1. helmikuuta 1906 Kansallisteatterissa järjestettiin iltamat pakomatkalla Venäjältä olleen kirjailija Maksim Gorkin kunniaksi. Venäläistä runoilijaa ylistivät muun muassa kirjailijat Maila Talvio ja Eino Leino, joita on nykyään vaikea kuvitella vallankumouksen ylistäjiksi. Lopuksi soitettiin Marseljeesi. Muutamaa päivää myöhemmin Gorkia juhlivat puolestaan sosialistit Rautatientorilla vapaapalokunnantalolla. Kirjailija kyläili muun muassa Akseli Gallen-Kallelan ja Eero Järnefeltin luona. Iltamien tuotot menivät lehti-ilmoituksen mukaan “venäläisten hätääkärsivien hyväksi”. Tässä tapauksessa hätää olivat kärsimässä bolševikit. Yksin Kansallisteatterin iltamissa koottiin pääsylippu- ja myyntituloja nykyrahassa noin 17 000 euron edestä.
Suomalaisten tarjoama apu venäläisille vallankumouksellisille ei rajoittunut pelkästään taloudelliseen tukeen. Suomalaiset poliittisen kentän eri laidoilta piilottelivat venäläisiä tovereita, auttoivat heitä matkustamisessa rajojen yli, välittivät postia, tarjosivat tiloja pakenijoille ja pommitehtaille.
Tietokirjailija, yhteiskuntatieteiden tohtori Erkki Vettenniemi kertoo syksyllä ilmestyneessä pamfletinomaisessa kirjassaan Suomi terrorin tukikohtana - kuinka Lenin tovereineen tuhosi Venäjän suomalaisten suosiollisella avustuksella, miten Suomesta ja erityisesti Karjalan kannaksesta tuli 1900-luvun alussa venäläisten terroristien ja pomminrakentajien tukikohta.
Filosofian tohtori Ira Jänis-Isokangas on perehtynyt venäläiseen aktivismiin. Tällä hetkellä hän tutkii suomalaista aktivistia Konrad Zilliacusta, yhtä niistä, jotka olivat valmiit yhteistyöhön venäläisten vallankumouksellisten kanssa. Jänis-Isokankaan mukaan Vettenniemen varsin poleeminen kirja on mielenkiintoinen, erityisesti aikalaislähteisiin ja muistelmiin nojautuva kuvaus terrorismin huippuvuosista. Kirja kysyy, tiesivätkö suomalaiset, mitä he olivat tekemässä.
Terrorismin huippuvuodet 1905–1906
Venäjän vuoden 1905 epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen monet venäläiset vallankumous- ja terroristiryhmät alkoivat siirtää toimintaansa ja pommitehtaitaan Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle. Venäjän poliisilla ei ollut toimivaltaa autonomisen Suomen alueella, joten täällä he pystyivät toimimaan jokseenkin vapaasti. Suomesta löytyi myös halukkaita tukijoita. Täällä vallankumouksellisia auttoivat ennen kaikkea aktivistit, jotka halusivat kaataa itsevaltiaan ja sosialistit, joita venäläisiin yhdisti aate. Tosin sosiaali-demokraattinen puolue, jolle tärkeintä oli olla vaarantamatta autonomiaa ja eduskunnan tulon myötä myöskään mahdollisuuksia vaikuttaa parlamentaarisesti, otti puolueena etäisyyttä väkivaltaisia keinoja käyttäviin vallankumouksellisiin.
Ennen 1900-luvun alkua suomalaisilla ei käytännössä ollut minkäänlaisia yhteyksiä venäläisiin vallankumouksellisiin, eihän Suomella ollut samanlaista lähes 100-vuotista vallankumouksellisten liikkeiden historiaa kuin emämaassa. Nyt löytyi kuitenkin yhteinen vihollinen – “verinen Nikolai”.
– Nikolai II oli molemmissa piireissä niin vihattu hahmo, että siinä pyrittiin kaatamaan yhteistä vihollista. Kyllä kaikki aavistivat, että kyseessä oli väliaikainen liitto, seurauksia ei kummemmin mietitty, sanoo Vettenniemi.
