Kesäilta, kaverit ja kaljaa. Ei huolen häivää. On juhannus vuonna 2017. Parikymmenpäinen nuorten joukko on kokoontunut viettämään juhannusaattoa Joensuun lähistölle maaseudulle. Pelataan juomapelejä ja syödään pizzaa. Mopot seisovat pihalla parkissa, samoin muutama auto. 16-vuotias Teemu Meriläinen on tullut bileisiin täysi-ikäisen tyttöystävänsä kyydillä.
Kesäyön lyhyt hämärä on jo laskeutunut. Ajetaanko vähän sivuteillä, eräs kaveri ehdottaa.
Yksi porukan 16-vuotiaista pojista hyppää kuskin paikalle Opel Astraan. Teemu Meriläisen tyttöystävä lähtee kyytiin, koska auto on hänen mummonsa.
Meriläinen ja kaksi muuta kaveria könyävät takapenkille. Meriläinen istuu kuskin taakse ja laittaa turvavyön kiinni. Humala tuntuu päässä. Auto käynnistyy. Muisti katkeaa.
Suu liikkuu, kädet eivät
Meriläinen nukkuu pitkää, pehmeää unta. Saatoin sammua, hän ajattelee jossakin unen rajamailla juuri ennen heräämistä. Kun hän saa silmät auki, ympärillä seisoo joukko lääkäreitä. Meriläinen yrittää puhua, mutta ääntä ei tule. Se johtuu hengityskoneen paksusta putkesta, joka painaa äänihuulia.
Missä olen? Lääkärit lukevat kysymyksen huulilta ja vastaavat: Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Mitä on tapahtunut? Jouduit pahaan auto-onnettomuuteen.
“Ai että vituiksi meni”, Meriläinen liikuttaa huuliaan ja alkaa nauraa. Hän luulee, että kyseessä on pieni reissu ensiapuun. Vielä hän ei tajua, etteivät kädet ja jalat liiku lainkaan.
Kesästä 2017 piti tulla Teemu Meriläiselle se pitkä ja huoleton nuoruuden kesä. Peruskoulu oli juuri päättynyt, ja Meriläistä odotti paikka ammattikoulussa rakennuslinjalla. Meriläinen ajatteli, että koulukirjojen pänttääminen oli nyt lusittu: raksapuolella saisi tehdä enemmän käsillä. Sitä ennen olisi aikaa päristellä mopolla kavereiden kanssa katukoriskentältä toiselle ja juoda pussikaljaa puistossa.
Kesää kesti kolme viikkoa.
Auto rusentui kahden puun väliin
Teemu Meriläinen ei muista, mitä tapahtui sen jälkeen, kun auto hurahti käyntiin biletalon pihassa. Sitä seuraavat tapahtumat tiedetään mukana olleiden kertomusten, silminnäkijöiden sekä poliisin ja vakuutusyhtiöiden tutkinnan perusteella.
Meriläisen kaveri ajoi autolla asfalttitietä pitkin. Muuta liikennettä ei näkynyt keskiyön aikaan pienellä kylätiellä. Kuski oli humalassa. Hän väsyi ja valitti, ettei näe enää ajaa. Siinä vaiheessa Meriläisen tyttöystävä vaihtoi kuskin paikalle. Hänkin oli kännissä. Kaksi kaveria takapenkiltä hyppäsi pois kyydistä ja sanoi kävelevänsä takaisin. Heitä pelotti, että kohta sattuisi jotakin.
Kolmikko jatkoi matkaa autolla. Maisema vilisi. Yhtäkkiä asfaltti vaihtui soratieksi ja eteen tuli Y-kirjaimen muotoinen risteys. Tarkkaa nopeutta ei tiedetä, mutta silminnäkijöiden ja vakuutusyhtiön tutkimusten mukaan kuski ajoi yli satasta.
Y-risteyksestä auto kimposi suoraan metsään. Se rusentui kahden puunrungon väliin, nousi pystyasentoon ja romahti takaisin maahan. Puut murskasivat keulan ja painoivat auton katon kasaan. Kello oli 0.40 juhannusyönä.
Helikopterilla hoitoon
Pelastajat tulivat paikalle vajaassa puolessa tunnissa. Meriläinen ja autoa ajanut tyttöystävä piti irrottaa rusentuneesta autosta. Pelkääjän paikalla istunut kaveri pääsi ulos omin avuin.
Tyttöystävän lantio murtui viidestä kohdasta, reisiluu murskaantui ja törrötti.
Meriläiselle kävi vielä huonommin. Lantio ja reisiluu murtuivat. Siitä olisi kyllä toipunut, mutta siitä ei, että ylhäältä niskasta murtui neljä niskanikamaa. Hermoyhteys koko alavartaloon rintakehästä alaspäin katkesi.
Meriläinen kuljetettiin helikopterilla ensin Joensuun keskussairaalaan ja sieltä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Hänet pidettiin viikon ajan lääkekoomassa ja siirrettiin vielä Tampereelle.
Vasta siellä hän heräsi.
