Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Joka aamu näyttelijä Petri Poikolainen herää vuoteellaan, avaa silmänsä, pelkää ja toivoo. Katon lamppu näkyy huonommin aamu aamulta.
Onko nyt se aamu, kun lamppu ei enää erotu ollenkaan, vai se aamu, jolloin lääkitys viimein on alkanut tehota ja valo kirkastunut?
Poikolaisen viimeinen näytös Helsingin kaupunginteatterissa on ollut joulukuussa 2011 näytelmässä Eila, Rampe ja palvattu onni. Viimeisten esitysten aikana hän törmäili kulisseihin ja joutui etsimään näyttämöllä tukea, koska jalat eivät enää tahtoneet kantaa.
Poikolaisella on diagnosoitu keskushermostoon vaikuttava MS-tauti.
MS-tauteja on erilaisia. Suurta osaa niistä voidaan hoitaa tai hidastaa, vaikka ei parantaa. Poikolaisen sairauteen eivät lääkkeet pure. Se tuhoaa lopulta hänen näköhermonsa ja tekee hänet rintakehästä alaspäin liikuntakyvyttömäksi.
Kattolamppu katoaa.
Vuoden 2012 lopulla Poikolaisen näkö on lähtenyt 90 prosenttisesti. Ihminen määritellään sokeaksi kun näkökyvystä on mennyt 85 prosenttia. Näyttämölle ei enää ole paluuta, lapsuuden unelma-ammatista on luovuttava.
Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin surutyö on tehty. Vaikka Poikolaisen sairaus etenee edelleen aggressiivisesti, hän sanoo, ettei enää pelkää.
– Kun on käytännössä pohjalla eikä näe mitään ja kaikki on risana, niin on helpompi olla. Ei tarvitse pelätä, kun se mitä pelkäsi, on jo tapahtunut.
"Katkeroituminen olisi kaiken loppu"
Moni katkeroituisi. Poikolaisella ainakin olisi siihen monta hyvää syytä.
Töiden loppumisen ja kunnon heikkenemisen jälkeen seurasi hetkellinen henkinen syväkyykky, mutta sitten Poikolainen päätti olla reipas ja urhea.
Sellainen hän ollut pikkupojasta lähtien.
– Synnynnäinen positiivisuus on vaikuttanut suojaavasti. Kyllä mulla pieni katkeruuden pilkku on niskassa, mutta se on siellä vain pienenä pilkkuna, en päästä sitä valtaamaan tilaa. On ollut tietoinen päätös, että mieluummin mennään hymyillen päätyyn asti. Katkeroituminen olisi kaiken loppu.
Myönteisen elämänasenteen lisäksi Poikolaista ovat auttaneet jaksamaan ystävät, jotka ovat pysyneet rinnalla.
– Tulin sairauteni kanssa viimein kollegoille kaapista 2013. Pari kurssikaveria tuli sen jälkeen käymään. Toinen oli miettinyt, olenko muuttunut henkisesti, toinen taas sitä, olenko jotenkin erinäköinen. Kun en ollut kumpaakaan, niin oltiin niin kuin ennenkin. Juotiin kahvia.
Suuri käännekohta sairauden hyväksymisessä tapahtui seitsemän vuotta sitten. Vanha opiskelukaveri Tuomas Uusitalo sanoi antavansa Poikolaiselle kesätöitä lauluiltojen muodossa.
– Tuomas ilmoitti, että sä olet Petri edelleen ammattilainen, että valitset yksitoista laulua ja kerrot välispiikeissä elämäntarinasi. Hitto, mähän innostuin, se oli kuin uudelleensyntymä!
Lauluiltoja ehti olla muutaman vuoden aikana seitsemän.
Sitten Poikolaisen pallea ilmoitti, että laulut on laulettu. Edes yhden laulun laulaminen ei enää onnistunut kramppien takia, saati sitten yhdentoista.
Viime aikoihin asti Poikolainen on pystynyt soittamaan kotosalla kitaraa, mutta nyt soittimet ovat jääneet telineisiin. Vaikka sairaus on vienyt Poikolaiselta lähes kaiken parisuhteesta lähtien, hän kokee, että se on myös antanut paljon.
