Mictecacihuatlin taival maan päällä oli hyvin lyhyt. Hän kuului ihmisiä edeltäneeseen muinaiseen rotuun ja olisi varmaan viihtynyt silloisessa olomuodossaan, mutta manalalla ja sen olennoilla oli kyltymätön ruokahalu. Niinpä Mictecacihuatl uhrattiin jo pikkutyttönä alisen maailman tarpeita varten.
Vähitellen, hyvin hitaasti ja lukuisten jälleensyntymien lopputuloksena Mictecacihuatlista kehkeytyi atsteekkien jumalatar, joka hallitsi kuolleiden valtakuntaa Mictlaa puolisonsa Mictlantecuchtlin kanssa. He asuivat Pimeyden temppelissä, jossa ei ollut ovia tai ikkunoita.
Mictecacihuatlin tehtävänä oli vartioida kuolleiden luita, mikä oli hyvin tärkeää – luista nimittäin luotiin uusia ihmisiä. Hän myös luotsasi ja suojeli kuolleille järjestettyjä juhlallisuuksia maan päällä.
Kuoleman jumalattaren ulkonäkö oli pelottava – tai ainakin sellainen, että se sopi hänen rooliinsa. Mictecacihuatlin kasvoina oli pääkallo, liha oli syöpynyt hänen vartalostaan kokonaan pois ja uumia koristi käärmeistä tehty hame. Mictecacihuatlin suu oli jatkuvasti auki: aina aamuisin sinne katosivat kaikki tähdet.
Helvettiä ei ole
Lahden taidemuseon tuore Hymyilevä kuolema -näyttely edustaa nykypäivää, mutta muinaisen jumalattaren henki ja ulkonäkö ovat siellä vahvasti läsnä. Näyttelyssä on yli sata julistetta, joiden teemana on Meksikon värikkäin juhla, Dia de los Muertos eli Kuolleiden päivä. Karnevaali linkittyy suoraan Keski-Amerikan alkuperäiskansojen ja etenkin atsteekkien vanhoihin rituaaleihin ja uskomuksiin.
– Atsteekkien uskonnosta puuttui käsitys helvetistä, joten tuonpuoleiseen ei liittynyt ajatusta rangaistuksesta. Rajantakainen oli valoisampi paikka kuin esimerkiksi meidän kulttuurissamme. Tästä myös osittain johtuu Kuolleiden päivän nykyinen värikkyys, tutkija Hanna Suihko Lahden taidemuseosta kertoo.
Atsteekkikalenterissa juhlaa vietettiin alun perin elokuussa, mutta kristinuskon saavuttua uudelle mantereelle se siirrettiin marraskuulle ja siihen yhdistyi myös katolisia perinteitä. Kuolleiden päivän viettoon kuuluu oleellisena osana omaisten ja muuten tärkeiden ihmisten muisteleminen – useimmiten riehakkaalla tavalla.
– Kuolleille katetaan pöytä, heille tarjotaan heidän mieliruokiaan ja siinä sivussa juodaan vähän tequilaa. Meksikossa kuolleiden muistelemiseen liittyy ajatus, että ihminen kuolee vasta, kun hänet unohdetaan, Hanna Suihko sanoo.
Viettelevä kuolema
Kuolleiden päivän nykyisenä symbolina paistattelee Mictecacihuatlin jalanjäljissä La Calavera Catrina -hahmo, aikakautensa muotihattuun pukeutunut naispuolisen luuranko, jonka meksikolaistaiteilija José Guadalupe Posada loi yli sata vuotta sitten. Alun perin Catrina oli satiirinen hahmo, joka kritisoi muun muassa eurooppalaisittain pukeutuneita Meksikon alkuperäisasukkaita. Ikoniseen asemaan Catrina nousi viimeistään 1940-luvulla, jolloin se esiintyi taiteilija Diego Riveran kuuluisassa muraalissa.
– Meillä Suomessa ja länsimaisessa kulttuurissa puhutaan viikatemiehestä, kun taas Meksikossa kuolemaa edustaa nainen. Meksikolaisuskomusten mukaan Catrina nimenomaan viettelee ihmisen rajan toiselle puolelle, jotta siirtyminen olisi miellyttävämpää, Hanna Suihko kertoo.
Kuoleman käsite on Meksikossa muutenkin huomattavasti valoisampi ja vähemmän ahdistava kuin esimerkiksi Suomessa.
– Meillä kuolemasta ei juuri puhuta. Kuolema-sanan pelkkä mainitseminenkin vaikuttaa manaamiselta. Toisaalta esimerkiksi Hugo Simbergin teoksissa kuolema ei ole millään tavalla paha hahmo, vaan sillä on pikemminkin lohduttava ja ystävällinen olemus. Ehkä sekä Catrinalla että Simbergin hahmoilla voi olla jonkinlainen terapeuttinen vaikutus, Hanna Suihko toteaa.
Nyky-Meksikon ongelmia
Kuolleiden päivästä kertovat julisteet ovat saapuneet Lahteen Méxicon MUMEDI-museosta, jossa järjestetään vuosittain kansainvälinen julistekatselmus teemalla A la muerte con una sonrisa eli Kuolemalle hymyillen.
Suurin osa Lahden taidemuseossa olevista julisteista on meksikolaistaiteilijoiden tekemiä. Joissakin niistä on selkeitä viittauksia myös nyky-Meksikon yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten väkivaltaan ja huumeisiin. Esimerkiksi René Zubieta Méndezin Perinne jatkuu, Meksiko kuolee -julisteen sanoma on varsin synkkä. Toisaalta yksi teoksen graafisista elementeistä on oranssi tekstuuri, joka viittaa samettikukkiin. Niillä taas on voimakas symbolinen merkitys Kuolleiden päivän juhlinnassa.
Hector Bayona Acostan Kuoleman kahtiajakoisuus -julisteessa atsteekkiperinteet sekoittuvat kristilliseen käsitykseen taivaasta ja helvetistä, kun taas Guerrero Moralesin juliste on meksikolaisversio da Vincin Mona Lisasta.
Kuolleiden päivän kuvastoihin on tuotu myös uudenlaisia kulttuurisia ulottuvuuksia: taiwanilaisen Lien Chia Linin Kuolema on yleistä -julisteessa poimitaan pääkalloja syömäpuikoilla.
Pääkalloista ei näyttelyssä ole muutenkaan pulaa.
– Pääkalloon on nykyisin totuttu, koska kyseistä symbolia näkee niin paljon. Tuskin se enää ketään kauhistuttaa, Hanna Suihko summaa.
