Isossakyrössä Orismalan kylässä, keskellä avaraa peltoa sijaitsee pieni aidattu alue, jossa huojuu muutama puu ja jonka keskellä pulppuaa merkillinen lähde. Aina keväisin lähteen vesi muuttuu verenpunaiseksi. Tänne päättyi rautakaudella sadan ihmisen maallinen taival, mutta kukaan ei tiedä miksi ja miten.
– Kyse on selkeästä ja ratkaisemattomasta mysteeristä, kirjailija Marko Hautala kiteyttää.
Juuri tämän takia Hautalan uusin kirja, Leväluhta, sijoittuu mystisen lähteen tummien vesien ympärille, mustalla metallilla ja limasienillä maustettuna.
Jumalattarien ruokaa
Levänluhdan, tai Leväluhdan vesikalmisto on monellakin tapaa hämmentävä sivu suomalaista esihistoriaa. Paikallinen kirkkoherra Israel Alftanus kirjoitti jo vuonna 1674 Tukholmaan osoitetussa kirjeessään, että niityllä sijaitsevasta lähteestä nousee ihmisen luita – ja että on aina noussut.
Vaasassa asuvaa Marko Hautalaa vesikalmisto ja siihen liittyvät tutkimukset, spekulaatiot ja hurjatkin uskomukset ovat kiinnostaneet jo kauan. Hän vieraili lähteellä ensimmäisen kerran vuonna 2005.
– Sinne oli tuolloin todella vaikea löytää. Osviittana oli joku ruosteinen kyltti ja jouduimme vaimoni kanssa kyselemään tietä paikallisilta ihmisiltä. Kyse ei muutenkaan ole tyypillisestä historiallisesta nähtävyydestä – siellähän ei ole mitään suuria rakennelmia. Mutta kun tietää Leväluhdan taustat, se muuttuu hyvinkin maagiseksi paikaksi.
Mitä enemmän Leväluhtaa – joka itse asiassa oli rautakaudella soinen lampi tai pieni järvi – on tutkittu, sitä enemmän se on herättänyt kysymyksiä. Lähteen uumenista löytyneistä, punertaviksi värjäytyneistä pääkalloista ja luista selvisi, että sinne haudatut vainajat ovat paria poikkeusta lukuunottamatta naisia. Lisäksi kalmistosta on löytynyt korkeatasoista ja arvokasta esineistöä, mikä kielii siitä, että muinaiset leväluhtalaiset olivat vauras ja hyvinvoiva yhteisö. Entä miksi ihmeessä vainajat haudattiin veteen, vaikka rautakaudella polttohautaus oli normi?
Pelkästään naisille rajattu kalmisto voisi vihjata siitä, että alueella on joskus palvottu jumalien sijaan jumalattaria.
– Ehkä Leväluhta on ollut paikka, johon miehillä ei ole ollut mitään asiaa. Esimerkiksi Vähä-Aasian Kybele-kultti edusti vastaavaa näkökulmaa ja miehet pääsivät osallistumaan siihen vain, jos he kastroivat itsensä. Nykyisin meillä on useita esimerkkejä patriarkaalisista uskonnollisista järjestelmistä, jotka ovat sulkeneet naiset ulkopuolelleen, mutta aivan varmasti tämä on voinut toimia molempiin suuntiin, Marko Hautala pohtii.
Hautalan mukaan Leväluhta antaa runsaasti tilaa erilaisille spekulaatiolle, mikä on kirjailijan ja tarinankehittelyn kannalta hyvä asia.
– Tämähän on suorastaan raivostuttava arvoitus! Fiktiontekijälle tässä on tietysti sellainen etu, että näille asioille voi luoda edes jonkinlaisen kuvitteellisen selityksen. Romaanissani tulee esiin elementtejä, jotka lukijasta riippuen voi tulkita fantastisiksi tai psykologisiksi. Oma suosikkini löytyy jostakin siltä väliltä ja koen, että se on se kaikkein kiehtovin paikka.
Biologisen kauhun elementtejä
Marko Hautala on kirjoittanut kauhua jo vuosikymmenen ajan, ja Leväluhtakin edustaa hänelle varsin tyypillistä kirjoitusprosessia.
– Siihen lähtöajatuksen ympärille rupesi muodostumaan elementtejä, joilla ei ollut mitään loogista yhteyttä itse vesikalmistoon. Niissä on kuitenkin ollut jonkinlainen syvätason tunne, jonka takia ne kommunikoivat keskenään. Leväluhta, limasienet ja norjalainen black metal – alitajuntani vain päätti, että nämä asiat liittyvät toisiinsa.
Näiden kolmen teeman kosketuspintaa neuloi yhteen vielä yksi abstrakti ja hahmoton möhkäle.