– Niin julmaa kuin se onkin, niin tämän sairauden takia elämälleni on tullut merkitys. Vaikka olen näin vammainen, niin hyväntuulisuuteni vaikuttaa väistämättä muihinkin. Ihmiset tajuaa, että ei ole pakko olla hirveän negatiivinen, vaikka on sairas. Voi ajatella myös toisin.
Nyt sairaus on auttanut Poikolaista toteuttamaan elinikäisen unelman.
"En uskaltanut edes kuvitella elokuvaroolia"
Petri Poikolainen on tehnyt elämänsä ensimmäisen ja hyvin todennäköisesti viimeisen pääroolin pitkässä elokuvassa.
Teemu Nikin käsikirjoittama ja ohjaama Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia saa maailmanensi-iltansa syyskuussa Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuva on valittu festivaalin uuteen kilpasarjaan, jonka voittajan valitsee yleisö.
Elokuvassa Poikolainen näyttelee MS-taudin sokeuttamaa ja rintakehästä alaspäin liikuntakyvytöntä Jaakkoa.
– En uskaltanut kuvitellakaan, että unelma elokuvaroolista koskaan toteutuisi. Toivoin korkeintaan, että voisin päästä pyörätuolilla kelaamaan jonnekin taustalle.
Teemu Nikki on Petri Poikolaisen vanha armeijakaveri reserviupseerikoulusta. Miehet päätyivät sattuman kautta uudelleen tekemisiin 2019 alkuvuodesta. Poikolainen kertoi Nikille elämäntarinansa, josta tämä inspiroitui välittömästi. Nikki kysyi haluaisiko Poikolainen vielä kerran näytellä, tehtäisiinkö lyhytelokuva?
– Jo siinä kohdassa kun Teemu mainitsi sanan “näytellä”, sanoin että todellakin! En ole muusta haaveillut vuosiin, olisin suostunut varmaan mihin tahansa. Ajatus lyhytelokuvasta sitten vähän paisui. Aikamoinen täräys oli tämä pääosa.
Pääosan näytteleminen elokuvassa oli teatterissa uransa tehneelle Poikolaiselle toteutunut haave. Poikolainen ottaa nyt ilon irti kaikesta elokuvaan liittyvästä, haastatteluista esimerkiksi. Koronan aikana elämä on ollut välillä melko yksinäistä.
– Mun mielestä kaikki tällainen uusien ihmisten tapaaminen on ihanaa. Olen liveihminen ja nautin tosi paljon toisten kanssa keskustelemisesta.
Päiviä murmelina
Kun Ylen kuvaaja ja toimittaja soittavat Petri Poikolaisen ovikelloa Nokialla, on mies valmiiksi jo vähän väsynyt.
Päivä oli alkanut huonosti.
Poikolainen on kaatunut vessareissulla pyörätuolillaan. Hätärannekkeella olisi voinut kutsua apua, mutta sen saapumisessa kestää yleensä puolisen tuntia. Poikolainen makasi suosiolla lattialla vartin odottamassa avustajansa työvuoron alkua.
Sellaista sattuu aina välillä, sellaista sattuu myös Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia -elokuvan Jaakolle.
Roolihahmolla ja sen esittäjällä on sama taudinkuva ja sama elämänasenne. He ovat hyväksyneet sairautensa ja laskevat siitä yötä mustempaa huumoria.
Kun Poikolaiselle ehdottaa valokuvien ottamista ulkona, hän kysyy, pistetäänkö kengät jalkaan, että saadaan juoksukuvia. Kun mikrofonisalkku on tilapäisesti kateissa, tarjoutuu Poikolainen etsimään. Kun kuvaaja kertoo kävelevänsä haastattelun aikana huoneessa, vakuuttaa Poikolainen, ettei aio tepastella perässä.
Sekä Jaakko että Poikolainen ovat hyvin hauskoja ja lämpimiä ihmisiä. Poikolainen ei kuitenkaan ole Jaakko. Jaakko on fiktiota.
– Jaakko on leffafriikki joka on tykännyt varsinkin John Carpenterin elokuvista kuten Pako New Yorkista ja Halloween, mutta kun hän on menettänyt näkönsä, hän on lopettanut elokuvien katsomisen. Itse seuraan telkkaria, mutta elokuviin tarvitsen jonkun kertomaan mitä tapahtuu niissä kohdissa kun kuuluu vain musiikkia.
Poikolainen ei myöskään ole Jaakon lailla linnoittautunut kotiinsa. Hän käy kelauslenkeillä ja matkustaa usein yksin junalla esimerkiksi lapsuuden kotiseudulle Pieksämäelle. Poikolainen pitää yhteyttä ihmisiin ja maailmaan, kuuntelee erityisen intohimoisesti Tiede-lehteä ja seuraa paikallisuutisia, jotka toimitetaan hänelle vanhan maailman malliin CD-levyformaatissa.
Jaakon päivää ohjaavat sähköhammasharjan armoton ääni, kännykän muistuttelut siitä, miten on aika ottaa relaksantit, naapurien supattamat spekuloinnit vammautumisen syistä ja isän rakastavat ja raivostuttavat, holhoavat puhelut.
– Sellaista se enimmäkseen on, elämä: päiväni murmelina -meininkiä, tuumii Poikolainen.
Hänen omassa elämässään ärsykkeitä on kuitenkin enemmän kuin Jaakolla, koska hän on päättänyt, että niitä pitää olla.
Elokuvan Jaakkokin pääsee lopulta liikkeelle. Syynä on rakkaus.
Jaakko lähtee hetken mielijohteesta tapaamaan toiselle paikkakunnalle Sirpaa, jonka kanssa suhde on alkanut netissä ja syventynyt rakkaudeksi lukuisten puheluiden aikana. Matkan aikana Jaakko joutuu turvautumaan tuntemattomien apuun, eivätkä kaikki ole varsinaisesti laupiaita samarialaisia. Sokea mies pyörätuolissa on helppo maali.
Kosketusta vailla värisevä ihminen on valmis tekemään hämmästyttävän paljon tullakseen nähdyksi edes hetken ajan, päästäkseen vielä kerran tanssimaan illan viimeisen hitaan.
– Elokuva kertoo pohjimmiltaan siitä, että ihminen tekee mitä vain rakkauden eteen. Toisaalta se kertoo hyvin vahvasti myös siitä, että ihminen on aina ihminen vammoistaan tai vaivoistaan riippumatta. Vaikka olen sokea ja vaikeavammainen pyörätuolimies, niin ihminen minäkin olen joka tapauksessa.
Sairaus vauhditti kuvauksia
Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on luultavasti kaikkien aikojen nopeimmin ideasta tuotannoksi päätynyt elokuva.
Teemu Nikki kirjoitti käsikirjoituksen heinäkuussa 2019, ja elokuva kuvattiin saman vuoden elokuussa. Kaikki piti tehdä vauhdilla, koska ei ollut tiedossa, kauanko Poikolaisen kunto kestää.
Kohtuuttoman aikataulun takia Nikki kirjoitti päähenkilön enemmän tai vähemmän omaksi kuvakseen: elokuvafriikiksi, jolla on hurtti huumori ja jossa on aimo annos romantikkoa. Se, mitä Jaakko kokee, on saanut inspiraationsa Poikolaisen elämästä; se kuka Jaakko on, on puolestaan Nikkiä – miestä, joka ei ikinä voi katsoa Titanicia.
Lopputulos on Poikolaisen mielestä hyvä sekoitus.
– Ei Jaakko muistuta Teemua, eikä se muistuta ihan kauheasti minuakaan.
Rivakat kuvaukset olivat mahdolliset siksi, että Poikolainen on oikeastaan – yhtä poikkeusta lukuunottamatta – ainoa ihminen, joka valkokankaalla nähdään. Ajan ja Poikolaisen säästämisen takia Jaakon kotona tapahtuvat kohtaukset kuvattiin Poikolaisen asunnossa.
– Olisi mennyt aika paljon aikaa, jos olisin opetellut sokeana kulkemaan uskottavasti lavastetussa kodissa. Omassa kodissani tiedän tarkkaan, missä mikäkin asia ja huonekalun kulma on, selittää Poikolainen.
Aikaa säästi myös se, että vastakuvia ei tarvittu, koska elokuvan näkökulma on sokean päähenkilön. Vain se, mihin Jaakko koskee, tulee katsojalle näkyväksi. Muu on sumeaa.
Tarina on koskettava, mutta samalla pohjattoman humanistinen, lämmin ja rakastettava omalaatuisen huumorinsa ansiosta. Vaikka päähenkilön vaikeat vammat ovat olennainen osa kertomusta, on elokuvan ydin samaistuttava kenelle tahansa.