Hengittäminenkin oli opeteltava
Tilanteen vakavuus selvisi Meriläiselle pikkuhiljaa, kuukausien kuluessa. Pää ei suostunut ottamaan vastaan kylmiä faktoja: diagnoosi oli tetraplegia, neliraajahalvaus. Kädet ja jalat eivät toimineet aluksi lainkaan. Potilas makasi sängyssä ja aisti kosketuksen vain kasvoissa ja kaulalla.
– Minulla on mielikuva, ettei kukaan sanonut suoraan, että en kävele koskaan. Silloin en olisi sitä tietoa kyllä kestänytkään, Meriläinen sanoo.
Nyt, kun onnettomuudesta on kulunut runsaat kaksi vuotta, Meriläinen pystyy istumaan pyörätuolissa. Hänen keskivartaloaan tukee joustava vyö, mutta niskaa hän pystyy kannattelemaan itse.
Puhuminen ja nieleminen onnistuvat. Käsivarret nousevat jonkin verran, mutta kämmenet ja sormet eivät toimi ollenkaan. On sanomatta selvää, että aivan kaikki elämässä on eri tavalla kuin ennen.
Pelkkä pyörätuolissa istuminen on valtavan työn tulos. On todellinen työvoitto, että Meriläinen pystyy syömään remmillä ranteeseen kiinnitetyn lusikan avulla itse. Että hän voi käyttää kännykkää, joka on kiinnitetty tarranauhalla reiteen. Että hän kykenee ylipäätään elämään.
Kaikki hengittämisestä lähtien on pitänyt opetella alusta alkaen uudelleen.
Ensimmäinen puhelu tyttöystävälle
Kun Meriläinen nostettiin ensimmäistä kertaa istuma-asentoon teho-osastolla, kipu niskassa oli tolkuton. Meriläinen itki ja aneli päästä takaisin makuulle.
– Hoitajat sanoivat, että nyt pitää luoda pohja kuntoutumiselle.
Pikkuhiljaa istumisaika piteni muutamasta minuutista ensin puoleen tuntiin ja kuukausien kuntoutuksessa koko päivään.
Kun hengityskone otettiin pois, ei ilmaa riittänyt aluksi puhumiseen ja hengittäminen oli haukkomista. Meriläinen kutsui hoitajaa luokseen kieltään naksauttamalla. Putki keuhkoihin oli kulkenut kaulakuopasta. Siinä oli pullonkorkin kokoinen aukko, joka falskasi, kun Meriläinen yritti puhua.
– Isoveli otti veljellisen kuristusotteen niin, että aukko puristui umpeen. Sitten ääni kulki paremmin, Meriläinen muistelee.
Kuukausi onnettomuuden jälkeen puhuminen onnistui sen verran, että Meriläinen sai soitettua ensimmäistä kertaa tyttöystävälleen. Sitä ennen muutamat viestit olivat kulkeneet äidin ja veljen kautta. Tyttöystävä oli toipumassa leikkauksesta Töölön sairaalassa.
“Olen elossa, milloin nähdään?”
Nugetin saaminen suuhun oli saavutus
Kuukauden sairaalajaksoa seurasi kolmen kuukauden kuntoutus Tampereella.
– Se oli aivan jäätävää työntekoa.
Istumisen lisäksi Meriläinen opetteli käyttämään käsivarsiaan. Lopulta hän pystyi rullaamaan itseään kuntoutuskeskuksen käytävää edestakaisin. Juttukavereina olivat osaston mummot. Ison osan päivästä hän katsoi ikkunasta ulos tai tuijotti televisiosta uusintoja.
– Voit kysyä mitä tahansa lentokoneista. Osaan Lentoturmatutkinta-sarjan ulkoa, Meriläinen sanoo.
Syömiseen tarvittiin erilaista liikerataa kuin pyörätuolilla liikkumiseen. Siitä ei aluksi meinannut tulla mitään. Lopulta yhtenä päivänä lounaalla Meriläinen onnistui viemään nugetin lusikassa suuhunsa asti. Se antoi valtavasti voimaa jatkaa.
– Aiemmin olin sellainen, että jätin homman kesken, jos en onnistunut kerralla. Nyt on ollut pakko oppia siihen, että mikään ei onnistu aluksi, mutta saattaa onnistua kovalla harjoittelulla.
Silti kaikkein kovin urakka on ollut pään sisällä. Meriläinen kuvailee aikaa kuntoutuksessa henkiseksi vuoristoradaksi. Monena päivänä hän ei olisi jaksanut elää.
Välähdyksenomaisina hetkinä Meriläiselle valkeni, että tämä kaikki: hengittämisen, istumisen ja syömisen opettelu, ei ollut ohimenevää, vaan uusi arki. Se musersi.
Sama Teemu, pyörät alla
Syksyllä 2017 Meriläinen pääsi pois kuntoutuksesta ja palasi takaisin kotiin Joensuuhun. Kaverit olivat aloittaneet lomien jälkeen opintonsa ammattikoulussa ja lukiossa. Meriläinen istui pyörätuolissa kotonaan äitinsä luona eikä halunnut poistua asunnosta. Kaikki, mikä muistutti entisestä elämästä, romahdutti henkisesti.
