Seisemänvuotiaana katsoin Berliinin muurin yli lännestä idän puolelle.
Olimme perhelomalla Berliinissä. Länsipuolella oli turisteja varten rakennettuja näköalalavoja, joista näki muurin yli itään.
Isäni näytti vartiotorneja. Tuolta ne ampuvat niitä, jotka yrittivät yli.
Lapsikin ymmärsi, että yhteiskunnassa, jonka pitää väkisin pitää kansalaisensa maassa, on jotain pahasti vialla.
Kun rautaesirippu jakoi Euroopan toisen maailmansodan jälkeen, Länsi-Berliini jäi Länsi-Saksan saarekkeeksi kommunistisen DDR:n eli Itä-Saksan sisään.
Pakeneminen Itä-Saksasta Länsi-Berliiniin oli vielä 1950-luvulla suhteellisen helppoa. Elokuun 13. päivänä 1961 pakoreitti kuitenkin suljettiin yhdessä yössä.
Tankit ilmestyivät keskellä kaupunkia seisovalle rajalle. Berliinin muuri nousi pikavauhtia. Muurin 28-vuotisen olemassaolon aikana yli 500 ihmistä menetti henkensä pakoyrityksissä Itä-Saksasta.
Unkarin hiljaiset uudistajat
Muuriin tuli säröjä jo vuotta ennen kuin murtui. Rautaesirippun repeäminen lähti liikkeelle kaikessa hiljaisuudessa – Unkarista.
Marraskuussa 1988 Unkarin vanhoillinen kommunistijohto nosti pääministeriksi nuoren taloustieteilijän Miklós Némethin. Németh oli opiskellut muun muassa Harvardin huippuyliopistossa Yhdysvalloissa ja hänen toivottiin pelastavan maan horjuvan talouden.
Todellisuudessa Némethillä ja hänen lähipiirillään oli paljon pitemmälle meneviä suunnitelmia. He halusivat kääntää Unkarin monipuoluejärjestelmäksi ja markkinataloudeksi. Toisin sanoen nämä kommunistijohtajat halusivat itse lopettaa kommunismin.
Nopeassa tahdissa he tekivät uudistuksia, jotka sallivat uudet poliittiset ”klubit”, joita ei vielä saanut kutsua puolueiksi. Budapestin kahviloissa alkoi kuhista. Yksi tällainen järjestö oli Nuordemokraattinen liitto, josta myöhemmin kehittyi Unkarin nykyinen valtapuolue Fidesz.
Némethinhallitus sääti lakeja, jotka kannustivat yksityisyrittelijäisyyteen. Eräillä länsimaisille lehtimiehille he puhuivat suunnitelmistaan suoraan jo vuodenvaihteessa 1989.
Unkarin hallituksen toimet hermostuttivat vanhoillisia kommunistijohtajia pitkin Itä-Eurooppaa. Unkari oli kuitenkin pieni ja kaikille muilla mailla oli omia suuria ongelmia.
Németh tapaa Mihail Gorbatšovin maaliskuussa 1989
Uudistusmieliset kommunistit olivat saaneet tärkeimmän lipunkantajan muuta vuotta aiemmin Moskovasta.
Pääsihteeri Mihail Gorbatšov oli Neuvostoliiton johtoon noustuaan alkanut puhua uudistuksista ja uudesta avoimuudesta, perestroikasta ja glasnostista.
Silti Gorbatšov ei suinkaan halunnut luopua sosialismista.
Kun Németh tapasi Mihail Gorbatšovin maaliskuussa 1989, hän kertoi kaavailemistaan uudistuksista, myös mahdollisista vapaista vaaleista, joissa kommunistit saatettaisiin syöstä vallasta. Némethin mukaan Gorbatšov hermostui täysin ja kehotti unkarilaisia palaamaan leniniläisille juurille.
”Minä en hyväksy tätä ’unkarilaista tietä’”, Gorbatšov sanoi.
Mutta sitten Németh kysyi Gorbatšovilta suoraan: ”Jos päätämme vaalipäivästä ja meidät äänestetään ulos, puuttuuko Neuvostoliitto asiaan samoin kuin vuonna 1956?”
Gorbatšov vastasi päättäväisesti ”Njet”. Aavistuksen hymyillen hän lisäsi: ”Ainakaan niin kauan kuin minä istun tällä tuolilla.”
Vuonna 1956 neuvostopanssarit olivat murskanneet Unkarin kansannousun kommunisteja vastaan. Samoin oli toimittu vuonna 1953 DDR:ssä ja vuonna 1968 Prahassa.
Gorbatšov teki selväksi, ettei aikonut noudattaa niin sanottua Brežnevin oppia.