– Se oli joku syvyyteen liittyvä, esisanalliseen kurottava yhtymäkohta. Ja kun viittaan esisanalliseen, voisin saman tien todeta, etten oikein tiedä mitä se sellainen on. En yleensäkään tiedä rationaalisesti mitä teen, kun kirjoitan – paitsi tietysti pintatasolla, jolloin pohdin juonikuvioita. Mutta se moottori, joka koko sitä juttua pyörittää, on täysi mysteeri.
Leväluhdassa toteutetaan myös katabasis eli laskeudutaan Herkuleksen, Jeesuksen ja Osiriksen tavoin Manalaan.
– Katabasis on arkkityyppinen teema, jota ilman on vaikeaa kirjoittaa tarinaa. Siinä pitää olla se kohta, jossa laskeudutaan pimeyteen, sellainen äärimmäisen kaaoksen paikka. Toki on olemassa kokeellisia romaaneja ja muita vastaavia, joissa tämä on pystytty välttämään. Uskon kuitenkin, että tämä idea tanssii meidän hermoverkkojemme kanssa siten, ettemme oikein tunnista tarinaa, jos sitä ei siinä ole.
...ja fagosytoosi voi alkaa...
Leväluhta-romaanin keskiössä on Meeri, joka palaa vuosien jälkeen lapsuudenkotiinsa. Kotiinpaluu ei ole erityisen onnellinen: veli on tullut hulluksi ja äiti on kutistunut oudosti käyttäytyväksi hauraaksi vanhukseksi. Kaiken taustalla kummittelee outoa vetovoimaa kuiskiva muinainen lähde, joka houkuttelee kosteaan syliinsä ihmisen toisensa jälkeen. Ja lähteessä vierailleet ihmiset ovat muuttuneet – tai syntyneet uudelleen, kuinka vain.
Jokainen kauhuromaani tai -elokuva tarvitsee yleensä hirviön – oli se sitten päänsisäinen tai -ulkoinen – ja Leväluhdan hirviön rakennusaineena on käytetty oikeaa biologista olentoa, limasientä. Kauhua syntyy, kun fagosytoosi eli solusyönti, alempien olioiden keino ottaa ravintoa sisäänsä, pääsee vauhtiin.
Marko Hautala kiinnostui limasienestä löydettyään sellaisen mökiltään ja seurattuaan jonkin aikaa sen muodonmuutoksia.
– Biologi saattaa ehkä vähän kyseenalaistaa tätä, mutta limasieni on käsittääkseni päämäärätietoinen olento, joka metsästää, jakaantuu ja pystyy taas palaamaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Limakon sisällä olevilla virtauksilla on yhtymäkohtia lihasten toimintaan. Limasieni ei ole eläin tai kasvi, vaan jotakin siltä väliltä, Hautala kertoo.
Leväluhdassa viljellään siis biologista kauhua, josta esimerkiksi elokuvaohjaaja David Cronenberg on tullut tunnetuksi.
– Biologinen ulottuvuus tuo Leväluhtaan pienimuotoista inhoa sisältävän elementin ja se sopii hyvin romaanin märkään ympäristöön – siellä on vettä, jonka alla on oma maailmansa. Tällä kaikella on myös yhtymäkohtia black metalin raadolliseen ja brutaaliin kuvastoon. Black metalin mustuudessa on myös jonkinlainen liiallisuuden elementti, joka tekee siitä siedettävää. Ilman tuota elementtiä se ei olisi enää siedettävissä. Myös romaaniin kehkeytyi tällainen taso.
Mustan metallin pauloissa
Darkthrone, Emperor, Burzum, Mayhem, Throes of Dawn ja Enochian Crescent. Leväluhdan (epä)pyhässä kolminaisuudessa kukoistaa myös musta metalli, joka etenkin 1990-luvun alussa oli Hautalan mukaan hyvin mielenkiintoinen musiikkigenre.
– Black metaliin voidaan suhtautua nykyisin vähän vitsinäkin, mutta jos ei tunne tyylilajin historiaa, on vaikea käsittää, että kyseessä oli jossakin vaiheessa varsin pelottavakin ilmiö: hyvinvointiyhteiskuntien nuoret hurahtivat hyvin intensiiviseen juttuun, joka korosti ihmisen tummempia ja huonompia puolia. Minusta tämä on kiehtovaa: ihmisistä löytyy kollektiivisia puolia ja kun niihin vedotaan, siitä saattaa muodostua tällainen epidemian kaltainen ilmiö, ainakin jossakin alakulttuurissa. Kyllähän Jungit ja muut teoretisoivat jo aikoinaan, että on tällaisia kollektiivisia hulluuksia, joita ihmisen rationaalisuus ei pysty millään pitämään aisoissa.
