"Liitteli lihat lihoihin, luut luihin luikahutti,
jäsenet jäsenihinsä, suonet suonten sortumihin."
- Kalevala
Suomalaisesta kansanperinteestä löytyy lukuisia kauhuun viittaavia tarinoita, eikä kansalliseepoksemme Kalevala ole tästä mikään poikkeus.
Teoksesta löytyy esimerkiksi kohtaus, jossa Tuonen poika pilkkoo Lemminkäisen miekalla palasiksi. Tämän jälkeen Lemminkäisen äiti poimii poikansa ruumiinosat Tuonelan joesta ja liittää lihakimpaleet, luut ja verisuonet yhteen.
Jos kohtauksen toteuttaisi HD-tarkkuudella kauhuelokuvan keinoin, saisi se varmaan monen sisuskalut kääntymään ympäri.
Vaikka aineksia löytyisi, Kalevalaa ei Suomessa ole hyödynnetty sen kummemmin proosakirjallisuudessa kuin kauhugenressäkään.
– Ehkä Kalevala on koettu tällaista versiointia varten liian arvokkaaksi teokseksi, Juri Nummelin pohtii.
"...vielä veri rintasi haavasta punaisena pulppuaa..."
Kauhu on ollut muutamaa lyhyttä jaksoa lukuunottamatta Suomessa paitsiossa: kirjallisuudenlaji on jätetty omaan arvoonsa eikä sitä juuri ole ollut suurten kustantamojen listalla. Lisäksi kotimaisen kauhun vaiheet ovat jääneet pimentoon: genrestä ja sen tekijöistä on kirjoitettu hyvin vähän.
Juri Nummelinin tuore Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirja korjaa tilannetta: se käy läpi kotimaisen kauhun koko historian ja tarjoaa myös kirjallisuuden kokonaiskuvaan uutta näkökulmaa.
– Meillä on maanalainen kirjallisuuden historia, jota ei ole kotimaisessa kirjallisuudentutkimuksessa korostettu millään tavalla. Ja jos joku pitää kotimaista kirjallisuutta pelkkänä maalaisepiikkana, eikä koe sitä kiinnostavana, kannattaa tutustua esimerkiksi Uuno Kailaan kauhurunoihin ja -novelleihin.
Kauhu kihisee ja kuhisee lukuisissa kotimaisen kirjallisuuden merkkiteoksissa. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä löytyy Aapon kertomia sisäkkäiskertomuksia, joihin Kivi on poiminut aihioita tuon ajan goottilaisesta kauhukirjallisuudesta.
– Tämä ei ole yllättävää, koska Kivi tunsi oman aikansa kirjallisuutta. Yllättävää on se, ettei tällaisia vanhempia kotimaisia tekstejä ole pidetty kauhukirjallisuutena, vaan on ajateltu, ettei Suomessa ole kauhua tehty – ettei lajityyppikirjallisuus ole arvokasta sinällään, Juri Nummelin lataa.
Aleksis Kiven tavoin Zacharias eli Sakari Topelius oli hyvin perillä 1800-luvun eurooppalaisista kirjallisuustrendeistä. Hän kirjoittikin useita kauhunovelleja, jotka nojaavat romanttisen goottilaisen kauhun tummasävyisiin tunnelmiin. Elokuvaversioitukin romaani Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) olisi yhtä hyvin voinut olla englantilaisen tai saksalaisen aikalaiskirjallisuuden taidonnäyte.
Myös kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin vaimo Fredrika Runeberg on kunnostautunut kauhukirjailijana. Hänen Manalan neito -novellinsa pääosassa on Kalmatar, kuolleiden alamaailman hallitsijan tytär.
"...se kulkee hiipien ja ottaa lasten sieluja yöllä..."
Suomalainen kirjallisuus oli 1920-luvulla vielä alkutekijöissään, joten on hämmästyttävää, että yksi kotimaisen kauhun kultakausista sijoittuu nimenomaan kyseiselle vuosikymmenelle. Juri Nummelin yllättyi itsekin historiikkia tehdessään aikakauden virkeästä ja monipuolisesta kotimaisesta kauhubuumista, joka jatkui vielä 1930-luvun puolelle.
– Oletan, että kauhubuumin taustalla oli joukko kustannustoimittajia, jotka pitivät kauhukirjallisuudesta, ja jotka tahtoivat nostaa sitä näkyvästi esille. Ehkä haluttiin myös panostaa kansallisnationalistisista syistä nimenomaan kotimaiseen kauhuun, jolloin vältettiin ulkomaisen kirjallisuuden kääntäminen, Nummelin pohtii.
Kauhu inspiroi muun muassa Tulenkantajat -ryhmän nuoria kirjailijoita ja runoilijoita, jotka tunsivat viehtymystä paitsi koneromantiikkaan ja eksotiikkaan, myös ihmissielun tummien virtojen tutkimiseen.
Katri Valalta löytyy useita kauhuteemaisia runoja, ja Uuno Kailaan synkät kuvastot ovat edelleen tyrmäävän kammottavia. Kailas kirjoitti myös kauhunovelleja: esimerkiksi Äiti-novellissa päähenkilö kokee, kuinka kuollut äiti ottaa vallan hänen mielestään ja ruumiistaan.
– Uuno Kailasta kutsuttiin jo omana aikanaan Suomen Edgar Allan Poeksi. Hänellä on paljon runoja, joita hallitsevat synkät, pelottavat ja väkivaltaiset sävyt. Kyse on usein oman sielun syövereiden tutkiskelusta, mutta myös kertovia aiheita, joissa fantasia- ja unisävyt ovat mukana, löytyy.
Kosti Koskisen Ihmeellinen kuherruskuukausi -novellikokoelmaan sisältyy kotimaisen kirjallisuuden ensimmäinen saatananpalvontakohtaus, ja trendien huipulla keikkui myös Mika Waltari. Kristian Korppi -nimellä kirjoitetusta Kuolleen silmät -novelliryppäästä löytyy muinaisia kirouksia ja raakoja murhakohtauksia.
– Kuolleen silmien kahdessa novellissa esiintyy kauhuun liittyvä geometrinen muoto – minäkertojaa esimerkiksi vainoaa kolmionmuotoinen näky. Olisiko tästä saanut luotua jonkinlaisen mystisen kolmion mytologian H.P. Lovecraftin Cthulhun tapaan? Minua on kiehtonut jo kauan se, mitä Waltari tällä kolmiolla tarkoitti, Juri Nummelin pohtii.
"...joka saatanalta sudenhahmoon saatettiin..."
1920-luvulla kauhua arvostettiin myös akateemisissa piireissä: kirjallisuudentutkija Eino Railon goottilaista kauhukirjallisuutta tarkasteleva Haamulinna-väitöskirja ilmestyi vuonna 1925, ja samoihin aikoihin suomennettiin Edgar Allan Poen teoksia. Aikakautensa merkittävimpiin kulttuurivaikuttajiin kuulunut V.A. Koskenniemi kutsui Poea “Amerikan kirjallisuuden suurimmaksi neroksi”.
1920-luvun kotimainen kauhu huipentui Aino Kallaksen 1600-luvun Viroon sijoittuvaan Sudenmorsiameen, joka on kotimaisen kirjallisuudenhistorian ensimmäinen ihmissusiromaani.
Arkaaiseen tyyliin kirjoitettu Sudenmorsian sai jo omana aikanaan kiittäviä arvioita, ja myös teoksen lajityyppi ymmärrettiin kauhuromantiikaksi.
– Aino Kallas on poikkeuksellinen hahmo kotimaisessa kirjallisuudessa ja Sudenmorsian tajunnanräjäyttävä kirja. Siinä on myös feministisiä painotuksia, joita on aiemmin ymmärretty väärin, Juri Nummelin hehkuttaa.
1930-lukua pitkin kotimaisen kauhun kultakausi alkoi hiipua. Syitä oli useita: nuoret kirjailijat “aikuistuivat” ja halusivat kokeilla jotakin muuta, vuonna 1934 säädettiin uskonnollisia ja kansallisia arvoja puolustava laki, ja kustannusalalle iski lama.
1930-luvun lopulla kauhu, mystiikka, kummitukset ja esoteria putosivat lukemistolehtien sivuille ja sitä kautta takaisin marginaaliin.
"...tuntui kuin olisin puristanut elotonta, kylmää kudosta..."
Kotimaisen kauhun aallonpohja saavutettiin 1960-1970-luvuilla, jolloin kulttuuripiireissä jylläsivät välillä jyrkätkin vasemmistolaiset aatteet ja taiteen piti olla yhteiskunnallista ja kantaaottavaa. Tähän pirtaan ei amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin ilmentymänä koettu kauhu oikein sopinut.
