Pieniä tositarinoita Suomesta:
Tuttu, yhdeksänkymppinen mummo yrittää lääkärin pakeille. Jalan keinonivel sattuu kipeästi ja käveleminen on hankalaa. Mummo tulee yliopistolliseen sairaalaan, yrittää köpöttää lääkärin luokse puhumaan tilanteesta. Mummo ei ehdi edes istumaan vastaanotolle, kun lääkäri jo kommentoi:
“Hyvä rouva. Teidän jalassanne ei ole mitään vikaa.”
Apua toivonut mummo palaa kotiin. Seuraavat vuodet hän viettää sohvalla istuen.
Iäkäs professori on joutunut sairaalaan vuodeosastolle. Keskellä yötä hän soittaa hädissään läheiselleni, entiselle työkaverilleen ja pyytää apua. Hänellä on kakat housussa ja kukaan ei tule vaihtamaan vaikka hän on soittanut hälytintä jo monta tuntia. Läheiseni ei edes tunne professoria kovin hyvin – mutta alkaa keskellä yötä soitella tälle apua.
Kaverin 91-vuotias pappa taas sairastaa Alzheimeria ja perhe yrittää saada häntä ympärivuorokautiseen hoitoon samaan hoivakotiin, jossa hänen vaimonsa on. Papalla on harhoja, hän unohtaa syödä kunnon ruokaa yksin, ei osaa käydä suihkussa eikä siivota asuntoaan. Toinen silmä ei näe lainkaan, toisessa on näköä jäljellä enää kymmenen prosenttia. Hoivakodin henkilökunnan mukaan paikkoja olisi vapaina, mutta siitä huolimatta kunnalta tarjotaan eioota.
Papan luona käy hoitaja neljä kertaa päivässä, mutta hoidon taso vaihtelee rajusti.
Minimihoitoajan kuuluisi olla 15 minuuttia, mutta yksi hoitaja saattaa olla paikalla vain viisi minuuttia, toinen taas vain kaksi.
“Käytännössä he käyvät katsomassa, että hengittääkö hän, onko hän enää elossa”, miehen tytär (kaverini äiti) kertoo.
Pappa ei aina ymmärrä syödä, mutta Alzheimerin takia hän väittää hoitajille, että on jo syönyt. Välillä ruoat ovat koskemattomana jääkaapissa, kun pappa on unohdettu syöttää.
Kaverini äiti on täysin tuskastunut tilanteeseen:
“Isä saattaa nähdä yöllä pikku-ukkoja ja on kerran jopa riehunut pitkin yötä lapion kanssa. Näytimme lääkärille jopa valokuvia siitä, kuinka hän oli riehunut yöllä kotona ja tehnyt muka sähkötöitä: pöytä oli lattialla ylösalaisin, sähköpatteri irti, hän oli hakannut rautanauloja eteiseen, kaikki ihan sikinsokin. Mutta edes valokuvat eivät auttaneet – isä ei pääse hoivakotiin”, tytär suree.
Kaverini pappa ei suinkaan ole ainoa samassa tilanteessa oleva vanhus: ikäihmisten hoito on järkyttävällä tolalla. Nykyinen vanhuspalvelulaki korostaa hoidon järjestämistä ensisijaisesti kotona. Päättäjät hokevat, että jokainen ihminen haluaa asua kotonaan niin kauan kuin se on mahdollista.
Sivistysvaltion mitta on se, kuinka hyvin heikoimmista pidetään huolta. Sopii kysyä, onko Suomi enää sivistysvaltio.
Olen itse joutunut tutustumaan vanhushoivan tilanteeseen muistisairaan läheiseni takia. Hänelle määrättiin selkäkipuun holtittomasti erittäin vahvoja lääkkeitä, jotka sitten johtivat Alzheimerin puhkeamiseen. Nyt yritän etsiä muistisairaalle vanhukselle palvelutaloa pääkaupunkiseudulta.
Jo pelkästään palvelutalon valinta pääkaupunkiseudulta on vaikeaa. Helsingin seudulla vanhusten hoitokoteja ja palvelutaloja on runsaasti, mutta en halua lähettää vanhustani paikkaan, jossa häntä makuutetaan lattialla omissa ulosteissaan.
Mutta mistään ei edes löydy vertailua siitä, minkälaista hoivaa palvelutaloista saa ja kuinka tyytyväisiä esimerkiksi asiakkaat ja omaiset ovat hoidon tasoon.
Samaan aikaan kun väki vanhenee, palveluita on leikattu joka puolella. Vanhukset kärsivät kotonaan, samalla heidän omaisensa joutuvat kohtuuttomaan tilanteeseen. Sivistysvaltion mitta on se, kuinka hyvin heikoimmista pidetään huolta. Sopii kysyä, onko Suomi enää sivistysvaltio.
Esperi Care toi esille lukemattomia kertomuksia vanhushoivan järkyttävästä tilasta Suomessa 2019. Omaisten hätä on suunnaton, vanhukset joutuvat virumaan joskus täysin epäinhimillisissä oloissa. Suomessa vanhushoiva onkin heikommalla tolalla kuin missään muussa Pohjoismaassa. Jopa 40 prosenttia laitoksissa työskentelevistä ihmisistä ei haluaisi vanhana ottaa vastaan oman työpaikkansa hoitoa.
Ja vanhusten määrä ei tästä pienene, päinvastoin suurimmat ikäluokat ovat vasta tulossa vanhusikään. Meillä on kirjaimellisesti käsissämme tikittävä aikapommi.
Kaverini äidin sanoin: “Olisin toivonut omalle läheiselleni vähän erilaista vanhuutta. Hän on ollut koko ikänsä töissä ja maksanut veroja. Nyt vanhana hän ansaitsisi paljon parempaa.”
Sanna Ukkola
Kirjoittaja on Ylen toimittaja ja Sannikka & Ukkolan juontaja, joka tykkää makaroonilaatikosta ja maailman katselemisesta vähän vinosti.
Blogista voi keskustella pe 24.5. klo 16.00 asti.