– En pystynyt menemään kaupungin keskustaan ilman rauhoittavaa lääkitystä. Jos vastaan tuli joku tuttu, menin aivan paniikkiin.
Talven kuluessa voimat lisääntyivät, ja ajatukset alkoivat kääntyä pikkuhiljaa tulevaan. “Raksa-ukkoa” hänestä ei tullut niin kuin piti. Mutta voisiko tulla jotakin muuta? Meriläinen aloitti ammattistartti-opinnot ja korotti peruskoulun päästötodistuksensa arvosanoja.
Uuden elämän opettelussa yksi ihminen on ollut tärkeämpi kuin kukaan muu. Kuntoutumiseen tuli uutta puhtia, kun Meriläinen muutti pois lapsuudenkodista, yhteen tyttöystävänsä kanssa.
Tyttöystävän fyysiset vammat ovat parantuneet hyvin. Henkinen kipu on ollut hankalampi asia. Se on ravistellut koko Meriläisen lähipiiriä: tyttöystävää, äitiä ja veljiä.
– Sanon kaikille, että mennyt on mennyttä. Olen sama Teemu kuin ennenkin, minulla on vain pyörät alla. Haluan, että minua kohdellaan samalla tavalla kuin ennenkin.
Meriläisen mielestä niin suurta tragediaa ei olekaan, etteikö siitä voisi sopivassa tilanteessa heittää myös huumoria. Kavereista läheisimmät ovat pysyneet vierellä. He ovat opetelleet käyttämään henkilönosturia, jonka avulla Meriläinen autetaan sängystä pyörätuoliin.
Enää kadulla pyörätuolia tuijottavat ihmiset eivät häiritse niin kuin aluksi.
Max opettelee olemaan käsinä
Tällä hetkellä Meriläinen kuvailee vointiaan hyväksi. Onnettomuuden jälkeen lääkelista oli “lattiasta kattoon”, mutta Meriläinen on halunnut tiputtaa kipulääkkeet minimiin. Nyt hänellä on allaan uusi pyörätuoli, eikä kipuja niskassa ole.
Käsivarsista hauiksista on siirretty hermoja ranteeseen. Leikkauksen tuloksena oikea ranne liikkuu hieman. Meriläinen on silti nykyisin vasenkätinen, sillä sen puolen kädessä on enemmän voimaa.
Meriläisen on pitänyt yhtä aikaa kasvaa aikuiseksi ja oppia siihen, että hän on muiden avun varassa ympäri vuorokauden. Henkilökohtainen avustaja on paikalla päiväsaikaan, ja iltaisin ja öisin tyttöystävä toimii omaishoitajana. Lisäksi kotihoito käy joka päivä. Fysioterapeutin ja toimintaterapeutin vastaanotot rytmittävät viikkoa.
Uutena tulokkaana keskustan kerrostalokaksion olohuoneessa pyörii nelikuinen saksanpaimenkoiran pentu. Meriläinen ja tyttöystävä aikovat kouluttaa Maxista avustajakoiran.
– Mahdollisuudet ovat kuulemma rajattomat. Koiran voi opettaa tuomaan tavaroita jääkaapista, sammuttamaan valot ja sulkemaan ovet käskystä, Meriläinen kertoo.
Nyt pentu osaa jo käskystä istua pyörätuolin viereen. Se odottaa palkinnoksi nakinpalaa. Koska kädet eivät toimi, avustaja antaa Meriläiselle nakinpalasia suuhun, ja Meriläinen sylkäisee ne koiralle yksi kerrallaan.
Se tyypillinen tarina
Käsillä tekemisen tilalle on tullut haave yrittäjyydestä. Tänä syksynä Meriläinen aloitti merkonomiopinnot yrittäjälinjalla, mutta jo viime keväänä hän perusti oman yrityksen ammattikoulun opettajan avustuksella.
Meriläinen toimii kokemusasiantuntijana. Hän käy kertomassa tarinaansa onnettomuudesta terveysalan ammattilaisille sekä nuorille kouluissa. Kun yläkouluikäiset oppilaat näkevät kuvan rusentuneesta autosta ja Meriläisestä teho-osastolla, salissa on hiljaista.
Sitä Meriläinen toivookin: että viesti menisi perille. Tarina on nimittäin tuttuakin tutumpi.
Osa nuorista on liikenteessä riskikuljettajia. Ennen vakavaa onnettomuutta Meriläinenkin oli joskus ajanut mopolla kännissä. Meriläisen onnettomuudessa kävivät toteen monet Liikenneturvan tilastoista tutut muuttujat.
Nuorten vakaville liikenneonnettomuuksille on tyypillistä kova vauhti, humalassa ajo ja tieltä suistuminen. Eniten tällaisia onnettomuuksia tapahtuu kesäviikonloppuina. Juuri niin kuin juhannuksena 2017.
– Joskus kaipaan sitä huolettomuutta. On kesä, ollaan vaan isolla porukalla ja hengataan, Teemu Meriläinen sanoo.
Viime helmikuussa hän täytti 18 vuotta. Ajokorttia ei tullut, mutta iltaa istuttiin yhdessä ystävien kanssa.
Lue myös: