Juha Itkonen ajaa Nelostietä kohti pohjoista. On pilkkopimeä joulukuun ilta kaksi vuotta sitten.
Kärsämäen ja Oulun välillä hän tajuaa, mistä uusi romaani alkaa. Se alkaa siitä, kun leskeksi jäänyt isä muuttaa poikansa perheen luo asumaan.
Tila-auto on ahdettu niin täyteen lastenrattaita ja joululomatavaraa, ettei sinne kirjailijan lisäksi mahdu muita. Vaimo ja lapset matkustavat junalla perässä.
Yksin ajaessaan Itkosella on tilaa ajatella.
– Kirjoitan isistä ja pojista. Aloittaessa ei koskaan tiedä, miten romaani päättyy. Jostain täytyy vaan aloittaa, hän miettii.
Poika ja isä tervehtivät, mutta eivät halaa
Niin kirja alkaa.
Poika tulee linja-autoasemalle isäänsä vastaan. Äiti on juuri kuollut, ja isän elämä on sekaisin. Vyöhön on täytynyt kairata ylimääräinen reikä ja vaatteet ovat rypyssä.
Aikuinen poika on ajatellut, että isälle tekee hyvää olla hetki pojan perheen luona.
Isä ja poika tervehtivät toisiaan löysin ja roikkuvin käsin, mutta eivät rutista syliinsä.
"Tulin kun kerjättiin", isä sanoo.
Autossa matkalla pojan kotiin hän kauhistelee näkemäänsä. Helsinki on isälle “persläpi”.
Pojan työ teatteriohjaajana ei sekään ole mitään, koska kyseessä ei ole vakituinen työ.
Teatterikin on vain “aikuisten lasten tauotonta länkytystä ja typerää naurua”.
Pojalleen isä ihmettelee isolla kirkolla majailevia maahanmuuttajia, Afrikan tähtiä ja Timbuktusta tulleita.
Poika miettii:
“Miksi vitussa kenellekään on annettu tällainen isä?”
Piiskaa, mutta ei puhetta
Kirjailija Juha Itkonen kiirehtii sanomaan, ettei tällä viikolla julkaistu kirja Kaikki oli heidän kerro hänen elämästään. Ei siitäkään huolimatta, että romaanin poika on runsas nelikymppinen kuten hänkin, ja isä yli 70-vuotias kuten hänen isänsä.
– No, olenhan tietysti näitä asioita paljon miettinyt. Mietin joka päivä, hän myöntää.
Kirjailijan kipeän terävistä mietelmistä syntyy synkkä tarina isä-poika-suhteista.
Ne ovat kuin remmin läjähdys takapuolelle, luunappi ohimolle, ärjähdys tai sanat, joita ei ole sanottu – kosketus, jota ei ole ollut.
Omasta isäsuhteestaan Itkonen sanoo:
– Se on paljon parempi kuin kirjassa. Siinä suhde isään on kipeämpi ja vaikeampi kuin minulla.
Kirjassa vanhemmat saavat tehtäväksi kirjoittaa lapselleen rippileirille kirje. Isän kirjeessä on vain kaksi lausetta:
“Poikani, sinä olet mies nyt. Pidä itsesi miehenä.”
Myöhemmin aikuisena poika tekee näytelmää, jonka nimi on Mitä tarkoittaa olla mies?
Hän muistelee lapsena isän kanssa tehtyä marjastusretkeä, jolloin eksyi ja itki hätäänsä. Kun viimein isä löytyi, tämä ei ottanut syliin.
Isä riuhtoi kädestä ja huusi:
“Mihin helvettiin sä oikein lähdit hortoilemaan! Mihin sä katosit poika! Pysy saatana porukoissa!”
Aikuisena poika päättää, ettei tee elämässään samoja virheitä kuin isänsä.
Niin Juha Itkonenkin päätti.
Itkonen mokaa ja pyytää anteeksi
Itkonen ei osaa kuvitella elämäänsä ilman lapsiaan.
