Taideyliopiston Sibelius-Akatemia paistattelee uutisotsikoissa hyvässä ja pahassa.
Metoo nosti esiin oppilaitoksessa tapahtuvan seksuaalisen häirinnän. Yle uutisoi viime syksynä, että pelkästään parin edellisen vuoden aikana seitsemän opettajaa on saanut sanktioita häirinnästä tai epäasiallisesta käytöksestä. Yksi käsittely johti potkuihin.
Häirinnän juuret ovat syvällä. Yle kertoi niin ikään viime syksynä, että oppilaitoksen rehtorina 2004–2012 työskennellyt Gustav Djupsjöbacka ei puuttunut koulussa ilmenneeseen seksuaaliseen häirintään riittävästi.
Toisaalta Sibelius-Akatemia on maailmanluokan musiikkikorkeakoulu. Se oli tänä keväänä yhdeksännellä sijalla esittävien taiteiden QS Ranking -yliopistovertailussa.
Vetovoiman puolesta puhuu sekin, että Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksen kriisiä suunnitellaan lievitettävän yhteistyöllä Taideyliopiston, siis myös Sibelius-Akatemian kanssa.
Professorin pesti oli jäädä haaveeksi
Sibelius-Akatemian sellomusiikin professori Martti Rousi on nähnyt musiikkikorkeakoulun hyvät ja huonot puolet.
Hänelle oli käydä käydä köpelösti heti kättelyssä, kun sellomusiikin professorin virka 1990-luvun puolivälin jälkeen avattiin haettavaksi. Tuolloin väliaikaisesti pestiä hoitaneen Rousin mukaan hakuprosessi käynnistettiin vähin äänin.
– Olin loppukesästä työmatkalla. Kun tulin takaisin Suomeen aloittamaan syyslukukauden, toimistossa kysyttiin, miksen ole hakenut virkaa. Ihmeteltyäni asiaa selvisi, että ilmoitus oli piilotettu Hesarin kaikkien avoimien työpaikkailmoitusten joukkoon, Rousi sanoo.
Rousin mukaan moni uskoi, että virka yritettiin sumplia pienessä piirissä tiskin alta. Tilanne ratkesi, kun oikeuskansleri määräsi, että virka on laitettava uudestaan hakuun. Ilmoitus avoimesta tehtävästä oli julkistettu liian myöhään.
– Ensimmäisellä kerralla hakijoita oli muutama. Toisella kerralla yli kaksikymmentä, ja kaikki asiantuntijat asettivat minut ykkössijalle, Rousi toteaa.
Siitä lähtien professori on saanut seurata sitä, mistä Sibelius-Akatemia ehkä parhaiten tunnetaan. Talosta valmistuu vuosittain erinomaisia muusikoita.
– Esimerkiksi sellonsoiton taso on tällä hetkellä jäätävän hyvä. Meillä on kymmenkunta teiniä, jotka soittavat huipputasolla. Se on todella paljon.
Vuosien varrella riittänyt tapauksia, jotka eivät kestä päivänvaloa
Juuri nyt Sibelius-Akatemiassa riittää Rousin mukaan osaamista viedä asioita eteenpäin paitsi taiteellisesti myös hallinnollisesti.
Edellinen dekaani Kaarlo Hildén aloitti vastikään koko Taideyliopiston rehtorina, ja uudeksi dekaaniksi nimitettiin Emilie Gardberg, jolla on monipuolista kokemusta taide- ja kulttuurialan johtotehtävistä.
– Siinä on moderneja ihmisiä, joiden kanssa hallintoasiat sujuvat hyvin. Nyt tuntuu siltä, että on selvät sävelet.
Tärkein työ on kitkeä häirintä ja epäasiallinen käytös kaikesta opetuksesta. Rousi myöntää, että vuosien varrella on riittänyt tapauksia, jotka eivät kestä päivänvaloa.
