Vuonna 1972 Uruguayn pääkaupungista Montevideosta nousi ilmaan tilauslento, jonka määränpäänä oli Chilen Santiago. Koneen 45 matkustajaa olivat paikallisen rugby-joukkueen jäseniä sekä heidän perheitään ja fanejaan.
Kaiken piti olla kunnossa, mutta ilmeisen kokemattoman pilotin virheen takia kone törmäsi Andeilla vuorenseinämään ja putosi jäätikölle. Seitsemäntoista matkustajaa ja miehistön jäsentä kuoli välittömästi.
Eloonjääneet yrittivät sinnitellä pahasti vaurioituneen koneen rungon sisätiloissa, mutta hyytävä kylmyys ja nälkä vaativat veronsa: ihmisiä kuoli lisää.
Karujen olosuhteiden kurimuksessa epätoivoiset eloonjääneet tekivät yhteisen sopimuksen ja ryhtyivät äärimmäisiin tekoihin: he söivät kuolleiden ystäviensä lihaa. Ihmislihan nauttimisella oli oleellinen merkitys sille, että lopulta kuusitoista onnettomuuteen joutunutta selvisi hengissä.
Latinalaisessa Amerikassa koko tapahtumaketju tunnetaan nimellä El Milagro de los Andes eli Andien ihme.
"Myöhemmin tarjolle tuli valikoima, jossa oli kieltä, penistä, nenää ja kivestä"
Kello on vartin yli yksitoista Buenos Airesissa ja vartin yli viisi Helsingissä. Aluksi argentiinalaiskirjailija Agustina Bazterrica naurahtaa hieman hämmentyneenä, mutta ryhtyy sitten pohtimaan asiaa tarkemmin.
– Herrajumala, ja tämä on siis vasta ensimmäinen kysymys! Jos sattuisin olemaan samanlaisessa, äärimmäisessä tilanteessa kuten tuon uruguaylaiskoneen matkustajat ja ympärilläni olisi ruumiita, eikä muuta mahdollisuutta löytyisi, henkiinjäämisvaistoni saattaisi potkaista minua ja söisin ihmislihaa. Normaalitilanteessa siitä kuitenkin kieltäytyisin, jos sitä minulle tarjottaisiin, Bazterrica toteaa.
Kysymys ihmislihan syömisen oikeutuksesta on Bazterrican kohdalla oleellinen. Hänen vastikään suomennettu Cadáver Exquisito- eli Rotukarja -kirjansa sukeltaa aihepiiriin syvälle, jopa epämiellyttävän syvälle.
Lähitulevaisuudessa eläimiin on iskenyt vaarallinen virus, ja koko eläinkunta joudutaan tappamaan, tuotantoeläimiä ja lemmikkejä myöten. Kanat, lehmät, siat, kissat ja koirat palavat rovioilla ja aiemman kaltainen lihantuotanto loppuu kuin seinään. Lihanhimo ei kuitenkaan ota laantuakseen, ja vaivihkaa maailmaan astuu uusi, hyväksytty normi. Ihmiskunta jakautuu kahtia: toiset ovat pelkkää syötäväksi kasvatettua karjaa ja tuotantoeläimiin verrattavia lihapaloja, toiset ovat syöjiä.
– Työskentelin aiemmin lihakaupan kupeessa, ja siellä oli aina eläinten kokonaisia ruhoja roikkumassa katosta. Ajattelin tuolloin, että vaikka nuo ovat ruumiita, suhtaudumme niihin täysin luonnollisena asiana, eikä kukaan ole tästä kauhuissaan. Pohdin, että onhan ihminenkin lihaa ja että yhtä hyvin voisimme tehdä luonnollisen asian siitä, että lihakaupoissa olisikin näkyvillä ihmisruumiita. Tämä oli se hetki, jolloin romaanin teema ponnahti mieleeni, Bazterrica muistelee.
Bazterrican mielestä kannibalismi on pitkälti kulttuurinen asia. Esimerkiksi muinaiset asteekit söivät ihmislihaa, koska se kuului osana heidän kulttuurinsa sallittuihin ja hyväksyttyihin normeihin.