Brežnevin oppi tarkoitti, että Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvissa itäblokin maissa kommunistisen linjan haastaminen kukistettiin tarvittaessa asein. Näin oli toimittu myös Puolassa 1980-luvun alussa, kun maa oli julistettu sotatilaan.
Mutta samaan aikaan myös Puolasta kuului kummia.
Puolan pyöreän pöydän neuvottelut
Talouden ongelmat olivat pakottaneet Puolan johtajan, kenraali Wojciech Jaruzelskin neuvotteluihin Solidaarisuus-ammattiliiton kanssa. Kahdeksan vuotta aiemmin Solidaarisuus oli julistettu laittomaksi, mutta kesäkuussa 1989 se sai neuvottelujen jälkeen osallistua parlamenttivaaleihin.
Enemmistö paikoista oli edelleen varattu kommunisteille, mutta ensi kertaa kommunistisessa Puolassa edes osa parlamentaarikoista valittiin vapailla vaaleilla.
– Uskon, että kilpailu on vain hyväksi puolueelle, Jaruzelski arveli Ylen haastattelussa huhtikuussa 1989.
Kommunistit saivat äänestyksessä täydellisen murskatappion.
Unkarilaiset pilasivat Erich-sedän vapun
Itä-Saksassa puoluejohtaja Erich Honecker oli kuitenkin järkkymätön. Hän ei kaivannut perestroikaa tai muita vapaamielisiä hömpötyksiä.
Vappuna 1989 DDR:ssä vietettiin perinteisin menoin näyttävää paraatia. Kommunistijohtajien vappuparaatit olivat rituaali, jossa esiteltiin ennen kaikkea voimaa.
Mutta heti seuraavana päivänä, 2. toukokuuta 1989, Honeckerin vakaana pitämä järjestys järkkyi.
Unkari alkoi poistaa Itävallan vastaiselta rajaltaan piikkilankoja ja esteitä. Rautaesirippuun tuli reikä.
Honecker ymmärsi kyllä, että rajan avaamisen olennaisin vaikutus koski nimenomaan itäsaksalaisia. Unkarilaisten oli jo aikaisemmin ollut helpompi saada matkustuslupia länteen, toisin kuin itäsaksalaisten. Sen sijaan itäsaksalaisilla oli usein tapana matkustaa kesälomillaan Unkariin.
Historian mannerlaatat liikahtivat.
Unkarilaiset selittivät toimenpidettä muun muassa sillä, että tiukan rajan valvominen oli liian kallista. Todellisuudessa he olivat jo viikkoja käyneet salaa neuvotteluja Länsi-Saksan ja Itävallan johdon kanssa.
Kaikki oli kuitenkin vielä veitsenterällä.
Kiinalainen ratkaisu?
Kesäkuun alussa 1989 Kiinan kommunistijohto murskasi väkivaltaisesti Tiananmenin eli Taivaallisen rauhan aukiolle kerääntyneet opiskelijamielenosoitukset.
Koko maailma odotti, oliko Itä-Euroopassa edessä “kiinalainen ratkaisu”.
Heinäkuussa Varsovan liiton kokouksessa itäblokin ankarimmat isännät, DDR:n Honecker ja Romanian itsevaltainen Nicolae Ceaușescu vaativat raivokkaasti Unkarin ja Puolan pistämistä kuriin. Avaimet olivat kuitenkin aina Neuvostoliitolla.
Gorbatšov viesti katseellaan Unkarin Némethille, että anna ukkojen pauhata.
Koko vuoden 1989 tärkein henkilö olikin juuri mies, joka oli päättänyt, ettei tee mitään, eli Gorbatšov.
Silti kiinalainen ratkaisu oli edelleen mahdollinen. Sen tiesivät kaikki.
Trabantilla pakoon
Kun kesälomat kunnolla alkoivat, sadat tuhannet DDR:läiset matkasivat Unkariin, kovasti savuttavilla Trabanteilla ja Wartburgeilla.
Osa ylitti Itävallan rajan, jonka valvonta oli entiseen verrattuna minimaalista. Useimmat saksalaiset kuitenkin pelkäsivät laitonta rajanylitystä, vaikka unkarilaiset lähes kannustivat siihen.
Unkariin syntyi käytännössä saksalaisten pakolaisleirejä. Samaan aikaan joukko itäsaksalaisia tunkeutui Länsi-Saksan lähetystöihin esimerkiksi Prahassa.
Syyskuun 11. päivänä Unkarin johto lakkasi teeskentelemästä. Se avasi lopullisesti Itävallan vastaisen rajan. Itäsaksalaisella henkilöllisyystodistuksella pääsi laillisesti länteen.
Kymmenet tuhannet itäsaksalaiset ylittivät muutamassa päivässä Trabantin mentävän aukon rautaesiripussa. Salaisissa neuvotteluissa unkarilaiset olivat kertoneet hankkeesta ja Länsi-Saksan johto osasi varautua tulvaan.
DDR oli sekaisin. Työpaikoilta alkoi kadota työntekijöitä.
Lähtijät olivat usein nuoria ja koulutettuja. Tehtailta puuttui työntekijöitä ja sairaaloissa peruttiin leikkauksia, kun lääkärit olivat kadonneet. Länsi-Saksan tv-kanavat seurasivat ihmisvirtaa ja itäsaksalaiset seurasivat Länsi-Saksan tv-kanavia.
Erich ja aurinko
Itäsaksalaiset rakastivat vitsejä. Ne olivat tapa käsitellä oman maan absurdia tilaa. Eräs kuuluisimmista kertoi DDR:n johtajasta Erich Honeckerista ja auringosta.
Aamulla Honecker avasi ikkunan ja tervehti paistavaa aurinkoa: ”Hyvää huomenta, aurinko!”
Aurinko vastasi: ”Hyvää huomenta, Erich!”
Keskipäivällä Honecker vilkaisi työhuoneensa ikkunasta ja huudahti: ”Hyvää iltapäivää, aurinko!”
Aurinko vastasi: ”Hyvää iltapäivää, Erich!”
Illalla Honecker meni taas ikkunaan. ”Hyvää iltaa aurinko!”
Aurinko vastasi: ”Haista paska. Minä olen nyt lännessä.”
Tarkoin vartioidut junat
Itä-Saksan Honecker soitti ystävälleen, toiselle kovan linjan edustajalle, Tšekkoslovakian kommunistijohtajalle Miloš Jakešille. Jakeš suostui sulkemaan Tšekkoslovakian etelärajan, jotta itäsaksalaisten reitti Unkariin olisi tukossa. Tuhannet DDR:n kansalaiset jäivät jumiin Tšekkoslovakiaan. Seuraukset olivat dramaattiset.
Tuhannet itäsaksalaiset tunkeutuivat Länsi-Saksan Prahan-lähetystöön. Honecker keksi mielestään nokkelan ratkaisun: lähetystössä olevat päästettäisiin länteen Itä-Saksan läpi kulkevilla suljetuilla junilla.
Kun paikalle tullut Länsi-Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher kertoi lähetystön pihalla oleville tuhansille itäsaksalaisille luvasta matkustaa, tunnelma räjähti. Pakolaiset hurrasivat, itkivät ja huusivat.
Genscher sanoi hetken olleen uransa liikuttavin.
DDR juhli syntymäpäiviään
Honeckerin neronleimaus oli hämmentävä. Laudoitetut junat kuljettamassa ihmisiä Saksan läpi toi monille mieleen ihan toisen ajan. Ja tällä kertaa, kun junat kulkivat Itä-Saksan läpi, vihaiset ihmiset pyrkivät niihin kyytiin. Poliisit joutuivat estämään heitä väkivalloin, mikä entisestään suututti itäsaksalaisia.
Itäsaksalaiset olivat löytämässä rohkeutensa. Leipzigissa oli viikkojen ajat ollut pieniä kommunistien vastaisia kokoontumisia maanantaisin. Mielenosoitukset kasvoivat maanantai maanantailta. Junakuljetusten jälkeen paikalle tuli jo kymmeniä tuhansia ihmisiä.
7. lokakuuta piti kuitenkin olla Erich Honeckerin uran kohokohta, DDR:n 40-vuotisjuhla. Gorbatšov saapui paikalle, paraatit olivat komeita ja DDR:n nuorisojärjestö marssi kuin mitään kriisiä ei olisi olemassakaan.
Samana ilta puhkesi Itä-Berliinissä massamielenosoituksia, joita poliisi tukahdutti kovin ottein.
Kaksi päivää myöhemmin oli Leipzigissa jälleen maanantai.
Kapellimestari vastaan Stasi
Jo alkuilllasta paikalla oli ainakin 70 000 ihmistä.
Sillä kertaa DDR:n johto oli päättänyt kukistaa mielenosoittajat. Turvallisuuspoliisi Stasilla oli kovat piipussa, edessä oli täysimittainen verilöyly.
Viime tingassa Leipzigin kuuluisan Gewandhaus-orkesterin kapellimestari Kurt Masur sai kuitenkin neuvotteluissa paikalliset johtajat repimään ampumismääräyksen. Leipzigin “Tiananmenia” ei koskaan tullut.
Seuraavana päivänä Honecker syrjäytettiin. Loppuun asti kommunistina Honecker halusi päätöksen olevan yksimielinen, ja äänesti lopulta itse oman erottamisensa puolesta.
Lipsautus, joka muutti maailmaa
DDR:n uudeksi johtajaksi nostettu Egon Krenz uskoi, että tilanne olisi vielä pelastettavissa.
9. marraskuuta kello 16 puolueen keskuskomitea hyväksyi uuden suunnitelman matkustamisen vapauttamiseksi, maastapoistumisviisumeineen.
Tuntia myöhemmin Berliinin puoluejohtaja Günter Schabowski kävi kysäisemässä, olisiko tiedotettavaa, hän kun oli edellisellä viikolla aloittanut uuden avoimuuden nimissä lehdistötilaisuuksien pidon.
Krenz muisti viime tingassa, että matkustusvapaudesta oli päätetty. Hän antoi Schabowskille luettavaksi tiedotteen matkustusvapauden aloittamisesta.
Schabowski luki tiedotteen tv-kameroiden edessä. Se ei ollut edes lehdistötilaisuuden ensimmäinen aihe.
Matkustusrajoitukset poistettaisiin.
Maailman muuttanut lipsahdus tuli sen jälkeen kuin ohimennen, vahingossa. Kun väsyneeltä Schabowskilta kysyttiin, koska uudet matkustusvapaudet astuisivat voimaan, hän totesi papereita tutkittuaan:
”Sofort.” Eli heti.
Yksi sana, joka muutti koko historiaa. Heti. Ei niin suinkaan ollut tarkoitus. Matkustusvapaus oli tarkoitus toteuttaa järjestelmällisesti seuraavasta päivästä alkaen. Mutta heti Schabowskin lehdistötilaisuuden jälkeen ihmisiä alkoi kerääntyä muurille, rajanylityspaikoille.
Muuri murtuu
Illan edetessä muurille tuli yhä enemmän ihmisiä, ja he kävivät yhä äänekkäämmiksi.
Hermostuneet vartiopäälliköt yrittivät saada lisäohjeita. Päättäjiä ei tuntunut löytyvän puhelimen päähän.
Tarinan mukaan yhden raja-aseman päällikkö soitti vaimolleen, joka kertoi, että Schabowski oli juuri sanonut televisiossa matkustamisen vapautuneen.
Joka tapauksessa vartiopäällikkö käski avata puomit.
Ihmiset pääsivät läpi länteen.
Tunnelma muuttui välittömästi valtavaksi karnevaaliksi. Ihmiset itkivät, huusivat ja hurrasivat. Osa kiipesi muuri päälle.
Länsiberliiniläiset ryntäsivät katsomaan ja toivottamaan tulijat tervetulleeksi.
Moni itäberliiniläinen kävi yöllä länsipuolella vain vilkaisemassa oman kotikaupunkinsa kuuluisia paikkoja, joita eivät olleet koskaan elämässään nähneet. Sitten he palasivat takaisin.
Mihinkäs tässä oli kiire, kun kerran raja oli auki.
Olennaisinta oli se, että lopulta ihmiset – eivät kommunistijohtajat – olivat murtaneet muurin.
Vauhti kiihtyy
Muurin murtumisen jälkeen kommunistien romahdus lähti vyörymään hengästyttävällä tahdilla.
Tšekkoslovakian niin kutsuttu samettivallankumous kaatoi kommunistit melkein sietämättömällä keveydellä ja näytelmäkirjailija Václav Havel nousi omaksi hämmästyksekseen presidentiksi.
Romaniassa Itä-Euroopan pelätyin johtaja, Nicolae Ceaușescu kaatui verisessä kapinassa jouluna 1989.
Tosin myöhemmin on käynyt ilmi, ettei Romaniassa kyseessä ollut ainoastaan spontaani ihmisten vallankumous vaan pikemminkin osin lavastettu vallankaappaus.
Syntyi sanonta, että Puolassa kommunismin kaatuminen kesti kymmenen vuotta, Unkarissa kymmenen kuukautta, Saksassa kymmenen viikkoa, Tsekeissä kymmenen päivää ja lopulta Romaniassa kymmenen tuntia.
Unkarin uudet johtajat olivat tavoitelleet kommunismin kaatumista, mutta he onnistuivat siinä paljon nopeammin kuin olivat kuvitelleet.
Kaatuminen ei tapahtunut kansan vallankumouksena, mutta ilman tavallisten ihmisten kykyä löytää rohkeus väkivallan uhan edessä, mitään tuskin olisi tapahtunut.
Saksa yhdistyi alle vuosi muurin murtumisen jälkeen.
DDR:n valtion viimeinen virallinen tapahtuma oli konsertti, jota johti kapellimestari Kurt Masur. Mies, joka vuotta aiemmin oli onnistunut estämään Leipzigin verilöylyn.
Juttua päivitetty klo 15.30. Korjattu Kurt Masurin johtaman sinfoniaorkesterin nimi.
Lue myös: