannan takana. Samaan aikaan metsästä kuului huuto, että Hanna on kaatunut.
Epäilimme ensin nestehukkaa, sillä päivä oli helteinen. Tyttö oli juossut jalat altaan.
Mitään vakavampaa ei osattu edes epäillä, sillä ambulanssin tullessa paikalle Hanna osasi kertoa itse henkilötunnuksensa ja jopa pyysi ensihoitajia viemään hänet paareilla maaliin.
Ambulanssi ajoi rauhassa sadan kilometrin päähän Oulaisiin, jossa lääkäri tutki Hannan tarkemmin. Silloin huomattiin, että vasen puoli ei toiminut ollenkaan.
Muistan ikuisesti sen hetken, kun Hannan äiti soitti minulle Oulaisista ja kertoi, että nyt lähdetään kiireesti Ouluun.
Olin kotona, kävelin ulos ja tuntui, että jalat lähtevät alta. Aivan kuin joku olisi lapiolla lyönyt, se säikähdys oli niin kova ja fyysinen.
Silloin tuli aikuisellakin miehellä äitiä ikävä. Soitin omalle äidilleni ja huusin ensimmäisen kerran sellaisen tuskaisen huudon. Äiti, Hannalle on sattunut jotakin!
Automatka Ouluun oli pitkä. Tuntui, että siellä olisi pitänyt olla jo Hannan tukena. En pystynyt itse ajamaan, joten pyysin Hannan enoa kuskiksi.
Perustin automatkan aikana Hannan raskain latu -Whatsapp-ryhmän. Siihen kuului meidän vanhempien lisäksi Hannan lähimpiä sukulaisia ja kummeja.
Ryhmässä pystyimme kertomaan saman asian kaikille samanaikaisesti. Ei tarvinnut soitella tai pelätä, että Hannan voinnista lähtisi väärää tietoa kenellekään.
Oulussa lääkäri kertoi Hannan tilanteesta. Kaatumisen oli aiheuttanut massiivinen aivoinfarkti. Hanna oli nukutettu ja viety hätäleikkaukseen, jossa aivopainetta pyrittiin alentamaan poistamalla pala kalloa.
Tieto aivoinfarktista oli toinen fyysinen isku päin kasvoja. Tällä kertaa tuntui kuin lapiolla olisi lyöty oikein kunnolla.
Muistan itkun, tuskan ja hädän. Istuttiin poikani Artun kanssa sylikkäin lääkärin huoneessa ja Hannan äiti oli meitä vastapäätä. Tämä sokkivaihe vei joitakin kymmeniä minuutteja.
Hätäleikkaus kesti joitakin tunteja, tarkkaa kestoa en pysty muistamaan. Odotettiin lääkäriä jossain niistä sairaalan lukuisista pienistä odotushuoneista, jotka tulivat todella tutuiksi seuraavien viikkojen aikana.
Meidän avioliitto Hannan äidin kanssa oli ollut kriisissä jo pitkään ennen Hannan aivoinfarktia ja avioero oli tuolloin loppusuoralla. Tilanne oli raskas, kun läheisestä ihmisestä ei saanut tukea.
Näin myös äidin tuskan ja koin syyllisyyttä, etten voinut tai osannut tukea häntä.
Istuin odotushuoneessa ja aloin kirjoittaa tuntemuksiani Hannan raskain latu -ryhmään. Uppouduin siihen maailmaan täysin. Odotin kädet ristissä, että lääkäri toisi positiivisia uutisia, joita voisin jakaa eteenpäin ryhmän kautta.
Sain ryhmästä valtavasti lohtua. Kirjoitin esimerkiksi, että Hannalla on nyt elämänsä jyrkin mäki kiivettävänä, ja niin sinne virtuaalisen ladun varteen alkoi tulla tsemppareita.
Olin aina kuvitellut, että teho-osastolla on kova hälinä ja kiire, mutta toista niin rauhallista paikkaa ei ole tullut vastaan. Lääkärit kohtasivat meidät kiireettömästi ja empaattisesti.