– Koko kauhukirjallisuuden laji perustuu siihen, että jotakin kammottavaa tapahtuu ja ihminen lamaantuu kauhusta, eikä pysty toimimaan. Tämän takia kauhu ei itsessään ole kovinkaan yhteiskunnallista kirjallisuutta: siinä on sisäänrakennettuna ominaisuus, joka ei tarjoa ratkaisuja, joita tuon aikakauden kirjallisuudelta odotettiin, Juri Nummelin toteaa.
1980-luvulla kotimainen kauhu sai kauan odotetun piristysruiskeen nimenomaan aikakauden naiskirjailijoilta esimerkiksi Tuula Pelttarin Susien ajan, Eeva Särkän Mustan masurkan ja Sirpa Tabet´n Punaisen metsän muodossa. Jälkimmäinen sijoittuu 1840-luvulle ja sisältää mystistä kauhua.
1980-luvulla harvalukuisten suomalaisten kauhukirjailijoiden joukkoon liittyi myös Kari Nenonen, jonka teoksista löytyy niin natsi-Saksan okkultismia ja maagisia voimia kuin vampyyreitakin. Nenonen työskenteli myös kioskikirjallisuuden parissa ja käänsi kauhua, kuten Stephen Kingin Tukikohdan.
Kotimaisen kauhun kantaviin voimiin kuuluu etenkin Tarmo Talvio eli Boris Hurtta, jonka 1990-luvulla alkanut mittava tuotanto kattaa myös kirjoituksia ja analyyseja kotimaisesta kauhusta.
– Jos ajatellaan tuon ajan kansainvälisiä vaikutteita, 1980-1990 -lukujen taitteessa meillä oli lyhytaikainen kotimaisen splatter-kauhun vaihe. Toisaalta taas Stephen King ei ole hirveästi vaikuttanut suomalaiseen kauhuun: kukaan ei ole yrittänyt kirjoittaa laajaa eeppistä pikkukaupunkikauhua.
"...pimeys kuhisi maailman kaikissa väreissä..."
Vaikka 2000-luvulla kotimainen kauhu on löytänyt jälleen tiensä takaisin suuriin kustantamoihin, sitä voi edelleen kutsua marginaaliseksi kirjallisuudenlajiksi. Yhdeksi kauhun takuunimistä on noussut vaasalainen Marko Hautala, jonka uusin teos, Leväluhta, viljelee biologista kauhua.
– Hautalan teokset edustavat korkeatasoista ja laadukasta kauhua, jossa käytetään korkeakirjallisia tyyli- ja kerrontatapoja: loppuja jätetään auki ja eteneminen on epäkronologista. Hautala on myös käsitellyt hienosti teemoja, joihin kauhu sopii – kuten syrjäytymistä ja perheväkivaltaa, Juri Nummelin toteaa.
Tällä vuosituhannella kotimaisen kauhun trendeihin on kuulunut myös pastissinomaisuus eli tyylijäljittely, jossa on viitattu vaikkapa Lovecraftin klassikoihin. Myös Kalevala on saanut äskettäin uutta ja tuoretta näkökulmaa: Sami Makkosen kaksi sarjakuvaromaania, Kalevala ja Kalevala - Sampo, painottavat eepoksen synkkiä ja väkivaltaisia piirteitä ja niistä kumpuavaa kylmäävää kauhua.
Kauhun alagenreillä taas on mässäillyt muun muassa väkivaltaiseen splatterpunkiin keskittynyt Ja hän huutaa -antologia (2014), johon Juri Nummelin on itsekin kirjoittanut yhden novellin.
Mutta kuinka kotimaisen kauhukirjallisuuden lukeminen – ja tekeminen – on muuttanut Nummelinia ihmisenä?
– Ehkä välillä on ollut univaikeuksia, muttei varsinaisesti ole koskaan pelottanut. Tällä hetkellä tiedän paljon enemmän suomalaisen kirjallisuuden unohdetusta historiasta ja ymmärrän ehkä paremmin muita siihen liittyviä ilmiöitä, Nummelin summaa.
Alaotsikoiden tekstilainaukset: Fredrika Runeberg: Manalan neito (1861), Uuno Kailas: Musta satu (1931), Aino Kallas: Sudenmorsian (1928), Boris Hurtta: Merenpohjan kaiku (2019), Marko Hautala: Kuokkamummo (2014)