Huippusuositun M/S Romantic -sarjan kolmannessa jaksossa seurataan varsinaista perheidylliä. 15-vuotias Annika Viita on juuri osallistunut laivan leikkimieliseen kykykilpailuun tanssahtelemalla eksoottisesti Jenni Vartiaisen musiikin tahtiin, mutta voitto menee harmittavasti sivu suun. Ruokapöydässä Annika on kiukkuinen ja turhautunut, mikä purkautuu kipakkana sanailuna.
– Annat sä nyt mun VITTU hetken olla! tummanpunaiseen huppariin ja verkkosukkahousuihin pukeutunut Annika raivoaa äidilleen, samalla kun muita pöydässäolijoita nolottaa ja ehkä hieman ärsyttääkin: taasko toi meuhkaa.
Vilma Ilmatar Sippolan tulkitsema Annika on lapsuutensa hetki sitten ohittanut, aikuisuutta haparoiden lähestyvä teini-ikäinen par excellence: herkkä ja monitahoinen, toisinaan epälooginen ja raivostuttavakin persoona, jonka mielentilat ailahtelevat nanosekunnissa toisesta äärilaidasta toiseen.
– On kiinnostavaa näytellä teiniä, joka ei ole lukinnut tunteitaan, vaan näyttää ne avoimesti. Tosin välillä ajattelin Vilmana, että Annika hei, apua, älä nyt noin tee, toi on ihan kauheeta, Sippola nauraa.
Aatteen paloa
Pitkänhuiskea ja vilkkaasti elehtivä Sippola on ennen M/S Romanticia ehtinyt jo näyttelemään muun muassa Ihan sama -nuortensarjassa (2014) sekä Antti J. Jokisen Pahan kukat -elokuvassa (2016).
M/S Romanticin suosio suuren yleisön keskuudessa on yllättänyt Sippolan, ainakin jossakin määrin.
– On ollut hämmentävää, että ihmiset ovat tunnistaneet minut kadulla. On tultu sanomaan, että hei, olen nähnyt sut laivalla. Ensin olen ollut että mitä ihmettä ja vasta sitten tajunnut, mistä on kyse. M/S Romantic on siisti juttu, koska siinä on tekemisen intoa, kuten Jani Volasen ja Tommi Korpelan muissakin produktioissa, Sippola sanoo.
Sippola viljelee mielellään sanapareja "taiteen palo" ja "aatteen palo", koska niillä on hänelle ja hänen omalle kuplalleen merkitystä. Sippola tulee taiteilijaperheestä ja teatterimaailma on tullut hänelle tutuksi jo pikkulapsesta lähtien. Teatteriharrastuksen hän aloitti kuusi vuotiaana.
– Minulle aatteen palo merkitsee sitä, että uskaltaa nousta barrikadeille, ei pelkää muodostaa mielipidettä ja sanoa sitä ääneen. Minulle se konkretisoituu teatterilavalla, tällä hetkellä Laajasalon opistossa näyttelemistä opiskeleva Sippola julistaa.
Ennen Laajasaloa Sippola kävi Kallion ilmaisutaidon erikoislukion ja hän on ollut viisi vuotta mukana myös Q-teatterin Nuorten teatterissa. Vapun tienoilla teatterilaisilla on tapana hoilottaa kovaan ääneen taistolaislauluja.
– Minusta on tärkeää olla poliittinen. Toivon, että voisin kokea yhteiskuntajärjestelmän, jossa tasa-arvo todella toteutuu. Ihmishistoriassa sellaista ei ole vielä toistaiseksi nähty.
Tieto lisää tuskaa
Tulevissa eduskuntavaaleissa Sippola luonnollisestikin äänestää ja houkuttelee muitakin tekemään samoin. Haastattelupäivänä hän oli lukenut kolumnin jossa painotettiin, ettei demokraattinen järjestelmä toimi, koska mikään ei kuitenkaan muutu.
– Koko juttu alkoi harmittaa. Olen tulevaisuuden suhteen toiveikas. Uskon, että näiden vaalien jälkeen on mahdollista, että asiat muuttuvat, ja että meillä olisi sellainen eduskunta, joka oikeasti tajuaa, että nyt pitää toimia. Toivoisin, ettei tähdättäisi jatkuvaan kasvuun eikä siihen, että rikkaat tulisivat koko ajan rikkaammiksi.
Sippolan mielestä äänestysikärajan voisi huoletta laskea kuuteentoista.
– Varmaan se tosin laskisi kokonaisäänestysprosenttia: omat kaverini kyllä äänestäisivät, mutta epäilen, että moni vähemmän valveutunut nuori jättäisi äänestämättä. Ymmärrän mistä äänestämättömyys johtuu: ihmiset eivät halua olla tietoisia asioista, jotka ovat pielessä, koska tieto lisää tuskaa.
Tieto on lisännyt tuskaa myös Sippolan kohdalla ja viime viikon perjantaina hän osallistui tuhansien muiden opiskelijoiden ja koululaisten vanavedessä nuorten ilmastomarssiin.
– Rakastan sitä tunnetta, kun voi yhdessä huutaa yhteisen asian puolesta, se on voimauttavaa. Oli myös jotenkin huvittavaa, että kun marssimme pankin ohitse, ihmiset vilkuttelivat meille että hei, täällä me jatketaan tätä markkinatalouttamme, mutta marssikaa te vaan siellä kadulla.
Nuorten ilmastomarssien kohdalla on puhuttu sukupolvikokemuksesta ja samalla ehkä myös syyllistetty edellisiä sukupolvia, jotka ovat lennelleet huolettomasti taivaankantta pitkin ja tuhlanneet holtittomasti maapallon luonnonvaroja. Kun Sippolalta kysyy edellisten sukupolvien vastuusta maapallon nykytilasta, hän aprikoi ja huokaa syvään.
– Myös edelliset sukupolvet ovat yrittäneet tehdä asioita oikein, mutta sanoja on ollut enemmän kuin tekoja. Ihminen on loppujen lopuksi eläin, joka ei pysty katsomaan omaa nenäänsä pidemmälle. Pelkään pahoin, että oma sukupolvenikin päätyy tällaiseen mielentilaan, kun asuntolainat ja perhe painavat päälle. Ymmärrän kyllä, että oma koti ja oma pieni maailma tuntuvat siltä kaikkein läheisimmältä asialta. Niitä on myös helppoa ja turvallista hahmottaa.
Elitistinen teatterimaailma
Viime vuonna Vilma Ilmatar Sippola osallistui nuorten Murros-teatterifestivaalille Tampereella. Siellä hän loi ystäviensä kanssa kymmenen kohdan manifestin, jonka teeseistä yksi kuuluu, että teatterin on tultava lähemmäksi ihmistä.
– Teatterimaailma ei saisi olla liian korkeakulttuurinen, eikä siellä saisi kaupata seitsemän euron graavilohileipiä, tuollainen on ärsyttävää, Sippola paumauttaa.
Hänen mielestään kotimaista teatteria vaivaa ainakin jossain määrin elitismi.
– On harmillisen yleistä, että teatteri on läheinen yli nelikymppisille, keskiluokkaisille kulttuurinharrastajille ja alan ammattilaisille. Teatteriesitysten pitäisi olla lähempänä ihmisten arkea, samaan tapaan kuin vaikka bändien keikat baareissa.
Sippolan omana toiveena on antaa ääni sellaisille ihmisille, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet paitsioon.
– Mietin, olisiko minulla oikeutta mennä tekemään teatteria esimerkiksi saamelaisten pariin? Olisiko se jotenkin liian arroganttia?
Anteeksipyytelevä nainen
Vilma Ilmatar Sippola on pohtinut usein naisen roolia muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa: kärjistetyimmillän naisen pitää edelleen esittää ihanaa, tuntui se sitten kuinka kamalalta tahansa. Muistumia tällaisesta tulee etenkin yläasteen ajoilta.
– Olen ollut sellainen oman tieni kulkija ja huumorintajuni on usein leimattu oudoksi. Yläasteelaiset tyttökaverini olivat sitä mieltä, että poikaystävää et tuolla meiningillä saa. Ihan kuin se muka olisi ollut joku tavoitteeni!
