Synnyin siellä missä aseita ei koskaan taottu auroiksi, mutta auran kaltaisina niitä pidettiin. Ase oli työkalu, sellainen kuin vasara tai kirves, kelpo kapistus kun lähdettiin riistalihan hakuun.
Mutta valehtelisin jos väittäisin, että se on koko totuus.
Koko kesän mielessäni on häilynyt Anton Vanha-Majamaan vilpittömät kasvot Ylen kolumnisivulla.
”Pidin asetta kädessäni ja se tuntui hyvältä”, hän otsikoi ja se liikautti minussa jotakin.
Kolumnissa siviilipalvelusmies ja eräelämästä ilmeisen etäällä oleva kolumnisti käsitteli asetta tuhovälineenä, mutta kertoi myös ilmakiväärilaukausten tuomista kikseistä. ”Virtaviivaiseen muotoiluun oli pakattu terävää tuhovoimaa. Mahdollisuus tappaa ja moraalinen kantti olla tappamatta”, Vanha-Majamaa sanaili ja piipahti zeit geistin mukaisesti, ehkä suoranaisesta velvollisuudentunnosta, sukupuoliroolien ja toksisen maskuliinisuuden uhkaavissa pyörteiköissä.
Tällä kertaa en jaksa mennä sille osastolle rähjäämään, koska siellä on niin julmetusti ruuhkaa ja joukkokokoontumiset ovat näinä aikoina paitsi vaarallisia myös kiellettyjä. Keskityn mieluummin aseisiin, niiden häikäisevään upeuteen.
Olen pidellyt asetta kädessäni aina.
Vanha-Majamaan teksti hoksautti, että kaikki muut eivät ole. Vaikka ikäiseni täällä ovat kasvaneet hirvensarviin ripustettujen aseiden alla, se on vain minun kuplaani, ei vallitsevaa todellisuutta.
Se tekee minusta ehkä epäilyttävää ainesta, mutta ei se mitään, koska täkäläisen sanonnan mukaan se voittaa, jolla on kuollessaan eniten pyssyjä.
Aloitin aseurani Haenel-ilmakivääristä, josta siirryin isän venäläiseen Toz-pienoiskivääriin, aseeseen, jolla ammuin valtavia määriä ja jolla uskallan haastaa kenet tahansa ampumaan kilpaa. Sitten tulivat haulikot ja metsästys, armeija rynnäkkökiväärin SM-kisoineen, erikoisjoukkojen tarkka-ampujakoulutus.
Pidän aseista. Kuten Vanha-Majamaa totesi, ase tuntuu kädessä hyvältä. Se tekee minusta ehkä epäilyttävää ainesta, mutta ei se mitään, koska täkäläisen sanonnan mukaan se voittaa, jolla on kuollessaan eniten pyssyjä.
Eräänä iltana löysin itseni selailemasta netistä 20-kaliiberisia metsästyshaulikoita. Olen sairastanut pyssykuumetta ja aseiden tuijottelu lievittää sitä vähän.
Kiiltävää pähkinäpuutukkia ja upeita kaiverruksia ihaillessani tajusin, ettei ase ole pelkkä työkalu, eikä liioin pelkkää tappamista varten.
Pysähdyin pitkäksi aikaa turkkilaisen Yildizin päällekkäispiippuisten kaunokaisten eteen. Etenkin SPZ ME Special 20 -malli hiveli silmää.
Kiiltävää pähkinäpuutukkia ja upeita kaiverruksia ihaillessani tajusin, ettei ase ole pelkkä työkalu, eikä liioin pelkkää tappamista varten, kuten Vanha-Majamaa arvioi.
Se on taidemuoto, käsityöläisyyden multihuipentuma jossa esteettisyys, käytännöllisyys ja tekninen ylivoima lyövät kättä tavalla, jonka voivat ymmärtää kenties kunnolla vain kitara- ja autoharrastajat, mutta eivät kuitenkaan Toyota- ja Bemari-ihmiset, joilla autot ilmentävät pikemminkin pakko-oireisuutta.
Haulikko ampuu perällään, sanotaan. Mutta tarvitaan niin paljon muutakin. Aseen tasapaino on tärkeä, piipun mitta vaikuttaa swingiin, siis aseen liikkeeseen, mutta myös sen tuhokykyyn.
Tosiharrastajat rakennuttavat aseensa millilleen omille mitoilleen.
Kun osaava ampuja sitten nostaa aseen poskelleen, esineen viimeistelty estetiikka muuttuu liikkeen kauneudeksi.
Kun perä on sahattu, hiottu, öljytty ja säädetty, kun piipun mitta ja supistukset pitkän harkinnan jälkeen valittu, etsitään vielä käypä patruuna. Usein ne ladataan itse, kun ei kaupasta kuitenkaan löydy optimaalista ruudin ja haulilatauksen yhdistelmää.
Kun osaava ampuja sitten nostaa aseen poskelleen, esineen viimeistelty estetiikka muuttuu liikkeen kauneudeksi. Ase nousee olkapäälle juuri oikeaan kohtaan solisluun ja olkaluun väliin, poskipakka painautuu poskeen kurkottelematta ja ampuja ampuu täydellisen laukauksen ennen kuin kunnolla tiedostaa tehneensä sen.
Hän ei tähdännyt lainkaan, hän vain katsoi ohi kiitävää objektia.
Hän ampuu uudestaan ja tajuaa, että ase on muuttunut hänen ruumiinjäsenekseen, ampuja ja ase ovat yhtä. Uskon, että noina väläyksenomaisina hetkinä kymmenen tuhatta euroa italialaisesta aseestaan pulittaneen ampujan keltaisten ampujalasien takana voi vilahtaa ajatus: kyllä kannatti maksaa.
Laukausten jälkeen, kun lyijyhaulit ovat purkautuneet ulos piipusta räjähtävän rytmikkäästi ja yhä uudelleen ja uudelleen, ampuja on hieman pöllämystynyt ja tuntee outoa kiintymystä aseeseensa, jonka piipun suusta leijailee vieno, sinertävä savu.
Illalla hän saattaa pyjamassaan vielä ottaa puhdistetun öljyllä sivellyn aseen käteensä, hivellä sen sileää takatukkia, joka tuo mieleen etäisesti naisen ihon. Sitten hän laskee sen asekaapin kylmään mutta turvalliseen syliin, tuo onnellinen kädellinen.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä toimittaja ja tietokirjailija.
Aiheesta voi keskustella 11.8. klo 23.00 asti.
Lue myös: Anton Vanha-Majamaa: Pidin asetta kädessä ja se tuntui hyvältä