Hanna selvisi ensimmäisestä leikkauksesta hengissä, mutta lukuisia operaatioita oli vielä edessä. Ennen vaativinta leikkausta lääkärit sanoivat, että he eivät voi tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta he halusivat yrittää.
Sellaista toimenpidettä ei kuulemma olisi lähdetty tekemään, jos ei olisi ollut kyse 16-vuotiaasta hyväkuntoisesta nuoresta.
Kirurgin tavoitteena oli säästää Hannan aivoista sen verran puhealuetta, että hän pystyisi kommunikoimaan jonkin verran samalla, kun istuisi pyörätuolissa loppuelämänsä.
Ensimmäiset pari vuorokautta me käytännössä asuttiin siellä teho-osastolla Hannan lähellä. Hoitajat toivat viltin, jonka alla istualtaan nukuttiin.
Pian meille tarjottiin paikkaa potilashotellista. Käytännössä se oli kolkko kerrostalohuoneisto aivan sairaalan lähistöllä.
Oli iso kynnys mennä potilashotelliin nukkumaan ensimmäinen yö.
Piti käsitellä sellaisia tunteita, että mitä jos Hanna menehtyy, kun minä olen täällä.
Illalla tuijotin ikkunasta sairaalaa ja ajattelin, että tänne minun on kuitenkin jäätävä ja yritettävä nukkua. Se oli kamalaa.
Toinen merkittävä muisto potilashotellista liittyy musiikkiin. Vastikään edesmenneen Pave Maijasen Elämän nälkä -kappale pärähti luureihin soittolistaltani siellä potilashotellissa ensimmäistä kertaa.
Jokainen sana siinä kappaleessa sai valtavan merkityksen. Potilashotellin verhot liukuivat sivuun ja valo pois työnsi varjon. En olisi ikinä uskonut, että jollakin kappaleella voi olla niin voimaannuttava vaikutus.
Vieläkin tulee roska silmään, jos se kappale tulee yllättäen radiosta. Monesti myös fiilistelen sitä ihan tarkoituksella.
Varsin nopeasti aloin kartoittaa vaihtoehtoa potilashotellille ja löysimmekin majapaikkoja ystävien ja tuttavien kautta.
Nukuin välillä jopa sairaalan pihassa omassa pakettiautossa, jonka olimme ostaneet Hannan hiihtoharrastuksen takia.
Viiden kilometrin matka majapaikkaan tuntui liian pitkältä. En uskaltanut lähteä niin kauas, vaikka Hannan tila ei silloin ollutkaan enää hengenvaarallinen.
Sairauslomalla olin muistaakseni kolme viikkoa, vaikka aluksi ajattelin, että olen pois töistä ainakin puoli vuotta. Ilmoitin töihin, että älkää laskeko minun varaani mitään.
Varsin nopeasti kävi selväksi, ettei läheisen ihmisen sairastumisesta johtuvan akuutin stressireaktion takia voi myöntää enempää kuin kolme viikkoa sairauslomaa. Se tuntui käsittämättömältä. Ettekö tajua tyttäreni olevan kuoleman kielissä!
Niiden kolmen viikon aikana tajusin, että elämä ei voi pyöriä pelkästään sairaalan ympärillä.
Niinpä ilmoitin esimiehelle, etten tarvitse enempää sairauslomaa. Minusta ei varmasti saa paljoakaan työtehoja irti, mutta näännyn täällä, jos en pysty tekemään jotain.
Toin yhden polkupyöristäni Ouluun ja lenkkeilin sillä ympäri kaupunkia valokuvaten samalla. Ne olivat selviytymiskeinoja, joiden avulla itse jaksoin eteenpäin.
Vähitellen sain unen päästä kiinni ja ruokakin alkoi maistua.
Yön pimeinä tunteina mietin, olisinko voinut tehdä jotakin toisin isänä ja ennen kaikkea valmentajana.