Vettenniemi huomauttaa, ettei Nikolai II:n kausi edes ollut läheskään verisin Venäjän pitkässä historiassa.
Varsinaiset terroriteot tehtiin yleensä Venäjällä, Pietarissa ja Moskovassa. Rahaa terroristiseen toimintaan kyllä hankittiin Suomestakin, myös vähemmän laillisin keinoin. Tunnetuin isku lienee Venäjän valtionpankin ryöstö helmikuussa 1906. Esplanadilla joukko latvialaisia bolševikkeja anasti noin 170 000 ruplaa, eli nykyrahassa pari miljoonaa euroa. Ryöstön ja sen jälkiselvittelyiden yhteydessä kuoli viisi ihmistä ja seitsemän haavoittui. Ryöstöä johtanut Jan Tšokke jäi kiinni, mutta ehti luovuttaa valtaosan ryöstetyistä rahoista rikoksen ideoineelle konserttipianisti Nikolai Bureninille. Tšokke kuoli samana vuonna keuhkokuumeeseen Kakolan vankilassa Turussa. Burenin sen sijaan onnistui pakenemaan saaliin kanssa. Ainakin osan ryöstösaaliista hän luovutti bolševikeille ennen lähtöään USA:han. Ryöstö oli todennäköisesti Suomessa tuohon aikaan majailleen Leninin auktorisoima, vaikka virallisesti hän ei siitä tiennytkään mitään, kertoo Vettenniemi.
Monet vallankumoukselliset ryhmät rahoittivat tuohon aikaan toimintaansa ja elämäänsä mm. pankki- ja junaryöstöillä, niin myös bolševikit.
“Parkkiintuneita rosvoja tarvittiin, jotta vallankumouksen etujoukot saattoivat jatkaa melkoisen lempeää elämää emigraatiossa”, kirjoittaa Vettenniemi.
Jänis-Isokangas sanoo, että suomalaisilla oli merkittävä, mutta ei aivan ainutlaatuinen rooli venäläisten vallankumouksellisten auttamisessa. Useimmat vallankumouksellisista päätyivät toimimaan pidemmän aikaa muualla Euroopassa, muistuttaa Jänis-Isokangas ja jatkaa, että mielenkiintoista oli, että Suomessa tässä avunannossa oli toimijoita politiikan eri laidoilta.
Jänis-Isokangas huomauttaa, että kuva Suomesta terroristien pesänä on erityisesti venäläisessä kirjallisuudessa vaalittu kuva, jota olisi varmasti syytä tarkastella laajemmin kansainvälisessä kontekstissa.
Stolypin – Suomen syöjä vai Venäjän pelastaja?
Stopin pommitehtaille ja aseiden ja räjähteitten salakuljetukselle pani Venäjän liberaali pääministeri Pjotr Stolypin. Suomen historiassa hänet tunnetaan toisen sortokauden aloittajana. Vettenniemi tarkastelee Stolypinin toimia nimenomaan suuren Venäjän valtakunnan pääministerinä, jonka huolenaiheena oli, että reilun 30 kilometrin päässä pääkaupungista Pietarista terroristit saivat toimia varsin vapaasti.
Stolypin oli itse joutunut elokuussa maksimalistien pommi-iskun kohteeksi. Hän selvisi iskusta, mutta kymmeniä ihmisiä kuoli, useita loukkaantui, muun muassa kaksi pääministerin lapsista. Maksimalistien johtaja Mihail Sokolov oli itse livahtanut samana päivänä Helsinkiin.
Stolypin yritti toistuvasti painostaa Suomen viranomaisia puuttumaan täällä majailevien terroristien toimintaan. Suomen viranomaiset vastustivat yrityksiä kaventaa maan autonomista asemaa, eivätkä suostuneet siihen, että venäläiset santarmit tai ohrana alkaisivat toimia Suomen alueella. Suomen poliisi taas oli osoittautunut haluttomaksi jäljittämään etsintäkuulutettuja kumouksellisia. Jotkut poliisit jopa auttoivat näitä. Lopulta Stolypin uhkasi julistaa sotatilan Viipurin lääniin ja sai suomalaiset viranomaiset ryhtymään yhteistyöhön. Terroristijengejä ja pommitehtaita ratsattiin ja terroristeja luovutettiin venäläisille viranomaisille.