– Isyys on nytkähdys, joka muuttaa maailmaa pysyvästi, hän sanoo.
Ensimmäisen lapsen syntyessä Itkonen oli kolmekymppinen.
– Olo oli euforinen: nyt meillä on yhteinen lapsi, jota voimme yhdessä hoitaa.
– Ensimmäisen vuoden elin siinä tilassa ja ajattelin, että kaikki on helppoa, mutta eihän se sitä ole.
Nyt perhe on Itkosen sanoin “valtava”. Hänellä on neljä lasta: 4-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias poika. Esikoinen on 16 vuotta.
– Olen läsnäolevampi ja aktiivisemmin perheeni elämässä kuin isäni oli. Samanlaisia ovat kaikki tuttavapiirini isät. Sukupolvien välillä on tapahtunut iso muutos.
Itkonen toivoo, että osaa myös katua.
– Kun olen selvästi mokannut, olen pyytänyt lapsiltani anteeksi ja selittänyt, että nyt meni yli. Sitä en muista isäni tehneen.
Hän yrittää puhua lastensa kanssa kaikesta. Se onnistuu vaihtelevasti. Perheen teiniltä hän saa toisinaan kuulla olevansa valkoinen, keski-ikäinen heteromies.
– Sitähän minä toki myös olen. Lasten kanssa syntyy hyviä keskusteluja. Tulen kotonani myös haastetuksi, hän hymähtää.
Lapsena kiitos piti ansaita
Kun Juha Itkonen oli itse lapsi, häntä kiitettiin ja kehuttiin. Kotona ajateltiin, ettei lapsi siitä ylpisty kuten vielä sukupolvi sitten oli ajateltu.
Vanhemmat olivat silti vaativia.
– Kiitos piti ansaita ja pärjääminen oli tärkeää.
Nyt hän huomaa itsekin olevansa vaativa isä.
– En voi hyvällä omalla tunnolla väittää, että hyväksyisin lapseni täysin sellaisina kuin he ovat. Asetan heille kaikenlaisia vaatimuksia.
Esimerkiksi kun hänen 10-vuotias poikansa pelaa jalkapalloa, isässä herää kentän laidalla kilpailuhenki. Hän toivoo, että oma poika tekisi vähintäänkin maalin.
Myös oman itsekkyyden ja keskeneräisyyden hyväksyminen tekee tiukkaa.
Vaikka kuinka yrittäisi, toisinaan peilistä katsoo tutun oloinen henkilö.
– Joudun kauhuissani toteamaan, että kaikista päätöksistäni huolimatta minussa on jotain pelottavan tuttua. Olen paljon enemmän oman isäni kaltainen kuin joskus luulin ja toistan samoja käyttäytymismalleja.
Isät ryypiskelivät, äidit kantoivat vastuun
Uudessa romaanissa isällä on tapana häipyä omille teilleen useiksi viikoiksi. Vaimo ja lapset ovat omillaan, eivätkä tiedä, missä isä on ja milloin palaa.
Aikuiselle pojalle isä soittaa keskellä yötä mökiltä. Hän mökeltää ympäripäissään ja uhkaa ampua itsensä.
Poika lähtee mökille ja löytää sängystä humalaansa nukkuvan tokkuraisen isän elossa. Poika tekee pyttipannua ja tarjoaa isälle loiventavana kylmän oluen.
Mistä Juha Itkonen löytää näin vastenmielisiä isiä?
Taas kirjailija muistuttaa, ettei hän itse ole joutunut pyttipannun paistajaksi ja isänsä pelastajaksi. Kirjailijat ovat rosvoja, jotka nappaavat tekstiinsä paloja tuttujen ja tuntemattomien elämästä.
Vuosia sitten Itkonen jutteli miesporukassa. Kirjoittaessa alitajunnasta nousi esille hänen silloin kuulemiaan rankkoja isämuistoja.
– Isäni sukupolven miehillä oli vapaudet vailla velvollisuuksia. Töitä tehtiin paljon, mutta iso osa vapaa-ajasta pyhitettiin toisille miehille ja ryypiskelylle.
