Ainakaan toisesta maailmansodasta en kirjoita.
Näin oli Petra Rautiainen päättänyt suunnitellessaan esikoisromaaniaan. Tuhkaan piirretty maa ilmestyi elokuussa. Se kertoo toisesta maailmansodasta.
Romaani kertoo myös Suomen kannalta kiusallisesta historiasta; rotuhygieniaopeista, jotka eivät olleet saksalaista tuontitavaraa ja joiden toistelu ei päättynyt natsien lähtiessä. Se kertoo Lapin vankileireistä ja niiden epäinhimillisistä oloista.
Tuhkaan piirretty maa kertoo saamelaisten pakkosuomalaistamisesta ja suuren suomalaisen heimokertomuksen varjolla tehdyistä rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Se kertoo suomalaisesta natsismista ja hyvää tarkoittavista hölmöistä, jotka näennäisessä suvaitsevaisuudessaan päätyvät ylläpitämään alkuperäiskansasta toisteltuja stereotypioita.
Rautiainen halusi kirjoittaa jälleenrakentamisen ajasta, mutta ymmärsi lopulta, että sodanjälkeisestä mielenmaisemasta on vaikea kertoa kertomatta myös sodan ajan tapahtumista. Ne kulkevat romaanissa rinnakkain. Rautiainen sijoitti tarinansa sodanaikaisen osuuden lappilaiselle vankileirille. Niistä ei hänen mielestään edelleenkään juuri puhuta, vaikka sodasta muuten on kirjoitettu kilometrikaupalla.
– Ei minulla edes olisi ollut vaikkapa sotakenttäkuvauksiin mitään uutta annettavaa. En halunnut kirjoittaa nimenomaan vankileirien kauheuksista, vaan siitä, että sama paska jatkui sodan jälkeen. Sitä vain nimitettiin eri tavalla.
Kiusallisinta Tuhkaan piirretyssä maassa on se, että vaikka se on fiktiota, se perustuu tiukasti faktoihin. Henkilöhahmot ovat kuvitteellisia, mutta myös ne pohjautuvat todellisiin ihmisiin.
Rautiainen on historiantutkija, jota on aina ihmetyttänyt narratiivi, jossa yhtenäinen Suomen heimo voitti ison pahan Neuvostoliiton ja jossa natsisympatiat olivat vain viisasta sodanajan taktikointia.
– Siinä virallisessa tarinassa unohtuvat kaikki muut tarinat ja tosiasiat, jotka sotaan liittyvät.
Yhteisen suomalaisen identiteetin rakentaminen saatettiin kokea välttämättömäksi jälleenrakentamisen ajan ponnistelujen vuoksi ja hauraan itsenäisyyden varjelemiseksi, Rautiainen pohtii.
Heimokertomuksen jalkoihin kuitenkin tallattiin olennainen osa historiaa ja osa kansalaisista.
– Suomaiseen identiteettiin liittyvät asiat eivät ole aivan yksinkertaisia. Rotututkimus ja rotuhygienia-ajattelu olivat Suomessa voimissaan jo 1900-luvun alussa, ja joillekin kumppanuus natsien kanssa oli todella tervetullut ajatus.
Rasismi ei ole tuontitavaraa
Tuhkaan piirretyssä maassa kuvaillut saamelaislasten kallonmittaukset ja tieteen nimissä tapahtuneet ruumiiden silpomiset perustuvat tutkittuun tietoon Suomen historiasta.
– Usein saatetaan ajatella, että nykyrasismi alkoi siitä, kun Afrikasta alkoi tulla enemmän pakolaisia Suomeen muutama vuosikymmen sitten. Suomalaisella rasismilla on kuitenkin pitkät juuret, Rautiainen toteaa.
Romaanissa esiintyvä anatomian professori Niilo Pesonen on aivan todellinen henkilö. “Rodullista puhtautta” vaalinut Pesonen käytti väestötutkimuksissaan erittäin kyseenalaisia keinoja, toimi rodunparannuskomitean puheenjohtajana ja oli suunnittelemassa Suomeen rotubiologista instituuttia.
Laajasti arvostettu Pesonen toimi sodan jälkeen lääkintöhallituksen pääjohtajana.
– Ihmiset, jotka osallistuivat näihin rotuhygieniatutkimuksiin, polttivat muistiinpanonsa ja kirjeenvaihtonsa. Kaikki haluttiin peittää.
Pitkään uskottiin, että Suomessa oli vain joitakin natsien vankileirejä, mutta muun muassa Oula Seistosen kahden vuoden takainen väitöskirja osoittaa, että niitä oli noin 180. Rautiainen uskoo, että todellinen luku voi olla vielä suurempi.
– Tietoa on vähän, koska natsit polttivat kaiken. Myös vankileirit tuhottiin. Lappi tuhottiin. Mutta kyllähän paikalliset ihmiset tiesivät, mitä tapahtui.
Vaikka historian kipukohtia tutkitaan koko ajan enemmän, paljon on vielä käsittelemättä, Petra Rautiainen huomauttaa.
– Lapin historiaan ylipäätään ei ole juurikaan koskettu. En tiedä miksi. Ehkä se on liian pelottavaa.
Kaikilla ei ole samoja etuoikeuksia
Osa Tuhkaan piirretyn maan valtavasta taustatyöstä liittyy Petra Rautiaisen omaan väitöskirjatutkimukseen. Viisi vuotta sitten hän alkoi perehtyä siihen, miten saamelaisia kuvattiin toisen maailmansodan jälkeisissä aikakauslehdissä.
Rautiaisen tähänastiset havainnot voi tiivistää näin: alempana rotuna, eksoottisina erikoisuuksina, kiinnostavina villeinä, matkailun kannalta kätevänä kuriositeettina.
– Olen ollut järkyttynyt siitä, millaisia sanankäänteitä heistä käytettiin. Lehdissä esimerkiksi kommentoitiin, miten hyvä on, että meillä on steriloimislaki, kun saamelaiset ovat niin degeneroituneita. Törmäsin myös keskusteluihin, joissa ei-saamelaiset paheksuivat saamelaisia haarukan ja veitsen käytöstä, koska se ei kuulu aitoon saamelaiskulttuuriin.
Käsitys Euroopan Unionin alueen ainoasta alkuperäiskansasta ja sen kulttuurista perustuu edelleen usein enemmän mielikuviin ja stereotyyppisiin luuloihin kuin tietoon, Rautiainen arvelee.
Kouluaikoina hän oli usein luokassa ainoa, joka tiesi Suomessa elävästä alkuperäiskansasta. Rautiaisen perhe vietti paljon aikaa Lapissa ja heidän tuttavapiiriinsä kuului saamelaisia.
– Siitä puhuttiin kyllä, miten huonosti esimerkiksi Yhdysvalloissa kohdellaan alkuperäiskansoja. Sanoin, että onhan meillä saamelaiset. Ilmaisu oli oireellinen: sanoin “meillä on”. Ihan kuin saamelaiset olisivat “meidän”. Se oli taas yksi osoitus siitä, miten syvällä kolonialistinen ajattelutapa istuu.
Etuoikeutetut ihmiset eivät itse näe tai koe rasismia, ja siksi heidän on Rautiaisen mielestä hirveän vaikea hyväksyä, että sitä on olemassa. Todellisuuden hahmottaminen alkaa hänen mielestään siitä, että tunnistaa oman asemansa historiassa ja yhteiskunnassa.
– On hyvä käsittää, ettei kaikilla ole samanlaista kulttuurihistoriaa tai etuoikeuksia. Se pätee sekä laajemmassa mittakaavassa että mikrotasolla. On köyhiä perheitä ja perheitä, joilla on mahdollisuuksia matkustaa ja osallistua kulttuuririentoihin. On ihmisiä, jotka kohtaavat rasismia, ja niitä, jotka eivät kohtaa.
Eksotisointia ja romantisointia
Petra Rautiainen on kotoisin Pohjois-Savosta, Lapinlahdelta. Hänellä ei ole saamelaisjuuria. Millä oikeudella Rautiainen siis asettuu saamelaisten asianajajaksi?
Kysymys on Rautiaisen mielestä relevantti, ja on hän sitä pohtinut. Toisaalta hän ei haluaisi hirveästi puida asiaa, koska Tuhkaan piirretyn maan ydin ei ole hänen oma etuoikeutettu asemansa.
– Kirjoitan suomalaisista, ja päähenkilöt ovat suomalaisia. Yksi keskushenkilö, nuori tyttö Bigga-Marja on saamelainen. Halusin jossain vaiheessa hänestä päähenkilön, mutta oman taustani takia se ei tuntunut luontevalta.
Rautiaisen kiinnostus saamelaiskulttuuriin on lapsuudessa perheen kanssa tehtyjen matkojen peruja.
– Tunsin lapsena erään, joka oli elänyt oman lapsuutensa kodassa ja elänyt tavallaan paimentolaiselämää. Tietenkin se oli lapsena kiinnostavaa. Hänen elämänsä oli täysin erilaista kuin omani. Pienenä ajattelin, miten ihanaa olisi elää luonnon äärellä. Sehän on tieteysti eksotisointia ja romantisointia.
Rautiainen kuvaa kirjassaan tarkasti ja kauniisti Lapin luontoa ja ihmisten elämää sen ehdoilla. Arktinen, kylmä ja karu maisema ovat aina olleet hänelle rakkaita.
– Luonto on mielestäni ihmeellinen ja ihana. Sitä pitäisi arvostaa enemmän. Niiden näkökulma luontoon on tavallaan paljon realistisempi ja tasaväkisempi, jotka tekevät työtään luonnon keskellä. He eivät mystifioi luontoa, vaan se on arjessa koko ajan. Se oli yksi asia, joka minua kiehtoi jo pienenä niiden saamelaisten elämässä, joita perheeni kanssa tapasin.
Tuhkaan piirretyn maan yksi päähenkilö on toimittaja Inkeri Lindqvist, joka tulee Lappiin dokumentoimaan jälleenrakentamista ja selvittämään sodassa kadonneen miehensä kohtaloa.
Todellisiin henkilöihin pohjautuva Lindqvist on valistusideologian läpäisemä kansankynttilä, joka ottaa siipiensä suojaan nuoren saamelaistytön.
Tajuamatta sitä itse hän kuitenkin pohjimmiltaan haluaa pitää Bigga-Marjan roolissa, joka hänen mielestään sopii saamelaiselle; nöyränä ja kiitollisena; sellaisena, joka ei esimerkiksi kurottele kohti korkeampaa koulutusta.
– Inkeri on hahmo, joka haluaa hyvää mutta joka ei kuitenkaan ymmärrä toista, tämän kulttuuria tai asemaa. Luulen, että aika iso osa ihmisistä on sellaisia. Se on inhimillistä, kun tulee eri maailmasta.
Kyvyttömyys käsittää omasta eroavaa kulttuuria näkyy Rautiaisen mukaan esimerkiksi siinä, millaisissa asioissa saamelaisia julkisuudessa kuullaan. Ne ovat Rautiaisen mielestä aina kysymyksiä, joiden päämääränä on päivittely.
– Yleensä alkupiste on esimerkiksi se, että saamelaisia ärsyttää, kun heidän kansallispuvustaan on tehty feikkiversio, jota joku ei-saamelainen käyttää vaikka urheilukisoissa. Sitten media nostaa älämölön siitä, että taas ne saamelaiset loukkaantuivat turhasta pikku asiasta. Lopputulos on mielikuva saamelaisista, jotka pahoittavat mielensä kaikenlaisista pikkuasioista. Niin käy, kun ei ymmärretä, mistä se suuttumus pohjimmiltaan johtuu.
Vaikenemisen kulttuuri murtuu
Vaikka sodasta puhutaan koko ajan, sen ympärillä on Rautiaisen mielestä samaan aikaan kummallinen vaikenemisen ja kiistämisen kulttuuri.
– Suomi on kansallisvaltiona ja kansalliselta identiteetiltään aika nuori. Kansallisen identiteetin rakentamista pidettiin hyvin tärkeänä, kun pelko itsenäisyyden menettämisestä oli todella suuri. Luulen, että se on ollut yksi syy siihen, ettei asioista ole haluttu puhua, Rautiainen arvelee.
Vaikeneminen vaikeista asioista näkyy myös Rautiaisen omassa perheessä. Tuhkaan piirretyn maan aihevalintoihin liittyvät mutkan kautta Rautiaisen molempien isoisien kohtalot. Niistä tiedetään jotain, mutta enimmäkseen asioita ei ole jälkipolville avattu.
Rautiaisen toinen isoisä pakeni jälleenrakennusaikana Lappiin väärän henkilöllisyyden turvin. Rautiainen ei tiedä, mitä ukki oli siellä tehnyt tai mitä oli tehnyt ennen Lappiin lähtöään.
Toinen isoisä oli sodan aikana vankilassa. Rautiainen ei ole saanut selville, minkä vuoksi.
– Hän oli painanut vain 50 kiloa vankilasta päästyään. Se oli ollut todella rankka kokemus. Ukin vankeusaika sai minut tajuamaan, että on muunkinlaisia sotakokemuksia kuin ne, joista meille kerrotaan.
Historian kipupisteiden sorkkimista ei aina katsota hyvällä.
Esimerkiksi Aku Louhimiehen ohjaamassa Tuntematon sotilas -elokuvassa liehuneet natsiliput saivat jotkut katsojat raivostumaan. Tuoreeseen historiantutkimukseen pohjaavan elokuvan koettiin tahraavan suomalaissotilaan maineen.
– Tuntematon on pyhä asia monille. He kokivat, että kulttuuriaarre häpäistään. Kaikki eivät näe sitä, että uudet tulkinnat ja uusi tieto täydentävät kuvaa, joka meillä on ollut ennen.
Myös Rautiainen osasi odottaa vihaisia reaktioita romaanistaan, jonka käännösoikeudet on myyty jo kymmenelle kielialueelle.
Ruotsin ja Tanskan kustantajat ovat olleet etukäteen huolissaan siitä, joutuuko Rautiainen kirjansa takia vihapuheen kohteeksi. Oman kolonialistisen historiansa kanssa kipuilevissa naapurimaissa romaanin odotetaan herättävän melkoista keskustelua. Ryöpytystä on kuitenkin tähän mennessä tullut Rautiaisen mukaan yllättävän vähän.
– Olen kolmekymppinen nainen, joten joidenkin näkökulmasta en voi tietää mistään mitään. Siksi pelkäsin etukäteen, että saan vihat päälleni. Senkin takia oli erityisen tärkeää, että kaikki faktat romaanissa pitävät paikkansa. Voin puolustautua, koska se, mistä kerron, on totta.
Rautiaisen mielestä on kansakunnan itseymmärrykselle tärkeää, että historiaa katsotaan rehellisesti silmästä silmään.
– Tosi monelle meistä on vaikeaa käsitellä henkilökohtaisia ongelmia ja katsoa itseä suoraan peiliin. Ei se ole kansakunnalle sen helpompaa. Ihmisyksilön on tärkeää käsitellä traumansa ja pyytää anteeksi virheitään. Samoin kansakuntien.
Jos menneisyyden suhteen ei tehdä avoimesti tiliä, päädytään Rautiaisen mukaan toistamaan historian virheitä.
– On kaikkien tasavertaisuuden kannalta tärkeää, että kuva historiasta on tasapuolisempi ja täydempi. Suomi kuuluu kaikille, ei vain niille, jotka täyttävät jonkun keksimät suomalaisheimon tai -rodun kriteerit.
