Viime vuonna Flow-festivaalin aikana Emmi-Liia Sjöholmin, 34, rintaa puristi. Kaikki muut, siis ihan kaikki, olivat Suvilahdessa juhlimassa kesää ja nuoruutta.
Sjöholm itse oli miehensä ja lapsensa kanssa läheisen ostoskeskuksen katon leikkipaikalla. Sinne kuului, miten Chisu lauloi, sieltä näki, miten muut olivat vapaita muiden vapaiden kanssa.
Sittemmin paitsijäämisen pelko on helpottanut. Korona-aika on auttanut: kukaan muukaan ei tee mitään kovin jännittävää.
Sisäinen sopu siitä, miten olla edelleen oma erillinen ihminen ja samaan aikaan äiti, on muutenkin löytynyt.
Nykyisin Sjöholm haaveilee enimmäkseen muusta kuin villistä juhlinnasta. Olisi ihanaa lojua kaverin sohvalla vailla kiirettä mihinkään. OIisi ihanaa olla kotona yksin. Olisi ihanaa mennä vessaan ilman, että joku renkkaa ovenkahvaa ja huutaa äitiäitiäiti.
Kaikkein ihaninta on kuitenkin se, mitä eletään juuri nyt. Miten mahtava tyyppi oma lapsi on, miten suloinen, miten hauska. Miten se puhuu, ajattelee ja piirtää, haluaa hellyyttä.Miten hienoa saada viettää sen kanssa aikaa näin paljon, kun outo virus seisautti päivähoidon ja siirsi työt kotiin!
– Ymmärrän, että jossain vaiheessa sitä ei enää kiinnosta mun jutut yhtään, eikä se halua koko ajan syliin. Kaverit on sanoneet, että tästä ajasta pitää osata nauttia. Olen ymmärtänyt nyt, mitä se tarkoittaa. Ei tämä kestä ikuisesti.
Äidiksi kasvaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, jos on suurimman osan elämäänsä pelännyt tulevansa taas raskaaksi, ja sitten sitä, ettei lasta tulekaan.
Äidiksi kasvaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, jos on tavallaan äiti jo kolmatta kertaa, vaikka lapsi onkin ensimmäinen.
Ei se ole välttämättä muutenkaan.
Irti turhasta häpeästä
Kun Emmi-Liia Sjöholm palasi vanhempainvapaalta töihin, hän ajatteli kirjoittaa esseekokoelman äitiydestä. Esseekokoelman sijasta syntyi esikoisromaani, runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Paperilla toinen.
Siitä tuli alkuvuoden kirjallinen hitti. Kirjassa Sjöholm kuvaa rehellisesti seksiä, halua miellyttää miestä, ja omaa himoaan.
Nuoret naiset samaistuivat minäkertojaan, ja lukukokemuksia jaettiin somessa vimmaisesti. Netissä levisi sitaatteja, joissa kuvattiin tunkkaista teinipeuhaamista, surkeaa laastariseksiä, sukupuolitautia ja masturbointia: asioita, joita moni on kokenut, mutta joista puhuminen on liian noloa.
Toimittajia kiinnostivat erityisesti tarinassa esiintyvä teini-iän abortti ja reipashenkinen seksuaalisuus.
Sjöholm uskoo, että kirja olisi epäonnistunut, ellei hän olisi pystynyt pääsemään irti häpeästä. Hän ei lähtenyt kirjoittamaan seksikirjaa, eikä kohukirjaa. Hän vain päätti kirjoittaa niin kuin kukaan ei ikinä lukisi tekstiä.
Se vapautti. Samaa hän toivoo myös lukijoille.
– Kirjoittaminen alkoi sujua vasta, kun lakkasin keskittymästä siihen, etten vahingossakaan kirjoita kirjaa itsestäni. Teksti on oman pään sisäistä puhetta, jota tavallisesti ei uskalla päästää ulos. Nyt olen miettinyt, että olisinpa puhunut näistä asioista jo paljon aikaisemmin. Sillä tavalla niistä pääsee yli.
