Kaikki tietävät kirkossa riehuneen riot grrrl -ilmiön Pussy Riotin. Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta löytyy kuitenkin runsaasti omaperäisiä alakulttuureja, joille on vaikea löytää vastineita läntisestä Euroopasta, kuten nihilistit, narodnikit, dekabristit ja stiljagat.
– 1800- ja 1900-luvuilla Venäjällä oli alakulttuureja sekä nuorisoliikkeitä, jotka olivat hyvin erilaisia kuin muualla Euroopassa, ja samoin oli Neuvostoliiton totalitaristisen järjestemän aikana. Mutta nyt tilanne on muuttunut, koska elämme universaalissa informaatioyhteiskunnassa, eikä internetillä ainakaan toistaiseksi ole ollut rajoituksia. Etenkin nuorisokulttuurien kohdalla kaikki on tällä hetkellä hyvin kosmopoliittista – myös Venäjällä, Artemi Troitski toteaa Yle Uutisille.
Pitkän uran muun muassa toimittajana ja venäläisen rockin puolestapuhujana sekä mielipidevaikuttajana ja polittiisena aktivistina luoneen Troitskin uudessa Vastarintaa Venäjällä -teoksessa luodaan katsaus venäläiseen kulttuurihistoriaan, mutta hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Äänessä ovat tällä kertaa vastakulttuurien edustajat, jotka ovat kapinoineet etenkin perivenäläistä elämänmenoa ja yhteiskunnassa vallitsevia normeja vastaan.
Vallankumouksellista vastakulttuuria
Jo 1700-luvun lopulla Venäjältä alkoi löytyä muotitietoisia, miespuolisia dandyja, jotka ripottelivat kasvoilleen puuteria ja poskipunaa ja pukeutuivat keikarimaisesti. Kyse oli paitsi länsimaisten muotivirtausten seuraamisesta, myös kaipuusta individualismiin. Vuonna 1835 ilmestyneessä Nevski Prospekt -novellissaan Nikolai Gogol viittasi dandyihin tähän tyylin: "seitsemännellä ihmetystä herättävä kaulaliina, kahdeksannella viikset jotka saattavat katsojan kummastuksen valtaan."
Dandyista onkin sitten jo iso loikka dekabristeihin, jotka janosivat toimintaa ja vallankumousta. Nuorista upseereista ja aatelisista koostunut edistyksellinen joukkio oli huomannut, että kehitys Venäjällä oli jälkijunassa läntiseen Europpaan verrattuna, joten he ryhtyivät kapinaan vuonna 1825. Kapina epäonnistui, mutta Venäjän tuleville sukupolville dekabristit jättivät perinnöksi runollisia ihanteita ja korkealentoisia moraalisäännöksiä.
– Venäläisiä vastakulttuureja ajatellessa pidän etenkin dekabristeistä. He olivat yleviä ja hienoja ihmisiä, jotka halusivat maastaan vapaan, Artemi Troitski toteaa.
Vähemmän runollisuutta löytyy nihilisteistä, jotka ilmestyivät venäläiseen kulttuurikenttään 1860-luvulla. Toisin kuin esimerkiksi dandyjen kohdalla, nihilismiin kuului vaatimaton, tummasävyinen pukeutuminen ja kurinalainen elämä, jossa orasti myös hitunen feminististä ajatusmaailmaa. Tämä näkyi muun muassa nihilistien välisinä paperiavioliittoina, jotka toivat naisille vapautta, mutta takasivat myös yhteiskunnallisen aseman. Kaunotaiteita nihilistit pitivät hyödyttöminä ja elistisinä. Nihilismiin liittyi myös poliittinen toiminta pommiattentaatteineen ja salamurhineen, mikä heikensi liikkeen mainetta.
Klassikot yli laidan
1800-luvun loppuvuodet ja 1900-luvun alkupuoli olivat Venäjällä kiihkeää aikaa. Fin de sièclen mystiikkaan kallistuva ilmapiiri, poliittinen kuohunta, kaksi vallankumousta ja tsaarinvallan päättyminen synnyttivät ennennäkemättömän luovuuden aallon, joka tuotti runsaasti erilaisia kokeellisia taideliikkeitä.