– Eniten tunnen sympatiaa niitä raukkoja opiskelijoita kohtaan, jotka ovat joutuneet kestämään häirintää. Ja jos joku on vienyt asiaa eteenpäin, aplodeja ei ole herunut. Se on ollut monille traumaattista.
Rousin mielestä resurssit pitäisi keskittää erityisesti uhrien tukemiseen.
– Heitä pitää auttaa, ja heiltä pitää pyytää anteeksi.
"Hajottaminen on hirveän paljon helpompaa kuin rakentaminen"
Taideyliopisto ja siihen kuuluva Sibelius-Akatemia ovat viime viikkojen aikana ajautuneet osaksi Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan ahdinkoa käsittelevää keskustelua.
Kysymys on yhteistyöstä, joka olisi joidenkin mielestä Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen resurssipulaa kärsivän koulutusohjelman pelastus, toisten mielestä tie muun muassa musiikkitieteen lopulliseen alasajoon. Aloite tiiviimmästä yhteistyöstä on peruja opetus- ja kulttuuriministeriöstä vuonna 2016.
Rousilla on läheiset suhteet tiedemaailmaan taidemaailman lisäksi, ja hänen mielipiteensä asiasta on selvä. Hänen mielestään ajatus tiiviistä yhteistyöstä on älytön.
– On inspiroivaa, että musiikkitiede toimii nimenomaan tiedeyliopistossa. Siellä on erilaiset tunnelmat ja havinat käytävillä. Helsingissä on ollut suurenmoisia professoreita, kuten Erik Tawaststjerna ja Eero Tarasti. Perintö velvoittaa, että sitä pitäisi jatkaa.
Helsingin musiikkitieteellä ei tällä hetkellä ole professoria laisinkaan. Paikat jäivät täyttämättä sen jälkeen, kun Tarasti jäi eläkkeelle vuonna 2016 ja Pirkko Moisala kaksi vuotta myöhemmin.
– En tiedä mitään tyhmempää kuin lähteä ajamaan tuollaista perintöä alas. Hajottaminen on hirveän paljon helpompaa kuin rakentaminen.
Julkisessa keskustelussa maalattu uhkakuva on, että musiikkitieteen oppiaine lopulta liudentuisi osaksi Sibelius-Akatemiaa, käytännössä katoaisi. Sellainen olisi Rousin mukaan perin suomalaista.
– Suomessa on ihmeellinen ajattelumalli, että kaikkea pitäisi aina olla vain yksi. Se on vähän kekkoslovakialainen ajattelutapa
Tieteen ja monialaisuuden puolesta
Siinä missä Rousi pitää tärkeänä sitä, että Helsingin yliopiston musiikkitiede selviää tämänhetkisistä koettelemuksista, hän peräänkuuluuttaa monialaisuutta ja painottaa kiinnostuneisuuden merkitystä.
– Tiedeihmisille tekee hyvää viettää aikaa taiteilijoiden kanssa, ja hyvä taiteilija taas on kiinnostunut laaja-alaisesti asioista ja haluaa sivistää itseään. Tiedeyhteisöissä syntyvät aivokeskittymät ovat valtavan inspiroivia.
Ajattelumallin professori oppi jo koulupoikana. Turun Suomalaisesta Yhteiskoulun lukiosta suuntauduttiin eri aloille ja monipuoliset kiinnostuksen kohteet säilyivät ystäväpiirissä.
– En olisi ikimaailmassa halunnut mennä mihinkään musiikkilukioon, Rousi sanoo.
Avarakatseisuudella on professorin mukaan selkeä yhteiskunnallinen ulottuvuus. Populistinen liikehdintä saa voimaa siitä, kun tiedon ja tieteen merkitystä väheksytään.
– Tiede on sitä, että pyritään selvittämään asioita, joita ei ole helppo selvittää. Lopullista totuutta ei ole. Vastaavasti musiikissa, kun kysymys on vaikkapa siitä, miten Bachia soitetaan, vastaus ei ole koskaan lopullinen totuus, vaan valistunut arvaus.