Kyllä, kirjassa on myös seksuaalisuutta: välillä ihanaa, välillä ankeaa ja ajan myötä muuttuvaa.
Paperilla toinen on kuitenkin ennen kaikkea kirja äitiydestä: siitä, miten opitaan rakastamaan ja miten vaikea joskus on rakastaa – itseä, bonuslasta, biologista lasta, omaa äitiä tai puolisoa.
– Vanhemmuus nyt vain on sellaista, että välillä ottaa hulluna päähän, ja välillä rakkaus on järisyttävää. Välillä rakastan yksinoloa enemmän kuin mitään muuta, vaikka yleensä rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta.
"Lapsen hankkimisessa on turha mennä neuvomaan ketään"
Kun raskaustesti runsaat neljä vuotta sitten näytti plussaa, soitti Emmi-Liia Sjöholm neuvolaan. Kyllä, kyseessä on ensimmäinen raskaus, hän sanoi puhelimeen.
Linjan toisessa päässä korjattiin, että meidän tietojenne mukaan olette ollut raskaana ennenkin. Potilaskertomuksissa kummitteli 14-vuotiaana tehty abortti.
Raskaus oli paperilla toinen. Sjöholmista se tuntui ensimmäiseltä.
Tätä lasta oli toivottu ja odotettu; puolitoista vuotta oli pelätty, ettei sitä koskaan tule. Teini-iän keskeytetty raskaus ei ehtinyt koskaan tuntua vauvalta, se oli ennemminkin hävettävä rangaistus siitä, ettei kehdannut vaatia poikaystävää käyttämään kondomia.
– Raskaaksi tuleminen voi toisessa elämäntilanteessa olla kauheinta mitä tapahtuu, ja toisessa se, mitä eniten toivoo.
Epäonnistumisen tunne 14-vuotiaana oli lähes pohjaton, vaikka teiniabortti on sentään yleisesti suhteellisen hyväksytty asia, Sjöholm pohtii. Elämäntilanne voi kuitenkin olla yhtä lailla mahdoton lapsensaannille koska tahansa.
Hänen mielestään naisella on oltava vapaus valita aina. Myös yhteiskunnassa, jossa monella on näkemyksiä lastentekotalkoista ja siitä, miten itsekästä on nuorten naisten vapaaehtoinen lapsettomuus.
– Minulla on tuttuja, jotka häpeävät, kun ovat tehneet aborttipäätöksen parikymppisenä tai kolmekymppisenä. Sellaista tunnetta ei pitäisi joutua tuntemaan. Jokainen tietää oman elämäntilanteensa parhaiten.
Lapsen hankkimisessa on muutenkaan turha mennä ketään neuvomaan. Itse Sjöholm ei tee niin edes pyydettäessä.
– Se voi jollekin olla autuasta, joillekin ei. Tunnen ihmisiä, jotka ovat pitäneet lapsen, jota ei oltu suunniteltu. He ovat kamppailleet pitkään sen kanssa oliko ratkaisu oikea. Vanhemmuus ei ole mikään tehtävä, joka jokaisen pitäisi täyttää.
Sjöholm ei ole katunut aborttiaan, eikä ikinä mieti, millainen ihminen jäi syntymättä. Hän ei ollut lapsena valmis äidiksi.
Ei hän ollut mielestään siihen valmis vielä parikymppisenäkään, kun päätyi uusperhekuvioon.
Bonuslapsi – vähän kuin oma, silti aivan eri
On ehkä vähän rikollista sanoa, ettei aina tykkää omasta lapsestaan. Vielä pahempaa on Sjöholmin mielestä sanoa, ettei oikein tykkää bonuslapsesta.
Kun Sjöholm oli 21-vuotias, tuli parisuhteeseen miehen kylkiäisenä pieni poika. Pojan kanssa oli kiva pelata pleikkaa ja syödä jäätelöä. Poika tuntui pikkuveljeltä.