Futuristit herättivät Venäjällä huomiota etenkin vuonna 1912 julkaistulla, Korvapuusti yleiselle maulle -manifestillaan, jossa pistettiin koko venäläinen kulttuuriperintö uuteen uskoon. Futuristien mielestä menneisyys oli tukahduttava asia ja Puškin, Dostojevski, Tolstoi ja muut klassikot tulisi heittää yli laidan Nykyajan Höyrylaivasta.
– Pilvenpiirtäjien korkeudesta me luomme katseemme heidän mitättömyteensä! futuristit julistivat.
1900-luvun alkupuolen venäläisten vastakulttuurien omituisuuksiin kuuluivat myös rohkeita lauluja esittäneet katulapset, joita oli ilmestynyt kaupunkien kaduille sotien ja vallankumouksien jälkimainingeissa. 1920-luvulla Vladimir Leninin ja sittemmin Josif Stalinin johtamat bolševikit olivat jo tukevasti vallankahvassa, ja puolueeksi kasvanut ryhmittymä pyrki kontrolloimaan etenkin nuorten ajatusmaailmaa muun muassa Komsomol-nuorisojärjestön kautta. Katulapsiin tämä ei kuitenkaan tehonnut.
– Katulapset olivat tuolloisen Venäjän ehdotonta paarialuokkaa. Heillä ei ollut kotia, he eivät käyneet kouluja eikä heitä ollut olemassa virallisessa maailmassa, joten heitä vastaan oli myös hyvin vaikea taistella. Katulapsilla ei ollut mitään menetettävää, joten he olivat hyvin rohkeita, Artemi Troitski kertoo.
Katulapset – joista suurin osa oli poikia – kerjäsivät, tekivät henkensä pitimiksi pikkurikoksia ja esittivät julkisissa tiloissa muutamien kolikkojen toivossa muun muassa poliittisista johtajista kertovia pilkkalauluja.
– Hei kalinka, kalinka, tehdään selvää Stalinista, pannaan ruutia sen sieraimeen, kuului eräänkin laulun värssy.
Kun rock'n'roll saapui Neuvostoliittoon
1940-luvun lopulla sodasta toipuvassa Neuvostoliitossa syntyi kokonaan uudenlainen nuorisoliike, jonka edustajia ryhdyttiin kutsumaan stiljaga-nimellä. Tanssimisesta pitäneet stiljagat erottuivat tavallisen harmaista neuvostokansalaisista värikkäällä ja muotitietoisella pukeutumisellaan, johon haettiin mallia muun muassa aikakauden amerikkalaisista elokuvista. Yksi merkittävä inspiraationlähde oli Glenn Millerin tähdittämä Swingin tahdissa -elokuva (1941), joka esitettiin vuosia myöhemmin Moskovassa.
Vaikka stiljagoilla ei ollut taustallaan mitään varsinaista ideologiaa, neuvostoyhteiskunta pisti heitä toisinaan ruotuun ankarallakin kädellä. Esimerkiksi 1950-luvun alussa kaupunkien kaduilla partioineet Komsomol-aktiivit kävivät käsiksi katukuvasta liikaa erottuneisiin tyyliniekkoihin ja saksivat heidän hiuksiaan vaatimattomampaan ja hyväksyttävämpään kuosiin.
1960-luvulla Neuvostoliittoon rantautui The Beatlesin mukana myös rock-musiikki, joka Artemi Troitskin mukaan edesauttoi neuvostojärjestemän hidasta, mutta varmaa luhistumista.
– The Beatles, pitkät hiukset ja rock-musiikki muuttivat kymmenien miljoonien neuvostonuorten asennetta: he alkoivat omistautua länsimaiselle kulttuurille ja hylkäsivät samalla dogmat, jotka liittyivät kommunistiseen ideologiaan. Samalla syntyi venäläisten rock- ja pop-bändien uusi aalto, joka ei enää julistanut Komsomol-yhtyeiden tapaan neuvostopropagandaa, vaan joka teki lauluja seksistä, huumeista ja rock'n'rollista. Tällainen oli tietenkin neuvostovastaisuutta ja se oli kuin päätös kommunistiselle valtiolle, jolla ei ollut enää tulevaisuutta.
