Kaksi vuotta sitten Jani Toivola seisoi eduskuntatalon portailla ja tunsi huojuvansa kuilun partaalla. Hän oli jättänyt työnsä kansanedustajana ja edessä oli uusi alku, uusi elämänvaihe – mutta ei mitään käsitystä millainen siitä tulisi.
Pää oli ollut täynnä suunnitelmia ja ideoita, mutta yhtäkkiä olo oli tyhjä. Hän tunsi itsensä vain ihmisen kuoreksi.
– Koin olevani vieras itselleni. Eduskuntatyö oli pienentänyt minua. En enää tiennyt, miten uskallan puhua, miten pukeutua, miten kohdata ihmisiä. On pelottavaa, kun ei tiedä kuka on, Toivola muistelee.
Toivola seisoi portailla kainalossaan pahvinen laatikko. Se oli tiukasti solmittu, päällä kaunis rusetti. Toivola tiesi, mitä se piti sisällään. Laatikko oli täynnä vihapostia, jota hän oli saanut kansanedustajauransa aikana. Eduskunta-avustaja oli neuvonut olla avaamatta laatikkoa.
Kahdeksan vuoden poliittisen uran aikana Toivola oli toki tottunut palautteen saamiseen. Usein ikävä palaute puuttui henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, ei varsinaiseen työhön. Toivolan kohdalla se tarkoitti usein karkeita ilmaisuja ihonväristä tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Sellainen sattuu.
– En halua kovettaa itseäni. En pysty sellaiseen kahtia jakautumiseen, että töissä olisin kova, mutta muutoin vaalisin herkkyyttäni. Toki minulla oli vastuu yrittää ymmärtää myös toisenlaisia näkemyksiä. Yritän yhä löytää arvostelijoista jonkin inhimillisen piirteen, joka voisi yhdistää heitä ja minua.
Saatuaan hieman etäisyyttä poliitikon uraan Toivola alkoi muistaa vanhan minänsä ääriviivoja. Hän ryhtyi etsimään itseään. Syntyi kirja Rakkaudesta (Kosmos 2021), joka julkaistaan ensi viikolla.
Ainoa huoneessa
Kahdeksan vuotta vihreiden kansanedustajana oli antoisa työrupeama, mutta se jätti myös jälkensä. Kenialaisen isän ja suomalaisen äidin lapsena Toivola oli tottunut olemaan se ainoa tummaihoinen huoneessa, mutta eduskunnassa tunne korostui. Hän oli Suomen ensimmäinen värillinen kansanedustaja.
Toivola halusi vaikuttaa vähemmistöjen asioihin, koska hän katsoi asioita luontaisesti heidän näkökulmastaan. Eduskunnassa häntä kuunneltiin ja hänen puheenvuoroilleen nyökyteltiin, mutta vuoropuhelua ei syntynyt. Kukaan ei liittynyt keskusteluun.
– Silloin asiat eivät etene. Muutos vaatii usein kiivastakin keskustelua ja jopa väittelyä.
Toivola koki tilanteen ristiriitaisena. Hän oli samaan aikaan vallanpitäjä, mutta kuitenkin vallan alla.
Millainen on mies?
Halu vaikuttamiseen syttyi kunnolla, kun Toivola opiskeli näyttelijäksi New Yorkissa. Hän tunsi, että siellä ihmisoikeudet ja vähemmistöjen asema olivat jatkuvasti esillä, jopa ihan ihmisten arkipuheessa.
Siellä hän myös tunsi ensimmäistä kertaa kuuluvansa joukkoon. Hän ei ollut enää ainut ruskeaihoinen luokassa tai näyttämöllä, eivätkä homot epäröineet kulkea käsi kädessä kadulla.
New Yorkissa Toivola näki, ettei ollut ainut kaltaisensa ihminen maailmassa. Se oli silmiä avaavaa.
– Roolimallien merkitystä ei voi liikaa korostaa. Siitä ei tule mitään, jos joutuu käymään dialogia vain itsensä kanssa.
Kotona Suomessa Toivola oli koko ikänsä peilannut itseään vasten valkoisen miehen mallia. Siihen muottiin hän ei tuntenut sopivansa. Ihonväri oli väärä, kehon liike oli erilainen ja monet luonteenpiirteet olivat naismaisia.
Suurimman osan elämästään Toivola on hävennyt omaa kehoaan. Hän kertoo, miten koulussa muut pojat viilettivät huolettomina ja mittailivat, kenellä on paksuin hauis. Toivola oli sen sijaan varma, että oma keho pilaa kaiken. Koko elämän.
Kirjassaan Toivola muistelee koulun liikuntatunteja. Hän yritti tehdä kaikkensa ollakseen näkymätön, ettei kukaan joukkuepelaaja lähestyisi häntä, ja ettei mikään pallo tai kiekko tulisi lähellekään. Joskus niin kuitenkin kävi, ja silloin Toivolan silmissä sumeni ja hän kadotti kaikki voimansa.
Toisella puolella salia tytöt tekivät liikuntatunneillaan kaikkea ihanaa. Voimistelivat, tanssivat ja tekivät hyppyjä. Niissä Toivolakin olisi ollut hyvä, sillä hän harrasti tanssimista. Niillä taidoilla ei kuitenkaan voinut retostella poikien maailmassa.
– Mieskeho mielletään yllättävän staattiseksi. Siinä ei tunnu olevan sävyjä. Sitä pidetään voimakkaana, vahvana ja runnovana, mutta herkkyys puuttuu, näyttelijä pohtii.
Vasta viime vuosina Toivola on uskaltanut astua kunnolla miehisyyden maailmaan. Ihan omana itsenään.
Koska Toivolan on ollut vaikea identifioitua miesten maailmaan, hänellä on ollut ystäväpiirissään enemmän naisia. Vasta nykyään Toivola on löytänyt miespuolisia ystäviä. Sellaisia joiden seurassa ei tarvitse juoda kaljaa tai naljailla, vaan voi puhua arjesta ja tunteista ilman näyttämisen tarvetta.
– Minua on aina ennen ihmetyttänyt miesten välisessä ystävyydessä sellainen vierestä puhumisen taito. Kun halutaan osoittaa välittämistä, niin se puetaankin jonkinlaiseen pilkantekoon.
Hän on kuitenkin huomannut, että voi avautua myös miespuolisille ystävilleen tunteistaan ja kohdata läheisyyttä.
Hän tuntee, että roolimallit ovat muutoksessa. Miehenä oleminen on alkanut löytää uusia muotoja. Enää ei ole vain yhtä muottia.
– Näin kauan on kestänyt oppia, että voin astua maskuliinisuuden kentälle kokonaisena. Normit ovat olleet niin tiukat. Vasta nyt tajuan, että kelpaan miehenä tällaisena.
Helmat hulmuamaan
Lapsena Toivola ihasteli salaa röyhelöitä, kimalletta, koruja ja hulmuavia helmoja. Hän rakasti kauneutta ja yksityiskohtia. Kun äiti ei ollut kotona, hän pukeutui salaa hameisiin. Mitä pidempi helma, sen parempi. Hän kuitenkin ymmärsi jo silloin, että vaatekokeilut oli parempi pitää salaisuutena. Viehtymystä hameisiin ei kannattanut paljastaa, oli parempi kätkeä se puoli itsestään ja elää normien mukaan.
Lapsuuden salaisuus jäi kuitenkin vaivaamaan ja helmikuussa Toivola julkaisi ensimmäisen lastenkirjansa Poika ja hame (Otava 2021). Toivolan kirjoittamassa ja Saara Obelen kuvittamassa kirjassa tummaihoista Roni-poikaa kiinnostavat enimmäkseen asiat, joita muut sanovat tyttöjen jutuiksi. Eräänä päivänä Roni rohkaistuu ja pukee hameen ylleen koulussa.
Myös Jani Toivola on viime aikoina näyttäytynyt hameessa Instagram-kuvissaan.
– Se on pieni asia, mutta samalla hyvin symbolinen. Ehkä se on lunastus sille pienelle Janille, joka sormet syyhyten katsoi hameita, mutta joka kuitenkin ymmärsi siihen liittyvän häpeän.
Rakastamisen vaikeus
Viime vuosina Toivola on ihmetellyt, miten rakastaminen voi olla niin vaikeaa? Se on yhtenä pääaiheena myös tulevassa kirjassa.
Rakkaus on hänelle monimutkaista. Hän on romanttista ihmistyyppiä, joka haaveilee prinssistä ja häistä, hän on avoin ja osaa puhua tunteistaan – mutta silti hänestä tuntuu, että rakkaus on hankala asia. Lähes mahdoton.
– Haluan kovasti rakastaa, mutta tunnen, etten osaa sitä maailmaa. Haluan oppia ja tulla paremmaksi siinä.
Yksi syy rakkauden ongelmallisuuteen on homoseksuaalisuuteen liitetty häpeä. Ollessaan nuori Toivola joutui peittelemään seksuaalista suuntautumistaan.
– Elin koko nuoruuteni häpeässä ja pelossa. Suren sen nuoren Janin puolesta, joka ei saanut rakastaa vapaasti.
Toivola on tahtomattaan joutunut rakentamaan suojamuureja. Nyt hän yrittää madaltaa niitä.
Oma tytär on opettanut paljon rakkaudesta
Seitsemän vuoden ajan Toivola on saanut opetella toisenlaista rakastamista. Isän rakkautta. Oma lapsi on ollut Toivolalle elämän tärkeimpiä asioita. Hän haaveili hoivaamisesta ja vanhemmuudesta jo pikkupoikana.
– Suhde tyttäreen on opettanut rakkaudesta paljon. Vaikka se on niin intensiivistä, se ei suinkaan ole täydellistä. Välillä kompuroidaan ja pyydetään anteeksi.
Toivola on tyttärensä yksinhuoltaja. Viikonloppuisin lapsi on äitinsä luona. Kulunut vuosi on ollut jännittävä, sillä Aili-tytär aloitti koulun. Se nosti muistot pintaan myös Toivolalla. Hän on joutunut taistelemaan itsensä kanssa, ettei tartuta lapseensa pelkoa kiusaamisesta ja ulkopuolelle jäämisestä.
– Olen joutunut muistuttamaan itseäni, että kaikki on hyvin. Tyttäreni polku on ihan toisenlainen kuin omani. Onneksi hän on erilainen kuin minä. Hän on rohkea ja sosiaalinen.
Yllättäen näyttelijä Toivola pitää itseään ujona. Vaikka ulkopuolisesta tuntuu, että kaikki mitä hän sanoo tai tekee, on rohkeaa. Kirjassaankin hän kertoo avoimesti itsestään ja jopa seksuaalisista kokemuksistaan.
Hän kuitenkin uskoo avoimuuteen niin yksityisessä kuin julkisessakin elämässä. Avoimuus luo turvallisuutta.
– Toivon, että elämä olisi kuin iso rinki, johon kaikki voisivat tulla haavojensa kanssa. Siten oppisimme ymmärtämään toisiamme paremmin.