Kolmikannan kuolemaa on ennustettu aiemminkin, mutta nyt potilas on huonommassa kunnossa kuin aikoihin.
Näin julisti Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Teemu Luukka analyysissaan viime viikolla.
Luukan logiikan mukaan potilaan kunto huononi dramaattisesti, kun työmarkkinakeskusjärjestöt eivät päässeetkään yhteisymmärrykseen niin kutsutuissa eläkeputkineuvotteluissa.
Työnantajien ja palkansaajien yhteistyö onkin näyttänyt viime kuukausina rakoilevan urakalla. Palkansaajat järkyttivät kesällä, kun Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) hylkäsi kassalinjan ansiosidonnaisessa työttömyysturvassa ja alkoi kannattaa etuutta kaikille. Lokakuun ensimmäisenä päivänä iso vientiala, paperi- ja kartonkiteollisuutta edustava Metsäteollisuus ry, päätti lopettaa kokonaan valtakunnallisten työehtosopimusten tekemisen.
Näistä ratkaisuista käy kulisseissa yhä kuhina. Onko vuosikymmeniä kestäneet yhteiset leikit lopullisesti leikitty?
Ennen toista maailmansotaa sana ”työehtosopimus” oli työnantajille kirosana.
Vielä tammikuussa työnantajien ja palkansaajien liitto vietti platinamerkkipäivää.
Vuoden 1940 ensimmäisinä päivinä EK:n edeltäjä, Suomen työnantajain keskusliitto (STK) ja SAK:n edeltäjä, Suomen ammattiyhdistysten keskusliitto (lyhenteeltään myös SAK) julkistivat niin kutsutun tammikuun kihlauksen. Siinä osapuolet tunnustivat toisensa neuvottelukumppaneiksi.
Varsinaisia häälahjoja ei vielä annettu, mutta yhteistyön puolesta liputtaneet saattoivat olla tyytyväisiä. Suhteet olivat muuttuneet parissakymmenessä vuodessa merkittävästi.
Ennen toista maailmansotaa sana ”työehtosopimus” oli työnantajille kirosana. Työehtosopimuslaki säädettiin vuonna 1924, mutta se merkitsi kovin vähän. Työnantajat eivät juuri millään alalla olleet valmiita työehtosopimuksia solmimaan, vaikka palkansaajapuolella toisin olisi toivottukin.
Erityisen voimakkaasti tessejä vastustettiin metsäteollisuudessa. Vientivetoinen puunjalostusteollisuus katsoi, että työehtosopimus on kankea ja joustamaton. Ilman sitä palkkoja on helpompi säätää suhdanteiden mukaan niin, ettei kilpailukyky heikkene.
Siis: sovitaan paikallisesti, ei valtakunnallisesti.
Kuulostaa tutulta. Miksi linja sitten alkoi muuttua 1940-luvulta alkaen?
Työnantajat tavoittelivat paitsi työrauhaa – eli vähemmän lakkoja – myös ennen kaikkea yhteiskuntarauhaa.
Poliittisten suhdanteiden vuoksi. Näin sanoo Turun yliopiston poliittisen historian yliopisto-opettaja Maiju Wuokko.
Hän on tutkinut erityisesti työnantajien suhtautumista suomalaisiin työmarkkinoihin.
– Ennen sotia poliittinen vasemmisto oli heikoilla, mutta toisen maailmansodan jälkeen SDP ja ay-liike voimistuivat. Myös kommunistit vahvistuivat, ja he pääsivät maan alta takaisin politiikkaan, Wuokko sanoo.
Sodan jälkeen myös työnantajien ja palkansaajien yhteistyö alkoi asteittain syventyä. Työnantajat tavoittelivat paitsi työrauhaa – eli vähemmän lakkoja – myös ennen kaikkea yhteiskuntarauhaa.
– Työnantajat ajattelivat, että olisi turvallisempaa sopia keskusjärjestöjen kesken kuin päästää eduskunta ja hallitus päättämään asioista. Niiden tekemisistä kun ei voisi oikein koskaan tietää, Wuokko kuvailee.