– Nyky-yhteiskunnassamme kannibalismissa on kyse todella suuresta tabusta. Emme tällä hetkellä syö ihmislihaa siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei ole osa kulttuuriamme ja traditioitamme. Mutta ihan yhtä hyvin se voisi olla, koska monissa menneisyyden yhteisöissä ihmislihaa on syöty. Kyse on lähinnä siitä, kuinka mikäkin yhteiskunta on rakentunut. Argentiinassa syödään pihvejä ja naudanlihaa, mikä taas Intiasssa ei ole sallittua, koska lehmät ovat siellä pyhiä eläimiä. Kiinassa syödään kissoja ja koiria, mikä ei tulisi kuuloonkaan länsimaissa, joissa kyseisiä eläimiä pidetään lemmikkeinä.
Bazterrican mukaan siirtyminen kannibalistiseen dystopiaan ei olisi mitenkään mahdoton ajatus tosielämässäkään.
– Elämme matriiseissa, joissa tietyistä asioista tehdään luonnollisia. Yksi tällainen asia on partiarkaalisuus: meille on opetettu ties kuinka kauan, että naiset ovat vähempiarvoisia kuin miehet ja esimerkiksi kotimaassani naisia kuolee päivittäin sukupuolisidonnaisen väkivallan takia. Maailmassa on myös lihaan liityvä matriisi: minulle on opetettu, että lihansyönti on terveellistä, vaikkei asia näin olekaan, koska muitakin vaihtoehtoja on. Kieli, politiikka, erilaiset instituutiot ja media pyrkivät luomaan tämänkaltaisia megamatriiseja.
Kannibalistinen dystopiakin voisi siis olla mahdollinen, jos yhteiskunta onnistuisi luomaan merkittävässä roolissa olevan, kokonaisvaltaisen matriisin.
– Tämän hetken tuottavimpiin globaaleihin bisneksiin kuuluu ase- ja huumekaupan ohella nimenomaan ihmiskauppa. Jotkut hyötyvät siitä, kun taas toiset eivät välitä koko ilmiöstä. Juuri nämä kaksi asiaa, hyöty ja välinpitämättömyys, voivat luoda dystopian, joka ihmiskaupan uhrien näkökulmasta itse asiassa on jo olemassa. Holokausti ei ollut kokonaisuutena sidoksissa natsijohtajien pahuuteen, vaan sen mahdollisti myös yhteiskunnallinen välinpitämättömyys. Kannibalistista dystopiaa ajatellen pitää vain luoda oikeat olosuhteet. Ja ne jotka eivät välitä ovat niitä, joita ei syödä.
"Ruumis, josta on jo valutettu veri, jatkaa matkaansa kiskoa pitkin"
Rotukarjassa kuvaillaan erittäin graafisesti ja yksityiskohtaisesti ihmisten eli päiden teurastamisprosessia ja lihoiksi pistämistä. Ihmisruumis on anatomialtaan erilainen kuin aiempien tuotantoeläinten, joten sille on jouduttu kehittämään täysin uudenlaisia teurastamis- ja leikkaamistapoja.
Ongelmaksi on muodostunut myös ihmisen tietoisuus ja älykkyys: tämän takia ihmisteuraskarjalta on esimerkiksi poistettu kirurgisesti äänijänteet. Raskaana olevilta taas on amputoitu kädet ja jalat, jotta nämä eivät yrittäisi vahingoittaa kohdussa olevaa sikiötään, josta on tarkoitus tehdä ruokaa.
Kodeissa ovat yleistyneet erityisissä säilytystiloissa pidettävä elossa oleva ruokavarasto, josta – tuoreus ennen kaikkea – leikataan tarpeen tullen palasia, esimerkiksi kokonaisia käsivarsia, ja tarjoillaan juhlavieraille.
Ihmislihan mureus taataan esimerkiksi mantelimaitoon perustuvalla ruokkimissysteemilla ja uudenlainen liha on myös luonut kavalkadin uusia ruokalajeja: korvavartaita, erikoismunuaisia ja silmäcoctaileja.
Bazterrican mukaan Rotukarjan kirjoittaminen sujui nopeasti ja vaivattomasti, mutta ennakkotutkimukset olivat viedä jalat alta.