Suomalainen Enochian Crescent lienee yksi mustan metallin äärimmäisimpiä ilmenemismuotoja: yhtye tunnettiin keikoistaan, joilla vokalisti Wrath viilteli itseään hurmioituneesti kauhistuneen yleisön edessä.
Leväluhta-romaanissa kuvataan Enochian Crescentin keikkaa, jota Marko Hautala oli itse kokemassa.
– Yhtyeessä soitteli kavereitani, ja laulajakin kuului tuttuihini. Hän viilteli itseään siihen malliin, että joutui menemään sieltä keikalta ensiapuun. Hän toisti saman prosessin Helsingin Tavastialla. Sieltä hänet käsittääkseni vietiin ambulanssilla suoraan sairaalaan.
Voisi sanoa, että Leväluhtaa pohjustaa ainakin jossain määrin uskonnollinen elementti, ja tämän takia black metal nivoutuu kirjaan varsin loogisesti.
– Black metal on läpeensä uskonnollinen ilmiö, mitä ei ehkä musiikkityylin harrastajille voi päin naamaa sanoa. Mutta nimenomaan vastakristillisyydestä ja pakanallisuudestahan siinä on kyse. 1990-luvulla mustan metallin kuuntelijat lukivat myös puolella silmällä Aleister Crowleyta ja muita suuria mystikkoja ja okkultisteja. Heiltä sitten eksyi levynkansiin ja paitoihin sitaatteja, joiden taustoista ei välttämättä itse tiedetty mitään.
Leväluhdassa esiintyy myös sanaleikkiin perustuva black metal -yhtye, Dead Metawhore. Nimi jaksaa huvittaa, koska tuollainen yhtye olisi ihan oikeasti voinut olla 1990-luvulla olemassa.
Kauhukirjallisuuden asema on parantunut
Marko Hautala julkaisi ensimmäisen kauhuromaaninsa, Itsevalaisevat, vuonna 2008. Tuolloin kauhuun ja kauhukirjailijoihin suhtauduttiin Suomessa hyvin eri tavalla kuin nyt.
– Nykyisin uskallan tituleerata itseäni kauhukirjailijaksi. Jos nimitit itseäsi vuosikymmen sitten kauhukirjailijaksi, sinulle oli tarjolla vain ja ainoastaan genrelukijakunta. Nykyisin lukijakunta on huomattavasti laajempi. Toisaalta joitakin ihmisiä on saatu huijattua kirjojeni pariin siten, ettei heille ole kerrottu, että ne ovat kauhua, Hautala hekottelee.
Hautalaa on toisinaan kutsuttu myös Suomen Stephen Kingiksi.
– Olen aina sanonut, että vaikka Stephen King on maailman tunnetuin kauhukirjailija, kauhu ei kuitenkaan ole hänen vahvuutensa. Jos ajatellaan amerikkalaisen kirjallisuuden traditiota, niin King on enemmän Mark Twainia kuin H.P. Lovecraftia. Hän on jutuniskijä, joka luo hyviä ihmistyyppejä ja kertoo pikkukaupungin todellisuudesta. Siiihen kuuluu myös 1950-luvun nostalginen Amerikka, johon King aina palaa uudestaan. Kokonaisuus toimii hyvin, kun hän vielä heittää keitokseen mukaan jonkun kauhuelementin.
Hautala sanoo lukevansa enimmäkseen muuta kuin kauhua, mutta ottaa "ikuisuusesimerkiksi" hyvästä kauhuromaanista Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjan.
– Kyse on täysiverisestä goottilaisesta aavetarinasta. Samalla se kuvaa kuitenkin saumattomasti brittiyhteiskunnan luokkamurrosta.
Jostakin kuuluu vaimeaa pulputusta, kuunvalo sinkoaa kalpeaa loistettaan verenpunaiseen vedenpintaan ja as above, so below näyttäisi liikkuvan jotakin limaista ja ameebamaista – eli palataanpa vielä hetkeksi mystisen lähteen äärelle, jonka luona Marko Hautala vieraili Leväluhtaa kirjoittaessaan lukuisia kertoja, ja josta hän oppi pitämään.
– Pohjanmaa on hirveän pragmaattista seutua, mutta jopa tällaisella alueella on haluttu säilyttää paikka, jolla ei ole minkäänlaista rahallista arvoa tai loogista käyttötarkoitusta. Se muistuttaa meitä mysteeristä, joka on edeltänyt kristinuskoa, ja josta kristillinen traditiommekaan ei vihjaa yhtään mitään. Jos Leväluhdan kirjoitusprosessissa tuli seinä vastaan, hyppäsin autoon ja kävin lähteellä, joka henkii minulle tietynlaista tunnelmaa. Veikkaan, että minulle tulee kalmistoa ikävä, koska joudun nyt jättämään sen taakseni.