– Nykynäkökulmasta katsoen liikkeellä oli jopa sellaista liioittelua, että pahimmillaan kehitys voisi johtaa vallankumoukseen. Siinä tilanteessa keskitetty työmarkkinapolitiikka ja sosiaaliset uudistukset tupojen myötä olivat keino yhteiskuntarauhan turvaamiseksi.
Siis: työnantajat torjuivat yhdessä SAK:n demareiden kanssa kommunismin uhkaa.
Näistä lähtökohdista valettiin suomalaisen työmarkkinajärjestelmän pilarit. Keskitetysti sovittiin paitsi palkoista ja työehdoista, myös monista muista asioista. Valtio sekä työnantajien ja palkansaajien keskusjärjestöt alkoivat tehdä yhdessä kompromisseihin perustuvia päätöksiä. Syntyi kolmikanta.
Työelämän ja sosiaalipolitiikan uudistuksissa alkoi näkyä työmarkkinakeskusjärjestöjen kädenjälki. Työeläkejärjestelmä ja ansiosidonnaisen pohjalla oleva työttömyyskassajärjestelmä syntyivät SAK:n ja STK:n yhteistyönä. Ja tupoissa eli tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa kytkettiin yhteen työehdot, verotus ja sosiaalipolitiikka. Se oli jonkinlainen kolmikannan huipentuma.
Kun kolmikannassa päätettiin, eduskunta, pienyrittäjät ja osa puolueista – usein keskusta ja kommunistit – jäivät ulkopuolelle nurisemaan.
Toukokuussa 2008 EK linjasi, että tupot on nyt tehty. Silti EK palasi tekemään keskitettyjä ratkaisuja yhä uudelleen.
Yhteiskuntarauha Suomessa säilyi, mutta työnantajien tavoite työrauhasta ja toiveet maltillisista palkankorotuksista eivät useinkaan toteutuneet. Kritiikki järjestelmää ja erityisesti keskitettyjä palkkaratkaisuja kohtaan alkoi voimistua 1980-luvulla.
Kriitikoita olivat tuolloinkin erityisesti suhdanneherkät alat, siis Metsäteollisuus ja Teknologiateollisuus. Jupinasta huolimatta pitkään aikaan mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
– Metsäteollisuuden työmarkkinajohtaja Mauri Morén sanoi 1980-luvulla, että uusi johtajasukupolvi oli aina ollut innokas haastamaan työmarkkinakäytäntöjä. Mutta kun ratkaiseva hetki oli koittanut, oli Morénin mielestä päättäjillä mennyt aina lopulta ”löröt housuun”, Maiju Wuokko kertoo.
– Työnantajapuolen sisäisissä keskusteluissa oli (2000-luvulle tultaessa) jo kymmenien vuosien ajan esitetty kritiikkiä keskitettyä järjestelmää kohtaan. Pitäisi siirtyä vähintään ala-, mieluusti työpaikkakohtaisiin sopimuksiin. Niin ei kuitenkaan käynyt.
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla alkoi ryminä – ainakin näennäisesti. Toukokuussa 2008 EK linjasi, että tupot on nyt tehty. Puheenjohtaja Antti Herlin kaavaili, että palkoista sovittaisiin tulevaisuudessa liitoissa ja lopulta paikallisesti, kun työehtosopimukset raukeaisivat.
Vaan EK palasi tekemään keskitettyjä ratkaisuja yhä uudelleen. Syntyi vuoden 2011 raamiratkaisu ja Juha Sipilän (kesk.) hallituskaudella myös kilpailukykysopimus.
Vuonna 2015 EK muutti lopulta sääntöjään niin, ettei se voisi enää tehdä sopimuksia. Kaksi vuotta myöhemmin järjestö myös irtisanoi tukun keskusjärjestöjen välisiä sopimuksia.
Häkämiehelle yhteinen valmistelu ei tarkoita sitä, että järjestöillä olisi viimeinen sana. Joskus se tarkoitti sitäkin.
Työmarkkinoilla kriisiydytään – ja sitten kuitenkin sovitaan. Ehkä niin käy tälläkin kertaa?
– Eiköhän se kihlaus ole nyt purettu, sanoo Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön (SAK) puheenjohtaja Jarkko Eloranta.
Eli tällä kertaa on toisin?
– Kyllähän sellainen tietty trendi on olemassa. Ja mikä sen kääntäisi? Sitä ei ole näköpiirissä.
EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies ei olisi yhtä varma. Hänen mielestään keskustelussa menevät sekaisin kaksi asiaa: kolmikanta ja tupo.
On totta, että työnantajilla ei ole enää halua neuvotella palkoista keskitetysti. Mutta työ- ja eläkelainsäädäntöä on EK:nkin mielestä edelleen hyvä valmistella yhdessä.
– Palkansaajapuoli kokee, että oli merkittävä kolmikannan heikennys, kun keskitetyistä palkkaneuvotteluista luovuttiin. Uskon, että se vaikuttaa heidän näkemyksiinsä, kun kysytään, miten kolmikanta voi, Häkämies sanoo.
Siis: puhe kriisistä kumpuaa pettymyksestä tupo-maailman sivuuttamiseen. Samaan aikaan Häkämies muistuttaa, että esimerkiksi hallitusneuvotteluihin työmarkkinajärjestöt valmistelivat yhteisen, aiemman esityksensä eläkeputken lyhentämisestä – ja sen hallitus myös vei eteenpäin.
Häkämiehelle yhteinen valmistelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että järjestöillä olisi viimeinen sana. Joskus se tarkoitti sitäkin.
– Entisaikojen tupoissa oli väylämaksuja, infrahankkeita, koulutuspoliittisia ratkaisuja… Se oli sitä aikaa, kun hallitukselta ja eduskunnalta otettiin valtaa pois. Järjestöjen esityksiä ei saanut eduskunnassa sormeilla. Vallankäyttö kasvoi aivan suhteettomaksi suhteessa parlamentarismiin, EK:n toimitusjohtaja sanoo.
– Nyt olemme edustaneet sitä näkemystä, että kolmikannan valtaa pitää rajata. Meistä on ihan oikein, että parlamentarismi toimii. Sen puitteissa järjestöillä on oma roolinsa, mutta vain roolinsa.
Elorannan on vaikea nähdä sellaista hallituspohjaa, joka kävisi elinkeinoelämän kimppuun.
Historioitsija Wuokon puheet piirtävät kuvan sotienjälkeisestä tunnelmasta, jossa työnantajaleiri pelkäsi eduskuntaa ja erityisesti sen vahvaa vasemmistoa. Häkämies ei kuitenkaan tunnu eduskuntaa pelkäävän.
SAK:n Jarkko Eloranta uskoo tietävänsä miksi.
– Ehkä EK:ssa on tehty analyysi, että sellaista hallitusta ei tähän maahan tule, joka heidän intressejään jotenkin merkittävällä tavalla voisi heikentää, hän sanoo.
Eloranta antaa esimerkin: Kokoomus on moittinut Sanna Marinin (sd.) hallitusta ”vasemmistolaisimmaksi koko Euroopassa”. SAK-pomo ei kuitenkaan pysty keksimään yhtään tapaa, jolla hallitus olisi elinkeinoelämää varsinaisesti kurjistanut.
– Hallituksen politiikka on ollut elinkeinoelämän näkökulmasta hyvää tai vähintäänkin neutraalia. Mitään miinusmerkkistä sieltä ei ole tullut. Siksi he voivat luottaa siihen, että annetaan politiikkojen päättää. Ay-liikkeen kanssa ei tarvitse neuvotella, hän summaa.
Eloranta uskoo, että analyysi on myös oikea. Hänenkään on vaikea nähdä sellaista hallituspohjaa, joka kävisi elinkeinoelämän kimppuun.
SAK:ssa arvioidaan, että juuri tämän vuoksi EK on päättänyt vetäytyä yhteisistä rakenteista.
– Heikentämällä itseään ja näitä rakenteita EK on pystynyt heikentämään myös ay-liikettä, Eloranta sanoo.
Samalla Eloranta haluaa kuitenkin varoittaa elinkeinoelämää. Se nimittäin hajaantuu, hän arvioi. Eri yrityksillä on erilaisia intressejä. Ja jos intressejä ei enää jatkossa soviteta yhteen, voi seurata epävakautta.
– Elinkeinoelämä on toivonut yli vaalikausien menevää vakautta, ja sitähän kolmikanta on pystynyt tarjoamaan. Vaikka suuria menetyksiä ei heti tulisi, niin politiikka ja markkinat voivat aina heilahdella.
Juuri vakaus on usein ollut se taikasana, jolla keskitettyjä työmarkkinaratkaisuja on perusteltu. Yhteiskuntarauha on ollut vakautta, mutta sitä on ollut myös palkanmuodostuksen ennakoitavuus.
Ekonomistikielellä on puhuttu makrovakaudesta ja mikrotehokkuudesta, summasi Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n entinen pääekonomisti Ralf Sund Yle Radio 1:n Ykkösaamussa.
– Makrovakaudella tarkoitetaan sitä, että palkat ja työehdot sovitetaan niin, että kansantalouden etu, ajatellaanpa sitten työllisyyttä tai inflaatiota, on suojeltu, Sund sanoi.
– Mikrotehokkuus taas tarkoittaa, että joustetaan ja sovitetaan, sumplitaan siellä paikallisesti.
Sundin mielestä tasapainoa näiden kahden välille on aina haettu. Mutta siinä missä tupojen aikakaudella makrovakaudesta huolehtiminen meni hänen mukaansa ”överiksi”, ollaan nyt menossa toiseen ääripäähän.
Metsäteollisuus ry:n ratkaisu jättää tes-pöydät on liiallista mikrotehokkuuden perään haikailua, arvelee entinen palkansaajakeskusjärjestön ekonomisti.
Maiju Wuokko muistuttaa, että Metsäteollisuus on ollut aina epäilevimpien joukossa, mitä tulee keskitettyihin ratkaisuihin.
Metsäteollisuuden ratkaisusta kerrotaan kahta tarinaa.
Yhtäältä se yllätti, paitsi toisen neuvotteluosapuolen, Paperiliiton, niin myös muut työnantajat. Ne jäivät seuraamaan vierestä, mitä nyt tapahtuisi.
Toisaalta se ei yllättänyt lainkaan. Moni työmarkkinatuntija liitti ratkaisun Mesäteollisuuden vuonna 2005 toteuttamaan harvinaiseen työsulkuun, ”työnantajien lakkoon”. Neuvottelusuhteet eivät alalla koskaan toipuneet. Metsäteollisuus oli eronnut myös EK:sta jo vuonna 2017.
Maiju Wuokko muistuttaa, että Metsäteollisuus on ollut aina epäilevimpien joukossa, mitä tulee keskitettyihin ratkaisuihin. Myös muut vientialat ovat suhtautuneet suomalaiseen työmarkkinamalliin penseästi, mutta esimerkiksi Teknologiateollisuudessa palkankorotuksista voidaan sopia paikallisesti toisin. Alalla odotetaankin nyt, mitä vuodenvaihteessa tapahtuu.
Metsäteollisuudessa tehdään sen sijaan todennäköisesti jatkossa yhtiö- tai työpaikkakohtaisia työehtosopimuksia. Alan järjestäytymisaste on korkea ja iso osa työntekijöistä kuuluu Paperiliittoon. Voi olla, että jatkossa Paperiliitto neuvottelee edelleen sopimukset, mutta tällä kertaa yritysten kanssa.
UPM ja Metsä Group ovat jo kertoneet perustaneensa työmarkkinaosastot. Niihin on palkattu Metsäteollisuus ry:n entiset työmarkkinatekijät.
– Meillähän toimitaan palkka-asioissa edelleen niin kuin me tekisimme keskitettyjä sopimuksia. Vaikka emme tee, sanoo Mikael Pentikäinen.
Harva uskaltaa vielä arvata, mikä käytännössä muuttuu. Ehkä jatkossa toisessa paperitehtaassa saa paremmat palkankorotukset kuin toisessa?
Niin keskitetyt ratkaisut kuin viime vuosien liittokierroksetkin ovat tuottaneet lähes samansuuruisia korotuksia kaikille. Tupoissa ja keskitetyissä ratkaisuissa korotustaso sovittiin yhdessä. Liittokierroksilla taas vientialat edistivät niin kutsuttua Suomen mallia, joka tunnetaan myös alkuperäiseltä nimeltään Ruotsin mallina. Siinä kaikkien alojen palkankorotukset kytkettiin keskeisten vientialojen palkankorotuksiin vahvalla koordinaatiolla. Teknologiateollisuus ”avasi pään” ja muut seurasivat perässä.
Tulevaisuudessa voikin olla, etteivät kaikki enää saa samansuuruisia korotuksia.
Hyvä niin, ajattelee Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen.
– Meillähän toimitaan palkka-asioissa edelleen niin kuin me tekisimme keskitettyjä sopimuksia. Vaikka emme tee, hän sanoo.
Pentikäinen selittää näkemystään kielikuvalla:
– Toinen osapuoli huolehtii katosta ja toinen lattiasta. Ne sattuvat olemaan samalla kohdalla.
Vahvasti koordinoitu liittokierros onkin keskitettyä sopimista toisissa vaatteissa, sanoo yrittäjäjärjestön pomo. Hän ei hyväksy Ralf Sundin näkemystä, jonka mukaan nyt mentäisiin ääripäästä toiseen.
– Juuri katsoin maailman talousfoorumin vertailua, jonka mukaan meillä on maailman kolmanneksi jäykin palkanmuodostus. Tes-järjestelmä ei ole kyennyt tuomaan dynamiikkaa suomalaiseen palkanmuodostukseen, Pentikäinen sanoo.
Dynamiikkaa, siis vaihtelua.
Kuulostaa aika monimutkaiselta: kun sopimukset tehdään paikallisesti, ei voida sopia paikallisesti.
Metsäteollisuuden ratkaisua juhlittiin juuri paikallisen sopimisen voittona, mutta täysin sitä se ei kuitenkaan ole.
Työelämään liittyvä lainsäädäntö, kuten työsopimuslaki, kieltää järjestäytymättömiä yrityksiä sopimasta tietyistä työsopimuksiin, vuosilomiin ja esimerkiksi työaikaan liittyvistä asioista. Näitä kutsutaan paikallisen sopimisen kielloiksi, ja niitä on yhteensä noin 50. Yleensä juuri näitä kieltoja halutaan purkaa, kun puhutaan paikallisen sopimisen edistämisestä.
Näistä voidaan sopia toisin valtakunnallisten työnantaja- ja palkansaajajärjestöjen tekemällä työehtosopimuksella, mutta ei esimerkiksi paikallisella työehtosopimuksella. Näin ollen moni asia, jota paikallista sopimista edistävät haluavat tavoitella, menee Metsäteollisuudessa lukkojen taakse.
Kuulostaa aika monimutkaiselta: kun sopimukset tehdään paikallisesti, ei voida sopia paikallisesti.
– Siksi tämän ratkaisun pitäisikin pikaisesti johtaa laajaan tarkasteluun siitä, millä tavalla näitä työelämän lakeja pitäisi muuttaa, Mikael Pentikäinen sanoo.
Yrittäjät ovat jo pitkään ajaneet paikallisen sopimisen kieltojen purkamista. Järjestölle onkin ollut tärkeää, että työnantajaleiri on viime aikoina päätynyt yhteiseen näkemykseen siitä, miten paikallista sopimista voisi edistää.
Aiemmin EK oli samoilla linjoilla palkansaajien kanssa siinä, että paikallisen sopimisen olisi tapahduttava luottamusmiesten avulla. Tämä ei kelvannut yrittäjille, sillä luottamusmies puuttuu monesta yrityksestä – varsinkin pienistä sellaisista.
– Järjestäytymättömissä yrityksissä heitä ei ole käytännössä ollenkaan, Pentikäinen sanoo.
Työehtosopimusjärjestelmä onkin perinteisesti ollut juuri isojen, järjestäytyneiden työnantajien järjestelmä. Viimeaikaisissa muutoksissa Pentikäinen näkee valonpilkahduksia omalle kentälleen.
Järjestelmän hautajaisia ei kannata kuitenkaan viettää ihan vielä.
Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tuoreen Arvo- ja asennetutkimuksen mukaan 49 prosenttia suomalaisista, siis hieman alle puolet, on täysin tai jokseenkin samaa mieltä siitä, että kaikki hyötyisivät, jos palkoista ja muista työehdoista voitaisiin sopia nykyistä joustavammin työpaikoilla. Samansuuntaisia tuloksia antoi EVAn vuosi sitten tekemä tutkimus.
