"Minun oma vakaumukseni on, että ihmisen henki, se osa siitä, minkä luulemme olevan eläinkuntaa korkeammalla, ei koskaan voi kuolla. Vaan onko se henki elävä tietoisena jälleen, on asia, josta ei ole minulla mielipidettä, ei luuloa, ei tietoa."
- Akseli Gallen-Kallela
1800-luvun loppupuoli eli fin de siècle oli henkisen kuohunnan kiihkeää ja hengästyttävää aikaa. Elämän suuriin kysymyksiin oli yhä vaikeampi saada eksakteja vastauksia, ja niinpä näkyvän ja näkymättömän maailman seitinohueen pintaan alkoi syntyä uudenlaisia aukkoja, joihin kurkisteltiin uteliaasti ja innostuneesti.
Amerikkalaisten Foxin sisarusten kokemukset henkien kanssa 1840-luvun New Yorkissa muovasivat spiritualismista muoti-ilmiön ja tekivät meedioista oman aikansa julkkiksia sekä uudella että vanhalla mantereella. Ei ollut mitenkään outoa, että illanistujaisissa kokoonnuttiin ouija-laudan ympärille ja otettiin yhteyttä kuolleisiin sukulaisiin, jotka toisinaan vastasivat, toisinaan eivät.
Okkultismi, mystiikka ja pakanuuden ihannointi kukoistivat. Samalla syntyi kokonaan uusia esoteerisia uskonnollisia liikkeitä, kuten karismaattisen Helena Petrovna Blavatskyn 1870-luvulla perustama synkretistinen teosofia, joka yhdisteli toisiinsa muun muassa alkemiaa, hindulaisuutta ja Kabbalaa.
Henkiseen liikehdintään oli syynä muun muassa teollistumisen ja teknisen kehityksen myötä materialistisemmaksi muuttunut maailmankuva sekä kristinuskon aseman heikentyminen.
– Tuolloin etsittiin uudenlaista tapaa kokea henkisyyttä ja uskontoa. Oli selvinnyt, että jotkut aiemmin vankalla pohjalla olleet asiat olivat ristiriidassa tieteellisen maailmankatsomuksen kanssa. Nyt ryhdyttiin etsimään uudenlaista yhteyttä tieteen ja uskonnon välillä. Ristiriitoja oli paljon, eikä tuon ajan esoteerista henkisyyttä pidetty aina edes erityisen hyväksyttävänä suuntauksena, tutkija Nina Kokkinen toteaa.
Kokkisen tuore väitöskirja ja sen pohjalta tehty Totuudenetsijät-kirja kartoittavat kolmen kotimaisen kultakauden taiteilijan, Akseli Gallen-Kallelan, Hugo Simbergin sekä Pekka Halosen suhdetta okkultismiin ja esoteeriseen henkisyyteen. Näin laaja-alaisesti aihetta ei ole aiemmin Suomessa tutkittu.
– Esoteerisuus ei tietenkään ole ainut tuon ajan taidetta ohjaava tekijä – on paljon aikalaistaidetta, johon se ei liity millään tavalla. Mutta osa taiteesta on sellaista, että sitä pitäisi analysoida uudelleen siten, että esoteerisuudesta tulee näkyvä osa kultakauden ajan taidetta, Kokkinen summaa.
Lemminkäisen äiti ja telepaattiset säteet
Viittauksia vaihtoehtoiseen henkisyyteen löytyy runsaasti jopa kultakauden ajan taiteilijoiden keskeisimmistä ja suosituimmista teoksista, kuten esimerkiksi Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidistä.
– Lemminkäisen äidissä rinnastetaan kalevalainen tarina kristinuskon tarinaan ja kristilliseen kuvatyyppiin. Kyse on pietà-aiheesta: maalauksessa äiti eli Neitsyt Maria suree kuollutta poikaansa. Uskontojen ja tässä tapauksessa Kalevalan ja Raamatun yhdistäminen toisiinsa on hyvin teosofinen ajatus. Teosofeille oli tärkeää, että kaikista uskonnoista on löydettävissä yhteinen ydin, joka on tärkeämmän salatun viisauden lähde. Tuolloin uskottiin, että se löytyy myös Kalevalasta, Nina Kokkinen kertoo.
Toinen havainto Lemminkäisen äidistä liittyy maalauksen yläosan aaltomaiseen sädekimppuun.
– Nämä säteet Gallen-Kallelan taiteessa ovat elementti, joka viittaa selvänäköisyyteen ja eräänlaiseen elämänvoimaan: sellaisiin tuntemattomiin voimiin, joita tiede ei ehkä vielä osannut arvioida tai ymmärtää. Ajateltiin, että juuri näiden voimien takia ihminen sai telepaattisia kykyjä.
Jean Sibeliuksesta tekemäänsä muotokuvaan Gallen-Kallela taas on piilottanut taruolento salamanterin, joka viittaa elementaarisiin henkiolentoihin ja alkemiaaan.
Kalevalan lisäksi Gallen-Kallela oli hyvin kiinnostunut teosofiasta. Hän osallistui vuonna 1894 spiritualistiseen istuntoon, jossa saatiin yhteys radikaalin fennomaanin Lauri Kivekkään henkeen. Gallen-Kallela oli kysynyt hengeltä, missä oleskelevat teosofian etevimmät profeetat ja sai vastaukseksi, että itäisessä Intiassa.
– En henkilökohtaisesti usko, että kukaan näistä taiteilijoista on lukenut kokonaan ainuttakaan Blavatskyn massiivista teosta, vaikka niitä heidän kotikirjastoistaan löytyikin. Heillä oli hallussaan helpompitajuisia kirjoja. Esimerkiksi Alfred Percy Sinnett oli yksi niistä teosofeista, joiden kirjoja luettiin, Nina Kokkinen kertoo.
Teosofiaan liittyi myös piirre, joka kohotti suomalaisten taiteilijoiden itsetuntoa.
– Teosofit odottivat uutta aikakautta ja uskottiin, että pohjoisesta nousee uusi kansa ja uusi voima, joka tuo pelastuksen ja vie ihmiskunnan henkisen kehityksen huippuunsa.
Kun kuollut veli ilmestyy paikalle
Suomessakin suositun spiritualismin pauloissa oli etenkin Pekka Halonen, osittain ehkä lähipiirissä tapahtuneen tragedian takia. Hän oli menettänyt Kalle-veljensä vuonna 1892, ja seuraavana vuonna järjestettiin istunto, jossa olivat mukana Minna Canth, Arvid ja Kasper Järnefelt vaimoineen sekä Gallen-Kallela.
Istunto onnistui yli odotusten, Kallen henki saapuu paikalle ja ennusti kummallekin paikalla olleelle kuvataiteilijalle menestyksekästä tulevaisuutta.
Halonen kohtasi veljensä uudelleen hieman myöhemmin Pariisissa.
– Yöllä on ollut Kalle mun luonani, ei unissa, vaan paljon todellisemmin. Hän on paljon kasvanut. On niin outo tunne sen jälkeen, taiteilija kirjoitti jälkikäteen.
Ei siis ihme, että voimakas kiinnostus spiritualismia ja henkimaailmaa kohtaan näkyy selvästi myös Halosen taiteessa.
– Hänen teoksissaan on sen ajan spiritualistiselle kuvastolle tyypillisiä läpinäkyviä ja -kuultavia hahmoja, jotka välillä leijuvat tyhjän päällä. Esimerkiksi Kotkan kirkon alttaritaulun takaosassa näkyy jännittävä hahmo, joka ei kuulu teoksen aihepiiriin eli Kuninkaiden kumarruksen tematiikkaan millään tavalla. Kyseinen hahmo viittaa spiritualismiin – Halonen omaksui aiheita spiritualistisesta kuvastosta ja kierrätti niitä sitten omassa taiteessaan, Nina Kokkinen sanoo.
Halonen maalasi uransa aikana useita alttaritauluja, mutta hänen suhteensa kirkkoon ja kristinuskoon oli ristiriitainen. Samoin oli Gallen-Kallelan ja Simbergin kohdalla. Kirkon oppeja ja valta-asemaa oli jo ehtinyt ravistella tolstoilaisuus, joka pohjasi Jeesuksen todellisiin oppeihin ja jonka kannattajiin myös Halonen kuului.