Neuvostojohto huomasi vähitellen rock-musiikin vaarallisuuden, ja otti muutaman sallivamman jakson jälkeen käyttöönsä kovat keinot ja sensuurin.
– Aiemmin kommunistinen järjestelmä ei ollut kiinnostunut paikallisista underground-liikkeistä, koska se piti niitä pieninä ja vaarattomina. 1970-luvun lopulla tilanne muuttui ja kaikki mahdollinen, kuten konsertit ja festivaalit, kiellettiin. Venäläisistä ja länsimaisista muusikoista tehtiin pitkiä mustia listoja, ja esimerkiksi Moskovassa ei ollut ainuttakaan julkista rock-konserttia helmikuun 1984 ja kesäkuun 1985 välillä.
Äärimmäinen sensuuri synnytti vastareaktion ja synnytti aivan uudenlaisen underground-liikkeen. Konsertteja sekä taidenäyttelyistä ryhdyttiin järjestämään yksityisasunnoissa ja alettin puhua kotikonserteista eli kvartirnikeistä, jotka eivät ole harvinaisia nyky-Venäjälläkään. Vastakulttuurin tuhoaminen ei siis onnistunut.
Artemi Troitski itse pitää sensuurin jälkeistä aikaa eli 1980-luvun puolivälissä alkanutta perestroikaa koko Venäjän nykyhistorian parhaimpiin kuuluvana kautena.
– Olen hyvin nostalginen ja sentimentaalinen perestroika-vuosien suhteen. Se oli harvinainen aikakausi maassani, koska asiat olivat muuttumassa parempaan, eivät huonompaan suuntaan. Sensuuria ei ollut oikeastaan ollenkaan, ei ollut mitään etukäteen saneltua ideologiaa ja kaikilla oli vapaus kokeilla ja tehdä mitä halusi. Toisaalta taas kapitalismi ei vielä ollut saapunut, joten markkinoiden ja rahan määräysvalta puuttuivat. Luulen, että kyse oli samanlaisesta ajanjaksosta kuin 1920-luvun alku, jolloin kokeellisuus ja avantgarde olivat voimissaan.
Venäjän uusi ideologinen agenda
Artemi Troitski luonnehtii myös 2000-luvun alkua taiteilijoiden ja kulttuurin kannalta melko mukavaksi ajanjaksoksi, jolloin luovuuden nimissä saatettiin tehdä hyvinkin radikaaleja kokeiluja.
– Tuolloin taiteilijoiden ja viranomaisten kesken oli jonkinlainen salainen sopimus: saat tehdä mitä haluat, mutta on pieniä salaisia huoneita, joihin ei saa mennä. Tämä koski tietenkin politiikkaa, korruptiota sekä Putiniin yksityiselämää. Tuolloin syntyi muun muassa t.A.T.u., joka oli LGBT-pedofiilinen yhtye ja muutakin melko vallankumouksellista, Troitski kertoo.
Troitskin mukaan kulttuurinen tilanne Venäjällä muuttui rajusti vuosien 2011-2012 mielenosoitusten jälkeen.
– Viranomaiset ryhtyivät kontrolloimaan nettiä ja kulttuurielämää. Ennen vuotta 2014 Venäjällä ei ollut ideologista agendaa, mutta sellainen syntyi Krimin valloituksen ja Ukrainan asioihin puuttumisen jälkeen. Tällä hetkellä kyse on ultrakonservatiivisuudeta, ortodoksisesta patrioottisuudesta ja perinteisistä arvoista, eli jyrkkä ei homoille ja muulle vastaavalle. Lisäksi Venäjälle on tullut uusia lakeja, jotka ovat ehdottoman typeriä.