Elokuvassa harvoin, jos koskaan, pääsee yhtä intiimisti kokemaan jokaisen päähenkilön tunteen ja ajatuksen.
– Teemu oli tavattoman rohkea, kun uskalsi luottaa minuun. Olen koko lähes puolentoista tunnin elokuvan ajan lähikuvissa. Teemu on sanonut, että voin olla syystä ylpeä, sillä moni ei pystyisi yksin kannattelemaan elokuvaa.
Koska Poikolainen ei näe mitään, hän joutui opettelemaan kaikki repliikit – myös pitkät monologit – korvakuulolta. Treenaamisessa auttoi oma poika, tuolloin 19-vuotias Lassi, joka oli kuvauksissa Poikolaisen avustaja.
– Mulla ei ollut siihen aikaan vakinaista henkilökohtaista avustajaa, niin pyysin Lassia. Hänestä oli tosi paljon apua, kun olin viimeisinä kuvauspäivinä tosi väsynyt. Lassi veti mulle housut ja kengät jalkaan, pisti miehen valmiiksi, ulos ja taksiin.
"Osa pelosta valkokankaalla on todellista"
Sokeuden maailman totuudellisuus elokuvassa on pitkälti Poikolaisen käsialaa. Samalla kun hän näytteli pääosan, hän oli tuotannon kokemusasiantuntija.
Elokuvaan oli esimerkiksi kirjoitettu kohtaus, jossa Jaakko on autiotalossa, jonka lattialla on lasia, railoja ja kaikenlaista muuta roinaa. Se ei tullut kuuloonkaan.
Poikolaisen sairauden takia hänen on lähes mahdotonta kulkea edes kotitaloa edustavaa soratietä ilman, että avustaja työntää pyörätuolia. Yksin olisi vaarallista, kaatuminen voi olla kohtalokasta.
– Ympäristön uhka niissä kohtauksissa tehtiin aidoksi Sami Kiisken ja Heikki Kossin nerokkaalla äänisuunnittelulla. Tosin osa pelosta, joka näkyy valkokankaalla on ihan todellista. Kun Jaakko yrittää yksin pois raunioista, niin suunnistin kohti oviaukkoa Teemun rapisteleman muovin äänen perusteella. En oikeasti tiennyt, minne olen menossa, ja mitä on vastassa. Pieni kuoppa lattiassa voi tuntua pyörätuolissa pudotukselta alempiin kerroksiin.
Näyttelijäntyössä kontakti vastanäyttelijään on äärimmäisen olennainen asia. Miten sen saavuttaa, kun keskeinen aisti on pois pelistä?
– Näyttelemisessä tärkeintä on herkkyys ja ajatus, eivät ne ole mihinkään multa kadonneet. Ja kyllä sen kontaktin saa kuulemalla ja koskettamalla.
Koska Poikolainen teki uransa teatterinäyttelijänä, hänellä ei ollut lähes lainkaan kamerakokemusta ennen Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia -elokuvaa. Se ei kuitenkaan hänen mielestään ollut ongelma: viimeiseen riviin ei yksinkertaisesti jaksa näytellä enää.
– Ainoastaan kaksi kertaa Teemu joutui sanomaan, että nyt loppuu saatana se kesäteatterinäytteleminen. MS-tauti on mulle tällainen luontainen jarru, ei ole puhtia.
Punainen matto odottaa
Petri Poikolainen ei muutama vuosi sitten edes uskaltanut kuvitella vielä näyttelevänsä elokuvassa. Ei hän uskaltanut kuvitella myöskään matkustavansa ulkomaille. Edellisen reissunsa hän teki Teneriffalle kahdeksan vuotta sitten.
Syyskuussa Poikolaista kuitenkin odottaa matka Venetsian elokuvajuhlien punaiselle matolle.
– Valitettavasti joutuu sinne lähtemään. On se melkoinen seikkailu. Onneksi samaan aikaan lähteen neljä muuta ihmistä, varmaan kaikki joutuvat jossain vaiheessa tarttumaan mieheen kiinni ja heivaamaan seuraavaan paikkaan, sanoo Poikolainen ja nauraa.
– Sitä ei tiedä, vaikka tämä olisi viimeinen ulkomaanmatkani ikinä. Suhtaudun sillä vakavuudella, että voi olla.
Tässä viisi elokuvaa, joista puhutaan syksyllä – Daniel Craig jättää jäähyväiset Bondina