– Se oli rankka prosessi. Jouduin selvittämään, kuinka oikeat teurastamot toimivat. En pelkästään katsonut aiheeseen liittyviä videoita joissa teurastetaan erilaisia eläimiä, vaan minun täytyi myös perehtyä manuaaleihin, joissa kerrotaan askel askeleelta, kuinka eläimiä tapetaan. Tutustuin myös teurastamoissa käytettyihin koneisiin ja tekniikkaan. Myönnän, että itkin noihin aikoihin paljon, eikä tämä kaikki ole jäänyt kovin helposti taakse.
Rotukarjaa voi luonnollisesti myös pitää nykyisen lihantuotannon ja ruokateollisuuden allegoriana.
– En hyväksy tappamista, ja myös eläimet haluavat olla elossa. Mielestäni olemme nyt surullisessa ja vaarallisessa tilanteessa, jossa olemme kadottaneet yhteyden luontoon ja luonnon kunnioittamiseen. Kun näemme palasen lihaa, emme ymmärrä emmekä välitä siitä, että se on lähtöisin elävästä olennosta, joka ei ole halunnut kuolla, Bazterrica pohtii.
Bazterrica on itse siirtynyt kasvissyöjäksi, mutta hän haluaa korostaa, ettei Rotukarjassa ole kyse pamfletista.
– En ole fanaatikko, ja fanaattisuus on mielestäni yksi väkivallan muoto. Et voi mennä esimerkiksi sanomaan jollekin Alaskassa asuvalle alkuperäiskansan edustajalle, että unohda perinteet ja ryhdy syömään kasviksia. Pohjimmiltaan halusin esittää kysymyksen ja pohtia, mitä kaikkea tuon kysymyksen takaa löytyisi, jos ihmiset ryhtyisivät oikeasti syömään toisiaan.
Aihepiiristä huolimatta Rotukarjan tunnelmaa leimaa tietynlainen etäännytetty viileys ja kliinisyys, josta puuttuvat täydellisesti niin huumori kuin ironiakin. Bazterrica kertoo pyrkineensä juuri tällaiseen lopputulokseen.
– Halusin kirjoittaa hyvin yksinkertaista tekstiä, joka ei ole mitenkään visuaalista tai runollista. Ajattelin, että tällainen bestsellereissä käytetty tyyli toimisi hyvin tässä tapauksessa, koska kirjan teema on sen verran vaikea. Ihailen valtavasti Stephen Kingiä tunnelman ja jännityksen luojana ja halusin jotakin vastaavaa myös Rotukarjaan. Lisäksi kirjan jokaisella kappaleelle on novellin rakenne.
"Naaras on jo nyljetty ja tunnistamaton, ilman ihoa ja jäseniä se on pelkkä ruho"
Rotukarja on myynyt Argentiinassa hyvin ja se on ehditty jo palkitakin. Ihan kaikkia kirja ei kuitenkaan ole miellyttänyt.
– Varmaankin riippuu lukijan omasta herkkyydestä, kuinka kirjaan suhtautuu. Esimerkiksi oma äitini ei pitänyt Rotukarjaa erityisen vastenmielisenä lukukokemuksena. Luulisin, että ihmisiä inhottaa jonkin verran, mutta heidän on pakko lukea kirja loppuun. Tiedän kuitenkin tapauksen, jossa kirjakauppias myi Rotukarjan eräälle vanhemmalle naiselle. Hän palautti sen samana päivänä takaisin ja halusi vaihtaa sen johonkin toiseen teokseen, koska ei yksinkertaisesti pysytynyt sitä lukemaan.
Bazterricalle tällaiset reaktiot ovat tervetulleita. Hän on muutenkin pyrkinyt käsittelemään teoksissaan epäkonventionaalisia ja tuomittaviakin teemoja. Jo vuonna 2013 ilmestynyt debyyttiromaani Matar a la Niña oli dystopia, jossa kritiikkiä sai etenkin katolinen kirkko.
– Jos kirjani aiheuttavat tuollaisia tuntemuksia, olen saavuttanut tavoitteeni. Jotkut osat Rotukarjaa voivat olla vastenmielisiä, mutta en halua, että lukijat tuntisivat olonsa liian mukavaksi. Haluan ravistella maailmaa ja haluan ravistella lukijoitani.
Jutun väliotsikot ovat suoria lainauksia Rotukarja-kirjasta.