Olisiko minun pitänyt joistakin merkeistä huomata jotakin? Miksi olemme tehneet tällaisia harjoituksia? Miksi me ollaan menty näin?
Se oli järjenvastaista. Tiesin jo silloin, ettei Hannan aivoinfarktilla ollut syy-yhteyttä mihinkään. En ollut vahingoittanut häntä hiihtoharjoituksilla, eikä kyse ollut tapaturmasta.
Meillä oli aina hurtti huumori mukana harjoituksissa. Saatoin julkaista sosiaalisessa mediassa kuvan Hannan rinnetreenistä saatesanoilla, että mikään ei ole niin kivaa kuin omaa tyttöä rääkätä.
Kaikki sellainen positiivinen huumori ja tsemppaaminen vaihtuivat syyllisyydeksi.
Siksi olisikin ollut helmpompaa, jos Hannalla olisi ollut joku toinen valmentaja.
Hannan sairastumisen kokeminen olisi riittänyt pelkästään isänä tai valmentajana. Nyt ne roolit yhdistyivät.
Isänä näin fyysisen ja henkisen tuskan. Valmentajana koin, kuinka meidän yhteiset unelmat eivät olleetkaan enää todellisia.
Hiihto oli Hannalle tärkein asia elämässä.
Isä, hiihdänkö minä enää koskaan kilpaa, oli Hannan ensimmäisiä kysymyksiä, kun hän lopulta heräsi teho-osastolla.
Sellaisten keskustelujen jälkeen minulla oli synkkiä yksinpuheluja omien korvien välissä. Mutta siitäkin päästiin yli.
Nuo asiat ollaan pystytty kääntämään vahvuudeksi matkan varrella. Hanna osaa entisenä kilpaurheilijana ottaa kuntoutumisesta kaiken hyödyn irti.
Hanna kuntouttaa itseään muun muassa Vasa Consept -menetelmän avulla.
Kuultiin siitä ensimmäisen kerran Pekka Hyysalolta, joka sai vakavan aivovamman freestylehiihto-onnettomuudessa.
Vasa Conseptissa aivoja pyritään opettamaan uudelleen aktivoimalla halvaantunutta puolta ja tekemällä valtava määrä toistoja. Tarvitaan aikaa ja sitkeyttä, että saadaan kivijalka muurattua.
Hanna on sitkeä kuntoutuja, joka haluaa mennä läpi harmaan kiven ja tehdä mahdottomasta mahdollisen. Muistan aina, kun Hannalle tuotiin pyörätuoli ensimmäistä kertaa. Hän katsoi sitä hiljaa vähän aikaa ja sanoi, että tuohon minä en jää.
Hanna kävi hiljattain kontrollissa ja tapasi siellä leikkaavan lääkärin, joka oli tehnyt sen kaikista vaativimman operaation. Lääkäri ei ollut uskoa, että Hanna kävelee itse hänen vastaanotolleen, tunnistaa hänet ja pystyy keskustelemaan hänen kanssaan.
Lääkäri kertoi pidelleensä Hannan aivoja käsissään ja poistaneensa sieltä sellaisia alueita, että Hannan ei pitäisi pystyä tekemään niitä asioita.
Siinä taisi tulla kyynel silmään molemmilla.
Kuvat: Marko Alahäivälä
Seuraa Akuuttia myös Facebookissa ja Instagramissa @yleakuutti!
Katso Areenassa: Aivohalvaus pysäyttää nuorenkin
Akuutin Aivohalvaus pysäyttää nuorenkin -jaksossa tutustutaan lupaavaan hiihtäjään Hanna Alahäivälään, joka sai massiivisen aivoinfarktin 16-vuotiaana, mutta toipui tavalla jota lääkäritkään eivät osanneet odottaa. Elias Stenman on kokenut sekä aivoverenvuodon että -infarktin - räppärille erityisen kova paikka oli puhekyvyn menettäminen.