– Sillä tavalla suurten ikäluokkien avioliitoissa usein tapahtui: mies käyttäytyi huonosti, dominoi perhettä ja vaimo joutui alistumaan.
Itkonenkin on enemmän äitinsä kuin isänsä kasvattama, ja hän on huomannut, että se on hänen ystäväpiirissään yleistä.
Pitäisikö isille antaa anteeksi se, että olivat mitä olivat?
– Riippuu siitä, millaista kohtelu on ollut. Kaikkea ei voi antaa anteeksi, eikä tarvitse.
Miehillä on tuskainen taipumus yksinäisyyteen
Juha Itkosesta on tärkeää, että ymmärrämme myös aikaa ja olosuhteita, joista isät ovat käyttäytymismallinsa saaneet.
Selvimmin se näkyy sodan kokeneissa. Heissä, joiden arpia aikakaan ei parantanut - mykkien miesten joukossa, jotka huusivat öisin julki tuskaansa, mutta päivisin olivat hiljaa.
He olivat Itkosen sukupolven isien isiä.
Eikä vaikenemisen kulttuuri ole kadonnut vieläkään.
– Miehillä on taipumus hakeutua tuskalliseen yksinäisyyteen. He hautovat ahdistustaan, purkavat sen muihin, ja jälkeenpäin se on muiden vika.
Itkonen kertoo eläkkeellä olevasta isästään.
– Työ oli isälle elämänsisältö, ja nyt häntä vaivaa aivan turha arvottomuuden ja tarpeettomuuden tunne. Pahimmillaan se tuppaa purkautua vetäytymisenä. Hän menee puhumattomaksi.
– Helpottaisi, jos hän hakeutuisi muiden ihmisten pariin tai nauttisi lastenlastensa seurasta. Jostain syystä hän ei aina pysty siihen. Mutta kun hän pystyy, hän on heti paljon valoisampi.
Toisinaan Juha Itkonen löytää itsensä samasta jamasta.
– Minulla on varastossa sama mykäksi menemisen ja perheen ulkopuolelle sulkeutumisen käyttäytymismalli.
Itkosen mielestä sukupolvia kestäneen ketjun voi kuitenkin katkaista, vaikka olisi elämässään jäänyt vaille oikeaa mallia.
– Ero on siinä, että minut herätellään heti. Lapseni ja vaimoni eivät salli ja suostu hyväksymään mykkäkouluani.
Korona tarttui romaaniin
Juha Itkonen laskee kirjoittaneensa ammatikseen jo neljännesvuosisadan.
Häneltä on julkaistu useita kirjoja, hän on saanut työstään palkintoja ja ollut kahdesti Finlandia-palkintoehdokas.
– Kirjoittamisesta on tullut minulle olemisen tapa. Minusta on tullut kirjoittava eläin, hän nauraa.
Isyydestä ja vanhemmuudesta Itkonen on kirjoittanut aikaisemminkin.
Omakohtaisin on kirja Ihmettä kaikki (2018). Siinä hän kertoo vaimonsa raskaudesta, joka ei etene toivotusti, ja miten päätös raskauden keskeyttämisestä ajaa aviopuolisot kriisiin. Melkein heti vaimo tulee uudestaan raskaaksi ja synnyttää kaksoset.
Tällä kertaa uuden kirjan aloittaminen tuntui erityisen vaikealta. Edellisestä fiktiivisestä romaanista oli kulunut niin kauan.
Kun uusi romaani oli aluillaan, koronapandemia eristi koko perheen tiiviisti samaan tilaan kesämökille. Ajatukset harhailivat hajallaan maailman tapahtumissa.
Sitten kirjailija keksi kirjoittaa pandemian mukaan kirjaan.
– Vaikean alun jälkeen tekstiä alkoi vain tulla. Se tuntui hienolta.
Kuuntele myös: Juha Itkonen Ylen Radio Suomen Kutsuvieras-ohjelmassa 15.7.2020.