Poika myös ärsytti. Lapsi tarvitsi paljon, ja kiintyi enemmän ja nopeammin kuin nuori äitipuoli. Mies halusi seksiä, vaikka lapsi nukkui alkuun samassa huoneessa. Poika tuli miehen luokse aina kun sovittu oli. Sjöholm halusi mennä omia menojaan kuten aiemmin.
Sitten poikaan tottui, sitten poikaa alkoi rakastaa. Sitä tuli ikävä kun se oli poissa, pojan sokerimurot maistuivat hyvältä suoraan paketista.
Ja kun miehestä tuli ero, tuli ero myös pojasta.
– Vanhemmuuteen liittyy niin vahvoja rakkauden ja läheisyyden tunteita, ettei niitä osannut niin nuorena ottaa vastaan. Luulen, että jos uusperhekuvio olisi tullut vähän myöhemmin elämässä, se olisi ollut hyvin erilainen. Ei itse olisi ollut niin kesken.
Bonuslapsi kulkee mukana kaikesta huolimatta aina, vaikka yhteys on katkennut. Paperilla toinen -kirjan alussa on luku, jossa listataan, mistä bonuspoika pitää, mistä ei. Kirjan loppupuolella sen luvun peilinä on toinen, jossa listataan biologisen tyttären ärtymyksen ja rakkauden kohteita.
– Tunteissa, joita lapset herättävät, on jotain hyvin samankaltaista. Ne ovat silti myös täysin erilaisia.
Oikea ikä äitiydelle on se, mikä itselle parhaiten sopii
Mitään ainoaa oikeaa ikää tulla vanhemmaksi ei Sjöholmin mielestä kuitenkaan ole. Osa hänen tuttavistaan on saanut lapsen hyvinkin nuorena, ja kaikki on mennyt oikein hyvin.
Sjöholm ajatteli joskus, että lapsen saaminen varhain tarkoittaa automaattisesti sitä, että menettää jotain.
– Nyt mietin, että nuorena vanhemmiksi tulleilla alkaa olla tosi hyvin pärjääviä teinejä ja lukiolaisia. Heillä on edessään parhaat, viisaimmat vuodet ilman pikkulapsiaikaa. Joidenkin ystävien suhteen näyttää siltä, että nuorena hankittu lapsi on mennyt siinä sivussa kohtuullisen helposti. Vanhemmuudesta huolimatta on silti pystytty tekemään esimerkiksi hieno ura.
Mitä vanhempana lapsen saa, sitä valmiimmaksi elämänsä on ehtinyt rakentaa. Tai luulla rakentaneensa.
– Kun saa lapsen yli kolmekymppisenä, lapselle yritetään järjestää tilaa jo täyden keskelle. Lapsi horjuttaa elämää enemmän.
Ehkä juuri siitä syystä yllättävän moni jättää vanhemmaksi tulemisen arvan ratkaistavaksi. Sjöholm tuntee ihmisiä, jotka luottavat varmoihin päiviin, kun eivät halua aktiivisesti päättää haluavatko lapsen vai eivät. Jotkut ikätoverit vain puolitaktisesti unohtavat ehkäisyn.
– Kun ei ole ihan varma mitä haluaa, on ehkä helpompi ajatella, että lapsi tulee jos on tullakseen. Voi olla, että hyväksi havaitun nuoruuden katkaiseminen lapsensaannilla tuntuu vaikealta päätökseltä.
"Mitä, eikö teillä vielä sormiruokailla?"
Hoitovapaa vauvakuplassa oli Emmi-Liia Sjöholmin mielestä taivaallista aikaa. Symbioottista. Äitiys istui hänelle nopeasti ja helposti.
– Solahdin tosi hyvin siihen, että yht’äkkiä tuossa on tuo uusi tyyppi.
Kaikki raskauden aikaiset pelot ja kateus olivat tiessään. Ennen oman lapsen syntymää kaverin vauvasta oli ollut vaikea iloita.
Entä jos oma lapsi onkin koliikkivauva, ja kaverin vauva nukkuu kuin enkeli? Jos jokin meneekin synnytyksessä pieleen, ja kaveri saa täydet pisteet? Jos oma lapsi onkin sairas, ja kaverin ei?
Ihan ensimmäisinä vauvaviikkoina Sjöholm erehtyi imetyssivustoille ja muille nettipalstoille. Niillä kerrottiin, mikä on ainoa oikea tapa pitää lapsi hengissä ja hyvinvoivana. Hän tuli nopeasti sieltä pois.
– En usko, että ihmiset ovat ilkeitä tahallaan, mukana on ihan aitoa auttamisen halua. Jokaisen on pakko luottaa siihen, että oma tapa tehdä asiat on juuri se oikea. Jos joku kyseenalaistaa sen, niin usko horjahtaa. Jokainen haluaa tehdä kaiken oikein.
Vanhemmuuteen liittyvä kummallinen kilpailu ja jatkuva vertailu tuli Sjöholmille vähän yllätyksenä.
– Eikö teillä vielä sormiruokailla? Miten noiden vauvalle ei käynyt mitään pahaa, vaikka antoivat lapselle tutin? Olisiko meidänkin pitänyt? Kaikkia ensimmäisen lapsen saavia jännittää tekeekö asiat oikein. Muutamassa vuodessa ihmiset yleensä rauhoittuvat.
Toisaalta muilta vanhemmilta saa myös paljon ihan aitoa tukea, etenkin, jos on niin onnekas, että hyvä ystävä käy asiat läpi samoja asioita samaan aikaan.
– Nuorempana ärsytti tosi paljon se, että sanottiin, ettet ymmärrä, kun sinulla ei ole omaa lasta. Vaikea myöntää, mutta kyllä se joidenkin asioiden osalta on juuri niin.
Hoitovapaa päättyi, kupla puhkesi, oli aika palata töihin. Siellä kaikki eivät edes tienneet, että Sjöholm on nyt äiti. Se tuntui ihan hyvältä. Se, että se tuntui hyvältä, aiheutti syyllisyyttä.
Samaan aikaan hän oli toisten ihmisten seurassa huolissaan siitä, nähdäänkö hänet nyt vain äitinä.
– Se oli outoa ja vähän repivää aikaa. Nyt, kun lapsi on 3,5-vuotias alkaa viimein löytyä balanssi, jossa voin olla äiti ja kaikkea muuta yhtä aikaa. Sitähän sanotaan, että opettelu omaksi itseksi alkaa sitten, kun vauvakupla puhkeaa.
Kakkavaippakausi on vasta vanhemmuuden alkumatka
Emmi-Liia Sjöholmista on kummallista, että kun puhutaan lapsen hankkimisesta, puhutaan lähinnä yövalvomisista ja kakkavaipoista. Se vaihe on kuitenkin vain murto-osa elämänmittaisesta vanhemmuudesta.
– Koko vanhemmuuden konsepti on muuttunut siitä, millaiseksi sitä luulin ennen lapsen syntymää. Olen vielä itsekin nuori, ja tajuan, että yhteinen matka on pitkä, ja se on vasta alussa.
Sjöholm miettii jo nyt sitä, haluaako tytär aikuisena käydä yhdessä kahvilla, tai lähteä äidin kanssa ulkomaille? Haluaako hän olla ystävä äitinsä kanssa niin kuin Sjöholm itse on oman äitinsä kanssa?
– Se on ehkä surullisin ajatus, että jos hänelle riittääkin pelkkä lapsuusarki ja sitten tiet eroavat. Senkin takia arvostan sitä, miten paljon saan olla nyt lapseni kanssa.
Toistaiseksi kaikki on hyvin, tai paremmin. Äitienpäivääkin on vietetty jo viikon ajan.
Tytär alkoi piirtää äitienpäiväjuttuja heti, kun tulevasta merkkipäivästä mainittiin. Päivittäin hän kysyy, onko tänään se sun äitienpäivä?
