Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Kanoottipujottelija Iisa Mäenpää on näyttävän lajinsa yksinäinen susi. 21-vuotiaan Mäenpään unelma Tokion olympialaisista kaatui koronaviruspandemian seurauksena. Kiiminkijoen rannalla kasvanut sinnikäs urheilija treenaa Suomessa ollessaan karuissa olosuhteissa Oulun rautasillan alla, mutta nyt mieli halajaa jo melontaperheen luo Keski-Eurooppaan.
Unelma Tokiosta oli ladattu karsintakilpailuun, joka oli määrä käydä Lontoossa keväällä 2020. Mäenpää oli valmistautumassa tärkeään olympiakarsintaan hyvällä itseluottamuksella, koska hän tiesi radan sopivan juuri hänen ominaisuuksilleen.
Sitten karsintakilpailu peruttiin koronaviruspandemian takia.
– Lontoon ratatyyppi olisi sopinut tyylilleni hyvin. Olen aika rämäpää ja tykkään isosta vedestä ja tuo Lontoon rata on sellainen, niin ajatus olympialaisista oli realistinen. Mutta asiat meni vähän ennakoidusta poikkeavalla tavalla, Mäenpää toteaa Kiimingissä Koitelin kosken rannalla toukokuussa 2021.
Olympialaiset siirtyivät pandemian takia vuodella eteenpäin. Tänä keväänä Mäenpää ei halunnut osallistua olympiakarsintoihin, koska ei ollut pystynyt harjoittelemaan Keski-Euroopassa matkustusrajoitusten takia. Hän ei ollut riittävän hyvässä kunnossa.
Koronapandemian aiheuttama isku Mäenpään melontauralle on kuitenkin loppujen lopuksi aika lievä takaisku, kun vertaa sitä terveydellisiin haasteisiin, joita nuori kanoottipurjehtija on saanut lyhyellä urallaan kokea.
Mäenpään kotona Kiimingin Alakylässä on harrastettu aina paljon musiikkia. Iisan Isä, nykypäivän renessanssimies, Ilmari Mäenpää on muun muassa klassisen taidemusiikin säveltäjä. Klassisesta musiikista ja taiteesta ylipäänsä nauttiva nuori meloja näkeekin paljon yhtäläisyyksiä melonnan ja musiikin välillä.
– Koen, että musikaalisuus on siirtynyt veteen, siihen miten käytän vettä ja miten siellä kuljen. Lajissa on tärkeää veden lukeminen, sen rytmin tunteminen, Mäenpää sanoo.
– Laji on niin monipuolinen, on fyysistä, mutta myös todella paljon päänsisäistä pohdiskelua. Minulla on siihen hyvä sanonta: ”Melo vähemmän, mutta viisaammin.”
Ehkä musikaalisuus selittää, miksi nuori kiiminkiläinen löysi lajikseen juuri kanoottipujottelun. Laji on käytännössä kuollut sukupuuttoon Suomessa. Mäenpää on ainoa suomalainen nainen, joka on kolunnut viime vuodet Euroopan koskia.
– Olen Kiiminkijoen rannalla kasvanut ja nähnyt veden. Olin aktiivinen lapsi ja äiti vei sitten melontakouluun. Siellä oli ranskalainen Sylvain Eckhardt, joka tiesi kanoottipujottelusta ja alkoi valmentaa minua.
– Kun Sylvain näki, että minulla oli hirveenä intoa, hän tuli välillä kotiovelta hakemaan koskeen.
Ensimmäinen etappi Euroopassa oli Puola, jossa hän pääsi mukaan kansainvälisen olympiakomitean rahoittamaan projektiin nuorille lahjakkuuksille. Hyvin pian nuori meloja ymmärsi, että kunnolla kehittyäkseen olisi suunnattava kohti lajin mekkaa, Keski-Euroopan koskia ja siellä sijaitsevia harjoituskeskuksia.
– Haluan vain oppia melomaan. Kun he näkivät, että minulla on intoa ja kykyä kehittyä, sain empatiaa osakseni. Eri maiden valmennusporukat ovat tukeneet minua, koska he tietävät minun tulevan vaikeammista olosuhteista.
Konkreettinen esimerkki lajiyhteisön antamasta tuesta on Mäenpäälle erityisen tärkeäksi kontaktiksi muodostunut ranskalainen Daillen perhe.
– Harjoitellessani Keski-Euroopassa tapasin Michaela ja Jerome Daillen. Heidän poikansa oli vuoden 2012 olympialaisissa edustamassa Ranskaa. Olen kulkenut heidän perheensä mukana. He elävät melonnalle ja kulkevat ympäri Eurooppaa.
Välillä pakko harjoitella Suomessa
Rajallisten resurssien vuoksi Suomen kanoottipujottelun yksinäinen susi voi harjoitella ympäri vuoden Keski-Euroopassa. Mäenpään onneksi pienemmät sponsorit ovat tukeneet nuorta urheilijaa unelmien tavoittelussa, mutta suurimmaksi osaksi Mäenpään on täytynyt rahoittaa uraansa omasta ja vanhempien kukkarosta.
Tästä syystä johtuen karut talviset harjoitusolosuhteet ja etäyhteys valmentajiin ovat tulleet tutuksi. Oma halu ja intohimo on löydyttävä, kun valmentajat ovat tuhansien kilometrien päässä ja Euroopan koskien pyörteet vain mielikuvaharjoitteissa.
– Hankalinta on motivaation löytäminen, kun tietää, ettei kukaan odota minua Oulun rautasillan alle ja ulkona on pakkasta 20 astetta. Silloin kysyy itseltä, että miksi olen täällä, Mäenpää kertoo.
– Joudun itse organisoimaan harjoitteluni, enkä ole missään systeemissä kiinni. Monilla mailla on omat valmennusryhmänsä, mutta minä kuljen yksin noiden kaikkien välillä ja yritän pärjätä, Mäenpää toteaa.
Pitkäjänteisyys, sinnikkyys, rohkeus, kyky olla epämukavuusalueella. Siinä ominaisuuksia, jotka auttavat kanoottipujottelun maailmassa. Tällä hetkellä moni Mäenpään kilpasiskoista valmistautuu Keski-Euroopassa kohti Tokion olympialaisia.
Mäenpää itse on käyttänyt korona-ajan hyödyksi valmistamalla itseään tuleviin opintoihin. Vaikka olympialaiset menevätkin vielä sivu suun, niin unelma niihin osallistumisesta on yhä vahva.