Sippolan mielestä liiallinen toisen miellyttäminen on pahasta, etenkin kasvavalle ihmiselle.
– Jos haluaa miellyttää muita, unohtaa nopeasti omat tunteensa ja se satuttaa. Sukupuoliroolit rajoittavat ihmisiä liiaksi: eihän sitä aikuisenakaan uskalla katsoa maailmaa avoimin silmin tai olla luova, jos pyytelee koko ajan anteeksi.
Yläastevaiheessa alkaa usein myös seksuaalinen häirintä.
– Metoo-kampanjan spotlight voisi hyvinkin kohdistua yläasteelle. Sinne ajoittuva monet ensimmäiset ahdistelukokemukset, ilman että ihmiset edes tajuavat sitä – tai eivät välttämättä uskalla ymmärtää, mistä on ollut kyse. Lukioikäisenä olen ollut useammin kuin kerran tilanteissa, joissa olen kokenut seksuaalista häirintää.
Astetta vakavampaan tilanteeseen Sippola joutui pari vuotta sitten lukion kakkosristeilyllä, joka poiki myös kohutun yleisönosastokirjoituksen Helsingin Sanomiin.
– Oli järkyttävää nähdä, kuinka paljon seksuaalista häirintää siellä laivalla oli. Oma tarinani ei lehteen päätynyt, mulla ei ollut tuolloin tarpeeksi ballseja – tai oikeastaan pillua – kertoa sitä. Joku yritti iskeä ja kun koetin lähteä pois, alkoi hän ahdistella fyysisesti ja oli myös väkivaltainen. Siellä tapahtui hirveästi tuonkaltaisia asioita. Myös vartijat olivat epäkohteliaita: niiden viesti oli että ystäväni paita on liian matalalla.
Viime aikoina Suomessa on herätty myös netin kautta tapahtuvaan seksuaaliseen häirintään ja groomingiin, jossa aikuinen houkuttelee tyttöjä ja poikia seksuaalisiin tarkoituksiinsa.
– Olen saanut itsekin sellaisia viestejä, että haluatko tavata ja lähetä kuvia. Se että lapsia lähestytään tuolla tavalla on sairautta, siinä ei edes haluta ymmärtää kasvavan ihmismielen herkkyyttä, Sippola sanoo.
Flippaavat roolit
Mutta palataanpa vielä hetkeksi sille toiselle laivalle. 15-vuotiaan Annikan elämään tuntuu kuuluvan lähinnä viinanhimoa, seksuaalista ahdistelua ja ei mistään mitään ymmärtäviä aikuisia ihmisiä. Tuollaistako on tuonikäisen elämä Suomessa vuonna 2019?
– Onhan se lähellä tuollaista. Kun ryhdyin rakentamaan Annikan roolia, minulle tuli mieleen juuri tämä anteeksipyytelevä ihmistyyppi, joka on kuitenkin muuttunut, ja se muutos tapahtuu tuonikäisillä yleensä hirveän nopeasti. Annika on vasta äskettäin huomannut että vitsi, mä olen bilequeen ja oppinut myös käyttämään seksuaalisuuttaan saadakseen mitä tahtoo. Hän on herkkä luonne, mutta yrittää piilottaa herkkyytensä seikkailun kustannuksella.
Myös Annika joutuu laivalla seksuaalisen häirinnän kohteeksi: umpihumalainen mieshenkilö tarraa kiinni hänen toiseen rintaansa.
– Annika järkyttyy, muttei uskalla näyttää sitä ulospäin. Asiaa jää kuitenkin mietityttämään, ja Annika hakeutuu samanikäisen Kaapon seuraan.
Kun tarkastellaan kahden nuoren, Annikan ja Kaapon suhdetta M/S Romanticissa, huomionarvoista on, että Annika on primus motor kun taas Kaapo seuraa mukana flegmaattisena ja passiivisena.
– Ne roolit flippaavat. Jos tämä juttu olisi tullut 30 vuotta sitten niin olisi luultavaa, että Annika olisi poika ja Kaapo tyttö, Vilma Ilmatar Sippola huomauttaa.
Ehkä muutosta on ilmassa.