Vettenniemi huomauttaa, että uhreja tuli molemmin puolin varmaankin saman verran.
– Vallankumoukselliset, erityisesti maksimalistit, eivät siviiliuhreista juuri piitanneet. Heille kaikki nämä olivat tsaarin kätyreitä. Stolypin ainakin yritti, että vain ne, jotka saatiin kiinni verekseltään, tuomittiin, toki jopa kuolemaan, sanoo Vettenniemi.
Loppujen lopuksi Stolypin onnistui parissa vuodessa rauhoittamaan tilanteen, huomauttaa Vettenniemi.
– Lännessä hän sai tunnustusta. Britanniassa Stolypinia pidettiin suurmiehenä, joka oli ohjaamassa Venäjää liberaalimpaan suuntaan, muistuttaa Vettenniemi.
Stolypin, joka oli koko kautensa terroristien tappolistan kärjessä, kuoli myöhemmin vuonna 1911 terroristin luoteihin Kiovan oopperatalossa tsaari Nikolai II:n silmien edessä.
Olisiko Lenin onnistunut vallankumouksessa ilman suomalaisten apua?
Tunnetuin suomalaisten piilottelemista vallankumouksellisista oli Vladimir Lenin. Itse asiassa vuosina 1906–1907, jolloin hän oleili Suomessa peräti 26 kertaa, hän oli rivikumouksellinen, eikä mitenkään erottunut joukosta. Kuten tunnettua, tuleva vallankumousjohtaja palasi Sveitsistä vuonna 1917 Venäjälle saksalaisten kustantamana sinetöidyssä junanvaunussa.
– Silloinkin, 10 vuotta myöhemmin, hän oli Venäjällä sosialistitovereidensakin kiroama, jota ei sosialistina pidettykään. Siinä on jotain ironiaa, että Suomessa häntä piilottelivat nimenomaan maltilliset sosialistit, nyt jo unohdetut Karl Wiik ja Evert Huttunen. Miestä, jonka sotaisuus tiedettiin, mutta jonka kuultiin olevan Suomen itsenäisyyden asialla. Hänen povattiin aiheuttavan sisällissodan Venäjällä. Pohdittiin, että jos hän jotenkin voisi auttaa Suomen asiaa. Sittemmin, kun huomattiin mitä Venäjällä tapahtui, kauhistuttiin, kertoo Vettenranta.
– Monet, jotka olivat auttaneet Leniniä, eivät halunneet vastaitsenäistyneessä Suomessa muistella noita aikoja ja myöntää, että edes tunsivat Leniniä. Sitten sotien jälkeen tietoa Leninin Suomen matkoista alkoi tullakin Neuvostoliiton kautta.
Historiassa ei pidä jossitella, mutta Vettenniemi leikittelee ajatuksella, millainen olisi ollut Venäjän ja Suomenkin historia, jos suomalaiset eivät olisi auttaneet Leniniä vuonna 1917, tai jos tämä olisi hukkunut mereen vuonna 1907 pyrkiessään Ruotsiin Turun saaristossa hauraalla jäällä. Olisiko Lenin onnistunut pyrkimyksissään ilman suomalaisten apua ja suojelua?
– Se oli monien sattumusten summa. Tietysti, jos hän Suomessa olisi jäänyt kiinni, ei olisi tullut vallankumousta. Olihan hänellä vuosien varrella siellä täällä tukijoita. Todennäköisesti voidaan sanoa, mutta ei kategorisesti.
Ira Jänis-Isokangas ei usko, että Leninin hukkuminen vuonna 1907 olisi tukahduttanut vallankumouksellista toimintaa Venäjällä.
– Toki Leninillä oli ratkaiseva rooli vuoden 1917 tapahtumissa, mutta ei hän suinkaan ollut ainoa vallankumouksellinen Venäjällä, joka lupaili suomalaisille suurempaa autonomiaa tai mahdollista itsenäisyyttä vastineeksi avunannosta ja yhteistyöstä.