Yli puolet vastaajista taas yhtyy väittämään, että jos paikallinen sopiminen työpaikoilla yleistyy, sen pitäisi tapahtua aina ammattiyhdistysliikkeen valvonnassa.
– Emme me halua veto-oikeutta meille, emmekä muillekaan, sanoo Pentikäinen.
Kolmikannan kriitikoksi usein asemoidut yrittäjät eivät vastusta järjestöjen osallistamista lainsäädäntöön.
Sen sijaan Pentikäinen huomauttaa, että esimerkiksi eläkeputki oli kaksikantaista valmistelua. Hallitushan antoi tehtävän juuri järjestöille, ei muille.
– Lähes kaikissa muissa asioissa on tehty tällaista ihan normaalia kolmikantaista valmistelua. Työryhmissä on eri osapuolet mukana. Ja mekin olemme, hän sanoo.
– Mutta emme kannata sellaista valmistelua, jossa jollakin osapuolella on veto-oikeus. Jos ei päästä yksimielisyyteen, niin hallitus tekee poliittisen harkinnan ja valitsee sen ratkaisun, joka vastaa heidän ohjelmaansa.
Kuulostaa samalta kuin Häkämiehen linja.
– Emme me halua veto-oikeutta meille, emmekä muillekaan.
Työryhmissä puuhaaminen siis, se jää järjestöille. Mitä muuta. Eläkkeet?
SAK:n Elorannan ja EK:n Häkämiehen mielestä kyllä. Yrittäjien Pentikäisen mielestä valitettavasti.
– Olin kerran työeläkeyhtiön koulutuksessa ja kysyin, millä perusteella työeläkejärjestelmä, joka on osa julkista taloutta, on parlamentaarisen ohjauksen ulkopuolella. Sitä perusteltiin sillä, että eduskunnalle ei voi antaa näin suuria massoja rahaa, hän sanoo ja pitää tauon.
– Voiko heille sitten antaa muun budjetin?
Onko siis niin, että kolmikannalle onkin erityisesti käyttöä kriisiaikoina?
Vielä maaliskuussa työnantajat ja palkansaajat synnyttivät koronakriisin paineessa yhdessä paketin, jonka vaikutukset ostovoimaan olivat ”helposti” suuremmat kuin työehtoneuvotteluissa sovitut palkkaratkaisut. Näin arvioi muun muassa Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön (SAK) pääekonomisti Ilkka Kaukoranta.
Yhteisessä paketissa päätettiin myös muun muassa helpottaa yt-neuvotteluita. Sen EK:n Jyri Häkämieskin muistaa.
– Tähän vuoteen liittyy myös (kolmikannan) onnistumisia, joista merkittävin oli tämä maaliskuussa tehty yt-lain nopeutus, hän pohtii.
Onko siis niin, että kolmikannalle onkin erityisesti käyttöä kriisiaikoina?
Silloin kun asiat menee hyvin, on varaa ottaa vapauksia, pohtii SAK:n Jarkko Eloranta.
– En tiedä tästä koronasta. Toivotaan, ettei ylösnouseminen olisi kivinen tie. Mutta jos on, niin nouseeko taas uuteen arvoon koordinoitu yhdessä tekeminen? hän kysyy, ja kiirehtii lisäämään heti perään:
– En siis käytä sanoja ”keskitetty sopiminen”.
Jutussa on käytetty lähteinä myös Maiju Wuokon, Niklas Jensen-Eriksenin, Henrik Talan, Elina Kuorelahden ja Aaro Saharin kirjaa Loputtomat kihlajaiset – Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020 (Siltala, 2020) sekä Tapio Bergholmin artikkelia Suomen mallin synty (Yhteiskuntapolitiikka-YP 72, 2007).
Jutun alaotsikkoa on päivitetty 12.12. klo 13.24.
Voit keskustella aiheesta huomiseen sunnuntaihin 13. joulukuuta klo 23 saakka.
Lue myös:
Tupo, TES ja työtaistelu - ymmärrätkö työmarkkinoiden sanastoa? (Yle Oppiminen, 2017)