Lapin matkailu alkoi Jäämeren tieltä

Ensimmäinen matka. Suomen Matkailijayhdistyksen pääsihteeri Wolter Stenbäck kumppaneineen suuntasi Petsamoon juhannuksen jälkeen vuonna 1921. Alue oli liitetty Suomeen vuodenvaihteessa, eikä tie ulottunut kuin Ivaloon asti.

Ivalosta jatkettiin veneillä ja hevosen vetämillä ruumisvaunuilla. Perillä sovittiin maaherran kanssa Petsamon matkailun aloittamisesta.

Petsamo, Suomi-neidon toinen käsivarsi, liitettiin Suomeen Tarton rauhassa. Alueen kehittämisen ja myös matkailun kannalta oleellista oli Jäämerelle johtavan tien rakentaminen.

Tietyömaa saavutti merenrannan vuonna 1929 ja pari vuotta myöhemmin Liinahamarin sataman. Valtatie numero neljä sai kansan suussa nimen Jäämerentie.

Matkailijayhdistyksen ensimmäinen kohde oli pieni Kolttakönkään matkailumaja.

Maantieteilijä Väinö Tanner pettyi vieraillessaan majassa kesällä 1922. Luvattu päivällinen jäi saamatta ja epäsiisteyskin oli niin tavaton, että seurue yöpyi mieluummin teltoissa. Oli tarjottava parempaa, muuten ulkomaiset turistit pilkkaisivat olojamme, Tanner kirjoitti.

1920-luvun kuluessa matkailumajoja laajennettiin. Osaan saatiin vesijohto ja keskuslämmitys niin, että niitä voitiin käyttää myös talvisin.

1930-luvulla hirsirakennukset vaihtuivat valkoisiin funkkishotelleihin. Sellaisia nousi Rovaniemelle, Pallakselle, Liinahamariin ja lopulta, vuonna 1939, myös Kolttakönkäälle.

Jäämerentien valmistuttua Petsamoa mainostettiin moottorimatkailun paratiisina. Mika Waltarikin lähettää Suuri illusioni -kirjassaan (1928) nuoren parin moottoripyörällä, ei suinkaan Pariisiin, vaan Petsamoon.

Kriittiset äänet paheksuivat Lapin joutumista turistien käsiin – turistien, jotka kiisivät 50 kilometrin tuntivauhdilla linja-autoissaan näkemättä ja kokematta luonnon raikasta ihanuutta.

Kiitolinja Petsamoon oli suhteellinen käsite. Matka Helsingistä linja-autolla kesti kaksi vuorokautta. Välirauhan aikana Petsamoon avattiin myös lentoyhteys, ensimmäisenä Lapissa. Tämä "Petsamon pikalinja" lennätti turistit Jäämeren rantaan seitsemässä tunnissa.

Petsamoon turisteja houkutti erityisesti kala. Joista nousi lohta ja Jäämerestä vieläkin isompia saaliita: sillejä, turskaa ja jopa 700-kiloisia holkereita.

Petsamo oli myös pakettimatkailun pioneerialue. Turisti saattoi ostaa samalta tiskiltä matkan, majoituksen, muonituksen ja ohjelmapalvelut, joka piti sisällään laivamatkan Jäämerelle.

Matka saattoi suuntautua myös Heinäsaarille, jotka olivat ensimmäisiä kansallispuisto-statuksen saaneita alueita Suomessa.

Oleellinen osa Petsamon-matkaa oli tutustuminen kolttasaamelaisiin. Kuvaukset koltista olivat pääasiassa kielteisiä, usein rasistisia.

Petsamolaissyntyinen kirjailija Erno Paasilinnan muisteli, että koltat olivat monille suomalaisille "vastenmielisiä ryssänkulttuurin tuotteita, rodultaan, tavoiltaan, kieleltään ja uskonnoltaan."

Suomen aika vauhditti kolttien perinteisen elämäntavan kuihtumista.

Hyvään vauhtiin saatu Petsamon ja Lapin matkailu pysähtyi kuin seinään syksyllä 1939. Talvi-, jatko- ja varsinkin Lapin sota tuhosivat parin vuosikymmenen työn. Petsamo jäi taas rajan taakse.

Petsamon luostarin munkki lämmittelee evakkoretkellä talvisodan aikana.

Sota tyhjensi Petsamon, kun koltat, munkit ja suomalaiset uudisasukkaat pakenivat kanta-Suomeen. Evakkoon lähti yli 5000 ihmistä.

Lapin matkailubisnekseltä vei vuosikymmeniä saavuttaa sotaa edeltänyt taso. Samalla se muuttui talvimatkailuksi.

Hiihtoa ja laskettelua oli kokeiltu ennen sotaa Pallaksella, mutta todellinen laskettelubuumi iski vasta 1970-luvulla.

Tietokirjailija Seppo J. Partanen on kirjoittanut paljon Lapista ja Petsamosta. Partanen on vieraillut nyky-Petsamossa, mutta kertoo haluavansa säilyttää Petsamon mielessään sellaisena kuin se oli 1930-luvulla.