Troitskin mielestä hallituksen pyrkimyksenä on tällä hetkellä luoda jonkinlainen kulttuurinen linjaus kuten Nevostoliiton aikoina, jolloin vaikutusvaltainen kulttuuriministeri ja erilaiset kirjailija- ja muusikkoliitot sanelivat, mikä on taiteessa ja kulttuurissa hyvää, mikä huonoa.
– Asioita ei tosin ole vielä viety vastaavalle kontrollin tasolle. Olen itse kirjoittanut ikäviä asioita Putinista ja Venäjän aggressioista Ukrainassa. Jos viranomaiset haluaisivat, he voisivat nostaa minua vastaan ison oikeusjutun ja pistää minut vankilaan, mutta he eivät tee sitä, koska kokevat, etten ole tarpeeksi vaarallinen. Tai ehkä minulla on huipulla suojelijoita, joilla on minusta sentimentaalisia muistoja rock'n'roll-vuosilta.
Viime aikoina on uutisoitu Venäjän pyrkimyksistä rakentaa oma ja riippumaton, muusta maailmasta erillään oleva internet, ja tähänkin löytyy Troitskin mukaan looginen syy.
– Venäjän viranomaiset ovat ymmärtäneet, että suuri osa nuorista ei enää katso televisiota, joka on Putinin propagandan pääväline. Nuoret menevät nettiin ja Youtubeen mikä on vaarallista, koska Youtuben idealla ei ole mitään tekemistä Venäjän virallisen agendan kanssa. Viranomaiset kokevat häviävänsä informaatiopelin, ja siksi he yrittävät epätoivoisesti kontrolloida nettiä. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei tällainen eristäminen tule onnistumaan. Se tulee hyvin kalliiksi, eikä Venäjän taloudellinen tilanne ole mikään täydellinen. Lisäksi tämä vaatii monimutkaista teknologiaa, eikä edes Kiina ole pystynyt luomaan kokonaisvaltaista nettikontrollia.
Ensimmäisenä barrikadeille
Tällä hetkellä Troitski asuu perheensä kanssa Tallinnassa. Asuinpaikan vaihtoon on monta syytä, kuten edellä mainitut Putinin hallinnon koveneminen, Krimin valtaus sekä maan yleinen mielentila, jota kutsuu sotilaallis-patrioottinen hysteriaksi.
– Meillä on kaksi lasta ja yhtäkkiä huomasimme, että heihin yritetään vaikuttaa koulussa ja jopa lastentarhassa. Pieni tyttäremme ryhtyi eräänä päivänä puhumaan fasisteista, jotka haluavat valloittaa Venäjän ja vihollisista, joita vastaan meidän on taisteltava. Kysyimme, että mistä olet saanut tuollaista päähäsi ja hän vastasi, että opettajat tarhassa ovat sanoneet näin.
Troitskin pojan luokka taas oli pistetty kirjallisuustunnin sijaan teatteriin katsomaan Stalingradin taistelusta kertovaa elokuvaa.
– Emme voineet enää mitenkään estää sitä, että lapsiamme aivopestään Putinin propagandalla. Tämä oli meille pääasiallinen syy muuttaa pois Venäjältä.
Toinen syy oli se, ettei professorinakin työskennelleelle Troitskille enää löytynyt Venäjältä töitä.
– Käytännössä minut ajettiin vähitellen pois kaikkialta: luennoistani esimerkiksi sanottiin, että ne eivät ole tarpeeksi korrekteja ja että niitä pitäisi ryhtyä sensuroimaan. Sitten sain kutsun Helsingin ja Tallinnan yliopistoihin, ja päätimme lähteä. Tällä hetkellä olen Venäjän kansalainen, joka työskentelee ulkomailla.
Kotimaansa tulevaisuutta Troitski ei tällä hetkellä näe kovin valoisana.
– Olen asian suhteen pessimistinen. Mutta jos Venäjällä alkaa vallankumous, olen ensimmäisenä barrikadeilla – riippumatta siitä, kuinka vanha tuolloin olen. Venäjä on kotimaani, jota rakastan ja jonka kulttuuria ihailen. Mutta maan hallitusta ja vallanpitäjiä vihaan, Artemi Troitski paukauttaa.