– Heiltä kaikilta löytyy tietynlaista kritiikkiä kristinuskoa kohtaan. Jeesusta arvostettiin tärkeänä mestarina ja hänen alkuperäistä oppiaan kunnioitettiin, mutta samalla koettiin, että kirkon kohdalla jokin oli mennyt pieleen, Kokkinen toteaa.
Toisaalta kirkko tarjosi tuon ajan taiteilijoille haluttuja työtilaisuuksia. Yksi tällainen oli Tampereen tuomiokirkon kokonaisvaltainen koristelu, joka annettiin Simbergin harteille.
Lopputulos löi monet aikalaiset ällikällä. Katon korkeimmassa kohdassa, jossa normaalisti olisi olla pitänyt jumala, kiemurteli nyt käärme. Lisäksi pohdittiin, sopivatko kaksitoista alastonta, aposteleja kuvaavaa köynnöksenkantajapoikaa lainkaan kirkollisiin tiloihin. Kokonaisuuden ja ehkä outojenkin elementtien taustalla piilee kuitenkin looginen ajatuskuvio.
– Tampereen tuomiokirkon teoksissa käsitellään jälleensyntymisoppia, joka näkyy esimerkiksi avaruutta kohti kulkevina taivasmatkoina. Tampereella aikalaiset aistivat kyllä jo tuolloin, että kristillisen taiteen näkökulmasta tässä oli jotakin omituista, Nina Kokkinen sanoo.
Varhaisen satanismin lumoissa
Esoteriaan kytkeytyvät myös Aleister Crowleyn lanseeraama seksuaalimagia ja varhainen satanismi, joka viehätti etenkin Akseli Gallen-Kallelaa. Hän oli läheisessä tekemisissä berliiniläisen Zum schwarzen Ferkel -ryhmän kanssa, jonka johtohahmoa Stanislaw Przybyszewskia pidetään yhtenä modernin satanismin edustajista.
Saatana edusti "ferkeliläisille" kapinallista sankaria, individualismia ja seksuaalista vapautta.
– Satanismi sinällään ja romantiikan ajan Saatanan ihannointi tieteen airuena ja vanhan uskon rikkojana kiehtoivat sekä Gallen-Kallelaa että Simbergiä. Gallen-Kallelan mukaan kaikenlaisen tiedon etsiminen on ihmiselle sallittua. Hän on tehnyt kuvia, joissa esimerkiksi pahan tiedon omenan poiminen puusta ei ole mikään huono asia. Ihminen saa ja hänen pitää etsiä tietoa, jolloin hänestä voi tulla jumalan kaltainen olento.
Kultakauden ajan taiteilijoiden esoteerista henkisyyttä ei laajassa mittakaavassa ole juuri tutkittu, ja syitä tähän löytyy useita.
– Ehkä tällaista näkökulmaa ei ole pidetty kovin kiinnostavana ja ehkä tämä ei ole kaikille tutkijoille mikään erityisen helppo aihealue. Lisäksi esoteeriseen henkisyyteen on myöhemmin tullut stigmoja muun muassa siksi, että esimerkiksi natsi-Saksa hyödynsi esoteerisia symboleja. Hippiliike taas sekoitti esoteriaan huumausaineita ja myöhemmin myös mustanpuhuvampaa puolta. Ehkä esoteerinen tulkinta on juuri näiden syiden takia haluttu pyyhkiä taiteesta näkymättömiin, Nina Kokkinen pohtii.
Kokkiselle väitöskirja ja siitä tehty Totuudenetsijät-teos sekä Gallen-Kallelan Museon tuoreen Sielun silmä -näyttelyn kuratoiminen on ollut kokonaisvaltainen ja huikea prosessi.
– Olen joutunut käymään läpi valtavan määrän arkistoja, eikä esoteerisuudesta ole puhuttu jokaisessa kirjeessä. Kun eteen on tullut kohta, jossa näihin asioihin on viitattu, se on ollut aina pienen hurraahuudon paikka.